Pääsiäissoitot

Pääsiäisen aikaan kuuluva pääsiäissoittojen perinne on edelleen voimissaan ainakin Lemillä. Aiemmin "soitot" ovat olleet osa pääsiäisen viettoa laajemmallakin alueella, tässä Hilkka Mattilan kuvaus pääsiäissoittoperinteestä Luumäen Saaren kylästä:

"Nykyiseen pääsiäisaikaan kuuluvat virpojat loruineen ja vitsoineen. Monet saarelaiset muistavat vielä, miten lapsiparvi kiersi kylää pääsiäisyönä pitäen kovaa meteliä tupien nurkissa.

Etelä-Karjalassa, Länsi-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa pääsiäisyönä tai –aamuna soiteltiin paimenten soittimia: ruokopillejä, torvia ja karjankelloja. Monissa kylissä järjestettiin ”pääsiäissoitto”, joka puolenyön jälkeen kiersi kylän kaikki talot ja herätti ihmiset.

Talonväki yritti kastella soittajat viskaamalla näiden päälle vettä. Soiton tarkoituksena oli toivottaa karjalle menestystä ja samalla pitää pedot pois karjasta seuraavana kesänä. Toinen soittamisen merkitys oli iloitseminen Kristuksen ylösnousemisesta.

Etelä-Karjalan taajamissa pääsiäissoitot yltyivät niin riehakkaiksi, että ne kiellettiin 1900-luvun alkupuolella. Kylissä tapa jatkui.

Saaressa soitteluaika oli puolestayöstä kello kuuteen aamulla. Eteiseen varattiin hyvissä ajoin illalla monta ämpärillistä vettä. Ikkunoista kurkittiin, milloin soittojoukko saapuu. Tarkoitus ei ollut kastella kylmällä vedellä märäksi ketään, kunhan yritettiin vain pelotella. Talon lapset liittyivät mukaan soittajiin. Koska mitään ylimääräistä häiriötä ei tuotettu, taloissa odotettiin soittajia ja kohtelu oli yleensä ystävällistä. Tiedettiin, millä puolella taloa nukkui pieniä lapsia, missä olivat häiriöherkät hevoset ja soittopaikat valittiin sen mukaisesti. Ääntä toki tuotettiin karjankelloilla, pirunviuluilla ja ruokopilleillä, myöhemmässä vaiheessa jopa moottorisahalla. Saatettiin vedellä tuvan seinää puunpalasella, jotta väki varmasti heräsi.

Pimeässä, jäisillä pihoilla ja kallioilla juostessa välillä kaaduttiin. Piti varoa piikkilanka-aitoja, ettei perässä juokseva talonväki päässyt tavoittamaan soittoniekkoja. Talojen koirat tiedettiin ja niitä piti väistellä. Jäät olivat monesti kevätaikana jo heikkoja, joten oman jännitysvivahteensa porukka sai seikkaillessaan ritisevillä järven kapeikoilla.

Kotkaniemessä lapsille heiteltiin hangelle karamelleja ja sama tapa tuotiin Saareen. Karamellejä ei tarvinnut etsiä pimeästä maasta, vaan ne annettiin lapsille käteen. Nurkissa juoksentelevia soittajia sai tosin joskus maanitella tulemaan näkyville.

Koko matka tehtiin jalkaisin, joten kotiin tullessa päivä jo valkeni. Kello oli neljä tai puoli viisi. Säästä riippuen pääsiäissoittajat saattoivat nähdä paluumatkallaan pääsiäisaamun tanssivan auringon.

Myöhempinä aikoina soittoporukkaa kuljetettiin autonlavoilla heinissä. Välillä kyyti oli kylmää, eivätkä kaikki mökkiläiset ymmärtäneet soittojen tarkoituksia. Pikkupojat pelästyivät kerran oikein kovasti ja ryntäsivät puiden taakse, kun mökin isäntä ampui haulikolla rauhanhäiritsijöitä. Seuraavana päivänä käytiin porukalla selvittämässä, mistä öisessä metelissä oli kysymys.

