Vappumuisto "Vuorelta"

"Tämä tarina sijoittuu Parikkalan Kaukolan kylään 1960-luvulle.

Kotitalon takana on kallio, jota kutsuttiin Vuoreksi. Vuori on toiselta puolelta jyrkkä, ulokkeinen seinämä, toiselta puolelta metsäinen loivahko mäki. Kylän lapsilla oli tapana viettää vappua vuorella. Mukana oli niin etukylän kuin peräkylän lapset, iältään noin 8-14-vuotiaita, poikia ja tyttöjä yhteensä reilu kymmenen. Paikat vuorella jaettiin perheittäin, en ole varma millä perusteilla paikat jaettiin. Minä ja veljeni saimme aina saman, parhaan paikan. Kallion kieleke, johon oli helppo tehdä nuotio ja kielekkeen toisella sivulla säilytettiin eväitä. Jokaisella oli kuitenkin oma paikka Vuorella.

Vapunpäivän aamuna lähdettiin eväitten kanssa Vuorelle. Mukana oli makkaraa, leipää, piirakoita ja lettutaikinaa pullossa sekä tietysti voita ynnä muita tykötarpeita. Juomaksi oli simaa. Näin siis oli ruokapuoli kunnossa. Lisäksi tulitikut, puukko, lettupannu….

Ensin pelattiin pum-peliä. Porukka jaettiin joukkueisiin ja sitten piiloon kallionkielekkeille ja puskiin. Ja aina, kun pystyi ”ampumaan” vastapuolen jäsenen tämän huomaamatta, joutui vastapuolen jäsen pois pelistä. Se joukkue, jonka jäsen jäi ampumatta, voitti. Voi olla, että oli muitakin pelejä tai leikkejä, ehkä piilosta, näistä ei ole minulla muistikuvaa.

Erityisesti muistan jyrkän kallion puolen, seinämä oli lähes pystysuora ja todella piti harrastaa kalliokiipeilyä ilman mitään varusteita. Jyrkällä seinustalla oli myös onkalo, johon piti kiivetä muutama metri, se oli hyvä piilopaikka. Jännää ajatella tilannetta, kun nykyisin pelkään korkeita paikkoja.

Sitten paistettiin makkaraa ja lettuja ja juotiin simaa. Minulla on vasemmassa peukalossa muistona arpi, joka tuli juuri Vuorella vappua vietettäessä, vuollessani makkaranpaistotikkua puukolla. Onneksi kotiin ei ollut pitkä matka.

Kun sitten lapset kasvoivat ”tarpeeksi” isoiksi, loppui vapun vietto Vuorella. Vuori ei ole mielestäni mikään virallinen nimi, vaan kansan suussa syntynyt nimi. Mukavat ovat muistot vapun vietosta Vuorella. Aikuisena Vuorella käydessäni, ei Vuori näytä enää vuorelta, vaan mäeltä. Niinhän siinä käy, aikuisen silmin, lapsuuden isot asiat, kutistuvat kummasti! Vuoresta tulee mäki."

Kirjolan koulun koppi

"'Koppi' on varmasti Kirjolan koulun kulutetuin sana yläasteelaisten keskuudessa, niiden tupakoivien yläasteelaisten. Koppi on kunnan omistama pieni varastotila, joka sijaitsee Kirjolanmäen kupeessa koulun vieressä. Yläasteelaiset kokoontuivat joka aamu 'kopin taakse' tervaamaan keuhkojaan ja ylläpitämään ompelukerhoa. Otollisin aika nähdä kopin väkeä on aamulla 8.35-8.50 välisenä aikana sekä iltapäivällä kolmelta. Myös välituntisin saattaa siellä tavata satunnaisia salaisia sauhuttelijoita, jotka sitten huppu tiukasti päähän vedettynä hiipivät rinnettä ylös takaisin opintielle.

Koppi on rähjäinen. Vuosien vierintä ja tupakoitsijoiden alituinen kopilla ravaaminen näkyvät piirrettynä seinänä ja mullokselle kävellyssä ennen varmasti niin vihreästä alueesta.

