Uimarantaa etsimässä

"Olin juuri muuttanut Luumäelle Kurvilan kylään. Olin ennen tottunut siihen, että kotimme vieressä oli uimaranta. Tämä mukavuus puuttui uuden kotimme vierestä. Tiesin, että talomme lähellä on kolmen kilometrin säteellä kolme järveä. Päätimme yhdessä tuumin ystävieni kanssa etsiä kylämme yleisen uimarannan, täytyihän sellainen joka kylässä olla. Toisin kuitenkin kävi. Eihän maalla yleisiä uimarantoja ole. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tienneet.

Aloitimme uimarannan etsinnän läheisistä metsistä, joiden lähellä tiesimme yhden järvistä sijaitsevan. Päädyimme harhailemaan kuusiseen umpimetsään, jonne ei valoa juuri tihkunut. Useiden tuntien harhailemisen jälkeen löysimme etsimämme järven, mutta uimarantaa ei näkynyt. Oli vain vetistä suota.

Pettyneinä turhasta retkestä, suuntasimme kotiin päin. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, ettemme tienneet oikeaa suuntaa. Olimme eksyneet. Yritimme etsiä korkeaa kohtaa, josta näkisi missä ihmeessä olimme. Löysimme ainoastaan hakkuuaukean. Olimme turhautuneita ja myös hämillämme. Itku oli lähellä.

Tuntien epätoivoisen harhailun jälkeen älysimme seurata sähkölinjoja ja löysimme oikean suunnan kotiin. Retkestä viisastuneina kävimme kysymässä naapurista, missä sijaitsisi lähin yleinen uimaranta. Pettymykseksemme sellainen sijaitsi 12 kilometrin päässä Taavetissa. Se siitä uimareissusta sitten.

Retki oli avartava ja opettava kokemus. Metsässä samoilu on mukavaa ja suosittelen sitä kaikille, mutta, jotta löytäisitte takaisin lähtöpisteeseenne suosittelen karttaa ja kompassia."

Ruokolahden suurin tulipalo

Suurimpia tulipaloja, mitä Ruokolahdella tiedetään olleen, oli Torsansalon suurpalo kesällä 1897, jolloin paloi metsää tuhansia hehtaareja.

Kesän ollessa kuivimmillaan oli Pietari Laurikainen ostanut Pohjalankilasta tikkuja, kävellen kulkenut matkan Torsanpäästä Särkilahteen ja heitellyt palavia tikkuja tien oheen molemmin puolin tietä. Ympäröivillä suoalueilla nähtiin palopesäkkeitä savuavan vielä keskitalvella.

Palon sammuttamiseksi ei kukaan tehnyt mitään, jos sille mitään olisi mahtanutkaan. Se raivosi monta päivää. Yöksi vähän laantui alkaen taas seuraavana päivänä raivokkaan etenemisensä. Nokista hiekkaa ja mustuneita puunrunkoja oli kilometrimäärin. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin laajoilla alueilla törröttivät mustuneet puut.

Suurin osa paloalueesta oli soramaata ja pitkällisen poutakauden jälkeen erittäin kuiva, joten humuskerros paloi pois. Jäljelle jäi vain soraa, josta palamisjätteet huuhtoutuivat sateen mukana. Uuden metsän kehittymiselle ei jäänyt edellytyksiä. Vuosikymmeniä taimisto kitui alueella.

Pietari Laurikainen oli kehitysvammainen, eikä suoraan joutunut teoistaan vastuuseen. "Meni kaksi askia tikkuja", oli Laurikainen harmitellut myöhemmin.


Hukkavuoren polulla voi nähdä vanhan tervaskannon, jossa näkyy vielä Torsansalon suurpalon jäljet.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto III

Hukkavuoren polku

Ruokolahden pohjoisosissa Pohjalankilan kylässä Marjamäellä sijaitsee mielenkiintoinen retkikohde, Hukkavuoren polku. Polulla retkeilijä voi tutustua eteläsuomalaiseen erämaahan, jossa on merkkejä niin metsän ja metsätyön historiasta kuin sen nykyisestä eläimistöstä.



Matti Päivinen rakensi polun eläkkeelle jäämisensä jälkeen vuonna 1996. Polku lähtee liikkeelle Päivisten pihalta, jossa sijaitseva kota on retkeilijöiden käytettävissä.

Rakkaudella aluetta kohtaan rakennettu reitti tarjoaa kulkijalle monenlaisia elämyksiä ja tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Polun varrella voi nähdä esimerkiksi karhunpesän, ketunkolon, jääkauden merkkejä, kalasääsken pesän, sodan aikaisen metsäkaartilaisten kätköpaikan, jälkiä vanhoista metsäpaloista ja tietoa menneistä elinkeinoista. Hukkavuori näkymineen ja kallioineen on jo itsessään nähtävyys. Hukkavuorella voi valita 5, 8 tai 10 kilometrin pituisten polkujen väliltä. Reitti on luokiteltu vaativaksi Hukkavuorelle nousun vuoksi.