Soitot jatkuivat aina pienenevällä porukalla, kunnes ne 1990-luvulla loppuivat kokonaan."





Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä Tarinaikkunan lukijoille!

Saaren kylän talkoot Luumäellä

Saaren eli Järventauksen kylän asukkaat Luumäellä ovat aina olleet monitaitoisia ja omavaraisia. Perheet olivat isoja ja kuntakeskuksen palvelut hankalan matkan päässä. Monissa asioissa tehtiin yhteistyötä kylän väen kesken. Yksi osasi yhtä ja toinen toista: veneitä tai vaikkapa kaksikorvaisia kappoja. Erityisosaamista oli joka talossa. Talkoilla tehtiin monta työtä ja samalla tavattiin toisia kyläläisiä.

Tässä muutamia esimerkkejä Saaren talkoita:

HERNETSALMEN SILTA

Talkoohengen mittavin näyttö lienee Hernetsalmen siltahanke. Yhdeksän vuoden ajan pidettiin iltamia, joiden tuotolla silta rahoitettiin. Saaren oma kuoro esiintyi iltamissa. Äitienpäivänä vuonna 1933 vietettiin sillanavajaisjuhla.

PÄREKATTOTALKOOT

Maalaistaloissa oli useita rakennuksia ja useimpien päällä pärekatto. Kun katto piti uusia, pidettiin katontekotalkoot. Puut kaadettiin tammikuussa nousevan kuun aikaan ja ne varastoitiin odottamaan kevättä. Kuoriminen, pölkyttäminen ja päreiden höyläys tehtiin keväällä tai alkukesästä. Kun kuoritut pöllit olivat hiukan kuivahtaneet ja sitkistyneet (muutama päivä tai viikko), oli pärehöyläyksen aika.

Päreet höylättiin ja ladottiin saman tien katolle. Jos ne pääsivät välillä kuivamaan, ne tuppasivat naulatessa halkeilemaan. Päreet höylättiin tyvipölkyistä. Se oli tarkkaa hommaa. Vanha sanonta on, että päreitä tulee ”viisi tuumalta”. Höylän terä piti olla kunnossa, sen asentoa tuli säätää puu laadun mukaan. Jos puissa oli hiekkaa tms. oli terää hiottava vähän väliä.

Hämäläisellä oli sekä miesvoimin että hevosvoimin pyöritettävä pärehöylä, viimeksi höylä pyöri moottorin avulla. Kaupasta ostettiin erityisiä pärekattonauloja. Pölkyt tai päreet kasteltiin maaliin. Päreet niputettiin ja nostettiin nippuina katolle.

Työ aloitettiin räystäältä ja edettiin harjaa kohti. Räystäänteko on tarkkaa hommaa, mutta kovin isoja tellinkejä ei tehty. Katontekijät osasivat varoa putoamista. Ammattimiehet olivat katolla ja alhaalta pärenippuja ojentelivat heikompitaitoiset kuten nuoret. Myös naiset naputtelivat katolla päreitä.

Hyvin tehdyn pärekaton vedenpitävyys on noin kolmisenkymmentä vuotta. Pärekattojen kukoistuskausi oli vuosina 1850-1950.

RUKIINLEIKKUUTALKOOT

Ruista viljeltiin Saaren pelloilla paljon. Se niitettiin etupäässä sirpeillä, joten työväki oli tarpeen. Kesällä oli perhejuhlia, joiden jälkeen saatettiin yhdessäoloa jatkaa talkoilla. Irja ja Pentti Pihlhjärtan hääpäivän jälkeisenä maanantaina pidettiin Nikusentien varrella rukiinleikkuutalkoot.

SAPAROKESTIT

Saaren maita oli Kivijärven etelärantalaisten omistuksessa. Keväisin tänne tuotiin veneellä manterelaisten lampaita. Metsät oli aidattu ja lampaita oli Huuhtsalossa sekä Nevainlammin alueella. Lampaita oli paljon, satamäärin. Niille laitettiin kaulaan jokin merkki, letitetty naru, punos tai sarkakankaasta leikattu merkki, jotta omistaja tunnisti syksyllä omat lampaansa.