Kopin iästä ei ole tarkkaa tietoa. Kopin seinä on täynnä tumppauksen jälkiä ja useita merkintöjä sisältäen muun muassa tussilla kirjoitettuja kirosanoja. Mikään pieni ei kopin elinkaari ainakaan ole, sillä ruskea juurakko, katkeilleet oksat ja selkeä polku kertovat useiden vuosien käytöstä.

Nykyään kopin hyödyntäminen on vähentynyt. 'Mennäänkö kopin taakse' ei enää kajahtele käytävillä niin paljon kuin 2-3 vuotta sitten.

Talvella kopille meneminen on hengenvaarallista puuhaa, sillä superliukas mäki on todellakin liukas ja pitoja ei ole, joten yleensä luisteluvauhti päättyy pamahdukseen, tumahdukseen ja kirosanaan, kun tupakanhimoinen kasiluokkalainen luisuu kopin seinää päin.

Siellä on moni saanut mustelman jos toisenkin takamukseensa, siellä on huudettu, itketty, suudeltu ja oltu vaan hiljaa. Vaikka koppi voikin esimerkiksi opettajien mielestä olla ihan älytön ja turha paikka, on sen ympäristöön silti muovautunut oma tunnelman ja 'kulttuurinsa'."

Tarinoita Parikkalan Koitsanlahdelta

"Koitsanlahden Hovissa oli vielä 1930-luvun alkupuolella paljon palvelusväkeä hoitamassa suurta karjaa ja sisäkköjä hoitelemassa hovin kotitaloutta.

Useat lähiseudun pojat hakivat sieltä morsiamet itselleen, niin myös eräs kolmekymppinen poikamies löysi lempeäkatseisen ja punaposkisen karjalan neidon. Kihlat pujotettiin sormeen jouluaattona hovin pitkän hiekkakäytävän reunalla suuren kuusen juurella. Sieltä löytyy kihlakuusi, joka lie ollut monen muunkin parin kohtauspaikka.

Ahkerilla ja taitavilla neidoilla olikin kysyntää, sillä samaisen vuoden aikana 7 poikamiestä haki hovista emännän itselleen.

-----

Hovin korkean mäen alla, rannan tuntumassa oli aitta, jossa palvelustytöt yöpyivät kesäisin. Aitan ympärillä kävi kuhina.

Pojankoltiaiset huutelivat tyttärille pyrkimyslukujaan: “Tuuloo ja sattaa nii jot ei näy tietä ei rattaa. Nii on piimii ko nännä, ei nää mihikää päi männä. Mitä siul on mielessäis, vai onk siul vieraita poikii vieressäis? Aukase nyt joutui se aittas ov!"

Silloin Siiri otti suuren ruisleivän ja lähätti sen aitan ylisiltä nälkäisille pojille sillä seurauksella, että poikaparalta katkesi peukalo leipäkopissa.

-----

Vanhaa himmeliä korjatessa muistui mieleeni seuraava tarina.

Koitsanlahden koulun syyslukukausi oli päättymässä ja käsityöt jaettiin kotiin vietäväksi. Elettiin Paasikiven aikakautta, 50-luvun alkua.

Olin ylpeä vihdoinkin valmiiksi saamastani himmelistä! En rohjennut riiputtaa sitä pitkin maantietä, etteivät kiusankappaleet olisi sitä särkeneet. Oikaisin Väl`mäen pihan poikki mullospellon halki Keski-Karjalan kaupalle, josta ennen kulki polku.

Tiesin, ettei siitä saanut kulkea ja että pihalla pidetään irrallaan vihaista pässiä, mutta tänään sitä ei onneksi näkynyt lähimaillakaan. Kunnes pääsin navetan taakse. Pässi huomasi kirkkaanpunaisen uuden pukuni ja tuli oikopäätä kohti minua, sitten se pysähtyi - otti muutaman taka-askelen ja hyökkäsi päin persuksiani.

Lensin rähmälleni mullokselle. Huusin minkä kurkusta lähti ja juoksin aina vähän matkaa eteenpäin, mutta pässi oli kerta toisensa jälkeen aina vain nopeampi. Vihdoin “Koppo”, talon poika juoksi pässin kiinni, otti sarvista ja ratsasti navetalle.