Eräs mielenkiintoinen kohde polun varrella on muurahaisten munituslaani. Muurahaisten munitus oli 1950-luvun tärkeä elinkeino Suomessa, erityisesti Karjalassa. Muurahaisten munat olivat arvokasta vientitavaraa. Munia käytettiin muun muassa valkuaisjauheen valmistukseen ja Saksan lääketeollisuuden tarpeisiin.



Sulo Siitonen kuvaa muurahaisten munitusta Ruokolahden kotiseutulukemistossa näin:

”Metsäisillä alueilla, kuten Ruokolahdella, oli runsas muurahaiskanta ja yhdyskunnat suuria. Oli muurahaiskekoja jotka olivat monen metrin laajuisia. Yhdestä sellaisesta pesästä saattoi saada runsaan määrän tuota kallista vientitavaraa.

Munitus alkoi juhannusviikolla. Yöllä lapioitiin muurahaiskeon pohjaosasto munat seulomalla säkkiin. Seula erotti siinä vaiheessa jo suurimmat roskat. Muurahaiset suorittivat lopullisen lajittelutyön seuraavana päivänä tarkoitusta varten rakennetulla ja varatulla alueella. Se saattoi olla puhtaaksi lakaistu laakea kallionpinta, metsään levitetty kangas tai sitä varten rakennettu alue eli laani.

Aamupäivällä levitettiin säkkien sisältö laanille ja muurahaiset aloittivat lajittelutyön kantamalla munat alueelle asetettujen sananjalkaviuhkojen alle. Työtä oli jatkuvasti valvottava, sillä muurahaiset saattoivat munien vähentyessä aloittaa roskien kuljetuksen. Helteisinä päivinä saattoi sattua, että muurahaiset tekivät kuljetuslakon. Sen sai keskeytettyä, kun laanille pirskotti muutaman pisaran vettä. Muurahaiset luulivat sateen alkaneen ja ryhtyivät kiireellä töihin.”



Hukkavuoren polun laanipaikka on rajattu tervalla, sillä tervan yli muurahaiset eivät päässet laanin ulkopuolelle. Nykyisin munitusta opetetaan erilaisilla metsäopistojen kursseilla ja sitä saa harjoittaa vain maanomistajan luvalla.

Vieraisilla Tuhannen Tarinan Talossa

Olimme Heinin kanssa esittelemässä Maaseudun merkkipaalut –hanketta yrittäjille suunnatussa tilaisuudessa, joka pidettiin Luumäen Kannuskoskella sijaitsevassa Tuhannen Tarinan Talossa. Tuhannen Tarinan Talo on maaseutumatkailuyritys, joka tarjoaa matkailijalle majoitusta ja ateriapalveluja sekä monenlaista toimintaa. Tuhannen Tarinan Talo on paikka, jossa tarinat ovat kerrostuneet vuosikymmenien ajan ja uusia syntyy jatkuvasti. Talo itse, sen pihapiiri ja maalaiselämään liittyvät tavarat herättelevät kävijöissä muistoja ja niihin liittyviä omakohtaisia tarinoita. Näin syntyy yhtä monta tarinaa kuin on kävijöitäkin. Vieraille myös kerrotaan tarinoita alueen historiasta ja seudulla eläneistä henkilöistä, ja näitä tarinoita hyödynnetään myös draaman keinoin.

Ympäröivä luonto tarjoaa omia tarinoitaan sinne uskaltautuvalle. Suomalaisille metsä on tärkeä paikka ja Tuhannen tarinan talon vieraitakin käytetään metsäretkillä. Retkillä heille kerrotaan erilaisista metsän asukkaista – nykyisistä ja entisistä, oikeasti olemassa olevista ja kuvitteellisista. Tarinoita kerrotaan myös alueella olleista myllystä ja sahoista. Metsään liittyviä tarinoita kerrotaan myös Ruovedellä. Mäkelän Lomatuvat –nimistä yritystä pyörittävä Mikko Lindell tarjoaa vierailleen opastettuja metsäretkiä teemalla ”Vihreän kullan poluilla”. Retken aikana vieraat saavat tutustua talousmetsien hoitoon, metsän kehitykseen sekä metsien moninaisiin käyttö­mahdollisuuksiin. Hänelle metsän merkitys näyttäytyykin pitkälti metsänhoidon näkökulmasta katsottuna. Metsäkin on siis täynnä tarinoita.

Eletyn elämän muistot ja kokemuksellisuus ovat piirteitä, jotka hyvässä tarinassa nousevatkin ylitse muiden. Olen täysin samaa mieltä Mikko Lindellin kanssa siitä, että suomalaisten on rohkeasti uskallettava arvostaa myös niitä asioita, joita on olemassa ja kerrottava matkailijalle niistä. Kokemus tuo tarinalle merkityksen ja tarinoita on myös helppo kertoa, kun ne syntyvät omasta kokemuspiiristä. Hyvä tarina syntyy ennen kuin huomaakaan.