Lampaat koottiin ja kerittiin syksyllä, ennen mantereelle viemistä, yleensä Laurin päivän aikoihin. Manterelaiset pitivät silloin saarelaisille ”saparokestit”. He toivat tullessaan kahvitarpeet ja monenlaisia leipomuksia. Keritsemispäivinä kesteihin ottivat osaa myös huvila-asukkaat. Lampaita kerittiin ainakin Hämäläisellä ja Nikusella. Lampaat vietiin talveksi kotinavettoihinsa järven yli veneillä.

PUUNTEKOTALKOOT

Poikkeustilanteissa, kiireen, sairaustilanteiden, työväen puuttumisen tai jonkin muun yllättävän tilanteen takia polttopuut saatettiin tehdä talkoilla. Talot, saunat ja karjarakennukset lämpenivät puilla, joten talven polttopuutarpeesta oli ajoissa huolehdittava.

PERUNANNOSTOTALKOOT

Perunannosto oli syksyisin työväkeä vaativa tehtävä. Siihen pyydettiin monesti talkooväkeä mukaan. Koneet ovat tulleet kuokkien tilalle, mutta tämä talkooperinne jatkuu edelleen syksyisin Hämäläisen perunapellolla.

Lähde: Hilkka Mattila

Uimarantaa etsimässä

"Olin juuri muuttanut Luumäelle Kurvilan kylään. Olin ennen tottunut siihen, että kotimme vieressä oli uimaranta. Tämä mukavuus puuttui uuden kotimme vierestä. Tiesin, että talomme lähellä on kolmen kilometrin säteellä kolme järveä. Päätimme yhdessä tuumin ystävieni kanssa etsiä kylämme yleisen uimarannan, täytyihän sellainen joka kylässä olla. Toisin kuitenkin kävi. Eihän maalla yleisiä uimarantoja ole. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tienneet.

Aloitimme uimarannan etsinnän läheisistä metsistä, joiden lähellä tiesimme yhden järvistä sijaitsevan. Päädyimme harhailemaan kuusiseen umpimetsään, jonne ei valoa juuri tihkunut. Useiden tuntien harhailemisen jälkeen löysimme etsimämme järven, mutta uimarantaa ei näkynyt. Oli vain vetistä suota.

Pettyneinä turhasta retkestä, suuntasimme kotiin päin. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, ettemme tienneet oikeaa suuntaa. Olimme eksyneet. Yritimme etsiä korkeaa kohtaa, josta näkisi missä ihmeessä olimme. Löysimme ainoastaan hakkuuaukean. Olimme turhautuneita ja myös hämillämme. Itku oli lähellä.

Tuntien epätoivoisen harhailun jälkeen älysimme seurata sähkölinjoja ja löysimme oikean suunnan kotiin. Retkestä viisastuneina kävimme kysymässä naapurista, missä sijaitsisi lähin yleinen uimaranta. Pettymykseksemme sellainen sijaitsi 12 kilometrin päässä Taavetissa. Se siitä uimareissusta sitten.

Retki oli avartava ja opettava kokemus. Metsässä samoilu on mukavaa ja suosittelen sitä kaikille, mutta, jotta löytäisitte takaisin lähtöpisteeseenne suosittelen karttaa ja kompassia."

Muistele-iltapäivä Kannuskoskella

Tarinat ja muistot voivat parhaimmillaan herättää paikkoja henkiin ja kertoa menneistä ajoista ainutlaatuisella ihmisläheisellä tavalla, johon pelkät vuosiluvut ja historialliset faktat eivät kykene. Tarinoiden tallentaminen ja niiden jakaminen on tässä mielessä erittäin tärkeää. Näissä merkeissä Luumäen Kannuskoskella kokoonnuttiin muistelemaan menneitä kylän seurantalolle sunnuntaina 26.2. Sain olla mukana tapahtumassa kuuntelemassa muisteluja kannuskoskelaisten elämästä entisaikaan.