Olin täysin kuravellissä, takamukset kipeinä, laukku ja kirjatkin kuraiset, himmeli palasina jossain mulloksella, mutta hengissä. Toiset koululaiset tavatessani jouduin poikajoukon pilkan kohteeksi. Isosiskoni sattui olemaan myös paikalla, suivaantui pojille ja ryhtyi puolustamaan, milläs muulla kuin nyrkeillä. Eräältä pojalta vuosi jo nenästä verta. Siihen hyytyi tappelu. Enää ei minuakaan itkettänyt. Sisareni oli rohkea muidenkin silmissä. Himmeliä surin monta vuotta."

Parikkalan markkinoilla

Maaseudun merkkipaalujen tarinankeruu jatkuu vielä vuoden alussakin, joten jos et ehtinyt vuodenvaihteeseen mennessä lähettämään tarinaasi, voit sen vielä tammi- ja helmikuun aikana tehdä. Kiitos kaikille, jotka ovat tarinansa lähettäneet!

Tässä eräs Parikkalasta meille saapunut tarina, jossa muistellaan Parikkalan markkinoita 1930-luvulla.

"Nyt jo edesmennyt isäukko kertoili joskus nuoruuden ajan sattumuksiaan. Tässä eräs niistä, markkinamuisto. Siihen aikaan markkinat oli paikkakunnalla merkittävä tapahtuma, joissa käytiin runsain joukoin. Kauppiaita oli paljon, oli vaatetavaran myyjiä ja paljon muutakin. Yleensä paremmat vaatteet ostettiin markkinoilta, sillä siellä oli valinnan varaa runsaammin kuin paikallisissa kaupoissa.

Niinpä isäukko oli mennyt sinäkin vuonna markkinoille erään sukulaismiehen kanssa. Tämä 30 kilometrin matka kuljettiin polkupyörillä, se ei nuorilla miehillä ollut matka eikä mikään. Niinpä he olivat ensimmäisen päivän markkinoilla, katselivat ja tekivät pieniä ostoksia. Mutta markkinat olivat kaksipäiväiset ja tuli yöpymispaikasta pula. He kulkivat pienen matkan markkinakentän taakse ja siellä oli metsän peitossa pikkuinen pelto, ja pellon laidassa lato täynnä kuivia heiniä. He päättivät yöpyä ladossa heiniin kääriytyneenä, sillä hyvinhän kesäaikana tarkeni niinkin.

Niinpä he ladon heiniin kääriytyneenä söivät eväitään, rupattelivat vähän aikaa ja sitten nukkuivat aamuun asti. Heräämisessäkin oli omat ongelmansa: kun he aamulla istuivat ladon kynnyksellä ja karistelivat heinänkorsia vaatteistaan, isäukko huomasi, että toinen kalossi oli kadonnut ladon heiniin, eikä löytynyt etsimälläkään. Eikä sinä vielä kaikki; ladon heinät alkoivat kahista, ja sieltä puskeutui näkyville vielä kaksi tuiki tuntematonta miestä. Ladossa oli heidän lisäkseen ollut muitakin yöpyjiä. Nämä markkinamiehet olivat menneet nukkumaan ladon heiniin jo aikaisemmin, eivätkä ilmaisseet itseään.

Oli se isäukkoa ja hänen kaveriaan jälkeenpäin vähän kauhistuttanut, mistä sen tiesi, vaikka nämä toiset yöpyjät olisi olleet mitä rosvoja tahansa. Luultavasti ne olivat kuitenkin aivan tavallisia markkinamiehiä, yösijaa vailla hekin. No ei siinä muuta tappiota tullut, kuin toisen kalossin menetys sillä reissulla, se ei löytynyt koskaan."

Kirjavalan kanavapolku

Parikkalassa entisen Saaren pitäjän alueella kaivettiin 1800-luvulla useita kanavia järvien laskemiseksi ja viljeltävän maa-alan lisäämiseksi. Kirjavalan kanavapolulla voi tutustua menneiden sukupolvien kanavankaivuu-urakkaan. Vanhaa kanavaa kiertävän parin kilometrin pituisen polun varrella opaskyltit kertovat kanavan vaiheista. Reitti lähtee liikkeelle Röksän kyläkaupan pihasta ja kauppa on itsekin 1860-luvulle asti uloittuvan historiansa takia mielenkiintoinen osa reittiä.