Esille nousi monenlaisia kiinnostavia kertomuksia. Ensin käytiin läpi tietoja historiasta: kuinka Kannuskoski sai alkunsa ja mistä kylän nimi tulee. Hiljalleen osallistujat alkoivat tarinoida omia muistikuviaan, erityisesti sota-ajat ja teollisuuden kukoistuskausi nostivat mieleen kertomuksia. Puun uitto ”väliväylää” pitkin, vanhan tehtaan purkaminen, tehdaskylän vilkas elämä useine kauppoine ja kouluineen, kesätyöt suotyömaalla, tarinat venäläisistä sotavangeista sekä sattumukset tansseissa ja muissa huvituksissa olivat eräitä tarinoiden aiheita.

Tilaisuuden järjestivät Kannuskosken kyläyhdistys ja Kannuskosken Martat. Yhteinen muistelutilaisuus on hyvä tapa palauttaa mieleen vanhoja muistoja entisajan elämästä kotiseuduilla. Samalla tilaisuus tarjoaa mahdollisuuden nuoremmille ja muualta alueelle muuttaneille kuulla siitä, kuinka paikkakunnalla ennen elettiin. Pienet, arkiset tarinat kuvaavat kunkin alueen historian merkkipaaluja elävästi. Kun muistoja on jakamassa useampi henkilö, erään kertoma muistelma saattaa herättää toisessakin halun kertoa oman tarinansa samaan tapahtumaan liittyen. Näin tarinoita kerääntyy lisää ja monipuolisemmin kuin ihmisen muistellessa yksin. Kannuskosken Muistele-iltapäivässä mukana oli myös Marttojen Uittokuva-valokunäyttely. Vanhat valokuvat osaltaan herättävät muistoja ja auttavat tarinoiden kertojaa. Toivottavasti muutkin kyläyhdistykset ja vastaavat tahot innostuvat keräämään alueen ihmisiä yhteen tarinoimaan ja muistelemaan. Tällä tavoin on mahdollista koota ainutlaatuista tietoa alueen arkipäiväisestä menneisyydestä.

Tapahtumapaikkana olleen seurantalon paikalla on ennen ollut tanssilava, jonka sattumuksista tilaisuudessa nousi myös esille tarinoita.

Lepolan huvila

Luumäellä Jurvalassa sijaitsi aikanaan nyt jo purettu Lepolan huvila. Huvilan rakennutti pietarilainen vakuutusyhtiön johtaja Ilja Plinatus eläkekodikseen vuonna 1903. Lepola oli suuri ja komea hirsirakennus. Kuoltuaan Ilja haudattiin Viipuriin Ristimäkeen ja vaimo Bertha aloitti täysihoitolan pidon, jota jälkipolvet jatkoivat.

Vuosina 1940-41 ja 1944 Lepolassa toimi Lotta Svärd-järjestön sodanaikainen päämaja, Rajatoimisto. Toimisto huolehti muun muassa linnoitusjoukkojen muonituksesta sopimuksen mukaista korvausta vastaan. Linnoitustöitä tekevät miehet maksoivat itse ruokansa ostamillaan ruokalipuilla.

Kuva Luumäen kunnan sivuilta

Lepolan huvila ehti toimia myös Helsingin kaupungin kesäsiirtolana. Lepolassa lapsuuden kesiään kertoo:

”Luumäen kunnan Jurvalassa on muistoissa kauniit lapsuuden kesät: suuri ja kaunis kaksiverantainen sykähdyttävä pietarilaishuvila, kuiva mäntykangas sekä kirkas Kivijärvi. Retket järvien rannoilla ja marjametsät. Leikit, uiminen ja yhteisöllisyys, turvallisuus ja huolehtivaisuus sekä hyvä ravinto.

Helsinkiläisinä lapsina olimme etuoikeutettuja lapsia, jotka saivat viettää kesiä siellä. Minä Kallion asfaltin kasvatti, synkästä umpikorttelista. Kivijärven Lepola oli paratiisi, joka on ikuisesti kauniina muistoissani.