Vuonna 1827 Parikkalan pitäjä oli Viipurin läänin köyhin ja alueella oli kaskeamista harjoitettu niin paljon, että siihen soveltuva puu alkoi olla lopussa. Viljelykelponen maa oli lopussa, järvenrantojen alavat maat olivat liian kosteita viljelyyn. Lupa Suur-Rautjärven laskuun saatiin, ja vuosina 1835-1838 kyläläiset tekivät kanavankaivuutyöt osittain valtion varoilla. Ensimmäisen laskun myötä järven pinta laski kaksi metriä ja myös useiden soiden kuivaaminen peltoviljelylle tuli mahdolliseksi. Peltomäärän lisäännyttyä köyhyys ja nälkä alkoivat väistyä alueelta vuosikymmenten kuluessa. Vaurautta tuli lisää ja useita meijereitä ja myllyjä rakennettiin. Alavissa järvien rantamissa katsottiin olevan vielä paljon käyttökelpoista viljelymaata kuivattamatta. Lisää maata saataisiin syventämällä Kirjalavan kanavaa. Hankkeen vastaisia mielipiteitä esitettiin koskivoiman ja kauniin maiseman säilyttämiseksi. Joessa oli tuolloin Myllylampi, kolme saarta ja koskia. Epäiltiin myös, olisiko tulos kaiken sen työmäärän arvoinen.




Kirjavalan kanavan syventäminen aloitettiin 1920. Suur-Rautjärven toinen lasku oli pitkä ja työteliäs urakka. Työ jaettiin osakastilojen kesken verotusarvon mukaan. Työt alkoivat miesten omilla tiloilla jäädä rästiin kanavan teon edetessä, ja vuoden kuluttua työmäärää vähennettiin. Maa oli kivistä ja routaantunutta maata lohkottiin kiiloilla sekä ammuttiin kantopommeilla altapäin irti. Kun työt olivat kestäneet jo kahdeksan vuotta ja osakkaiden omien tilojen hoito oli rappiolla, alkoi kyllästymistä kaivutyöhön ilmetä. Joulukuussa 1929 haettiin jatkoaikaa kanavan kaivuulle, syyksi mainittiin kallioperä sekä kesä 1928 tulvahaitat. Työt päätettiin silloin viedä päätökseen ja vihdoin marraskuussa 1931 työt todettiin tehdyiksi. Työhön käytettiin arvioidun 4 vuoden sijaan 11 vuotta ja uutta viljelymaata toisessa laskussa saatiin 661 hehtaaria.

Nykyisin pätkä vanhaa kanavanuomaa muistuttaa 1800- ja 1900-luvuilla tehdystä suuresta kanavankaivuu-urakasta.

Mikkiksen tarinapolku

Mikkolanniemen kylässä Parikkalassa sijaitsee Mikkiksen tarinapolku, jonka varrella kyltit kertovat tarinoita kylän menneiltä ajoilta. Mikkolanniemen toimintakeskukselta liikkeelle lähtevä reitti tarjoaa mahdollisuuden tutustua kuinka kylän maisemissa on eri aikakausina eletty.



Vanhan kyläyhteisön eräs tärkeimmistä käsityöläisammateista oli seppä. Tästä muistuttaa tarinapolun pajakallio, jossa 1800-luvun lopulla sijaitsi kylän toinen paja.




Vanhempaa historiaa edustaa uhrikivi, jonka kylkeen on kaiverrettu kuppeja. Kuppeihin on tuotu uhrilahjoja: tällekin kivelle kerrotaan tuodun jyviä, teurasjätteitä sekä marjoja linnuille ja metsän eläimille. Kuppikivien alkuperäinen tarkoitus on epävarma. Mahdollisesti vuodentulon edistäminen uhriantimin edustaa varhaisimpia uhrauksen tarkoitusperiä. Kupeille uhraaminen on myös liitetty vainajainpalvontaan ja kiviä on käytetty myös parannustaikuuteen: kuppien vedellä on esimerkiksi hoidettu ihosairauksia. Kansanrunouden loitsuissa vaivoja manataan ”kipukivien” kuppeihin.

Näiden kahden esimerkkipaikan lisäksi Mikkolanniemen tarinapolku tarjoaa tarinatietoa muun muassa tervanpoltosta ja kivikautisesta asutuksesta.