Sain viettää lapsuuden kesiä ihanalla Kivijärven rannalla 1950–1953. Myöskin kaksi veljeäni olivat siellä ennen minua. Kesäsiirtolassa oli hyvä olla, kaunis mäntymetsä, kirkaspohjainen järvi ja säännöllinen ruoka. Muistojen paikka.”

Plinatuksen jälkipolvet myivät lopulta huvilan Luumäen kunnalle ja rakennukset purettiin. Alue on edelleen kunnan omistuksessa ja paikan päällä on mahdollista esimerkiksi uida Kivijärvessä.

Svinhufvudin historiallinen automatka

Luumäellä Kotkaniemessä sijaitsee presidentti P. E. Svinhufvudin kotitila. Ajalta ennen presidenttiyttä on olemassa tarina liittyen Svinhufvudin automatkaan, jonka lopullinen määränpää oli Siperia. Svinhufvud karkotettiin Siperiaan marraskuussa 1914 hänen kieltäydyttyään noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita Svinhufvud piti laittomina.

Vuonna 1937 Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja muisteli Suomen kuvalehden haastattelussa karkotusmatkan alkua seuraavasti:

”Sain lyhyen puhelinmääräyksen: Poliisilaitoksen auton oltava ’kamarin’ edessä kello yhdeksän aamulla. Ja mikäpäs, siellähän se oli määräaikana Viipurin poliisilaitoksen vastahankittu Benz-auto.

Vaunuun nousivat silloinen Viipurin kaupungin poliisimestarin apulaiskapteeni Grigorjeff, etsiväkomissaari Heinjärvi ja kaksi etsivää. Sain määräyksen ajaa Lappeenrantaan, jonne saavuimme ennen puoltapäivää. Sen ajan virkamiehillä näytti olevan tapana, kun oli vain tilaisuutta, poiketa puolimatkan krouvissa. Ja niinpä täälläkin poikkesimme Seurahuoneelle.

Poiketessa Lappeenrannan poliisilaitoksella, josta poliisimestari nousi vaunuun, sain määräyksen ajaa Luumäelle kunnantalolle. Autonkuljettaja tekee aina työtä käskettynä, mutta ihmettelin vähän, että mitähän ne nyt oikein rillaa. Ei nimittäin ollut vähäisintäkään tietoa, millä asialla liikuttiin ja että kysymyksessä oli silloinen Luumäen kihlakunnantuomari Svinhufvud.

Ja siinähän se sitten olikin kunnantalo, jonne Luumäellä oli määrä ajaa. Pihalla oli nimismies ja joitakuita poliiseja. Pysäytettyäni auton menivät kaikki sisään, niin että pihalle jäi vain joitakuita miehiä, jotka kertoivat kunnantalolla olevan juuri käräjät. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulivatkin ajettavani ja heidän mukanaan suurikokoinen pitkäviiksinen herrasmies, joka puhui ruotsia. En tiennyt, kuka hän oli. Sain vain määräyksen ajaa eräälle hoville.”

Autonkuljettajan mainitsema hovi on todennäköisesti Kotkaniemen tila. Hovipysähdyksen jälkeen matka kohti Viipuria alkoi, ja autonkuljettaja kuvasi loppumatkaa näin:

”Herrat eivät montakaan sanaa vaihtaneet matkalla, olivatpahan vain kukin mietteissään. Kun sitten siinä puolen yön seudussa ajoin kaupunkiin, sain yhtäkkiä määräyksen: lääninvankilaan. Eikä siinä kauan enää kulunutkaan, kun auto seisoi vankilan portilla. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle.

Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Edvin Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies. Muutamia päiviä myöhemmin, ajoin toisen ja viimeisen kerran Svinhufvudia lääninvankilasta asemalle. Ja silloin oli jo toista. Koko Viipuri oli jalkeilla ja tuhannet ihmiset parveilivat asemalla. Kihlakunnantuomari P.E. Svinhufvud aloitti silloin Siperian matkansa – tullakseen sieltä kerran takaisin kansansa johtoon ja ollakseen nyt kansansa syvästi ihailema ja kunnioittama Ukko Pekka.”


Lähde: Pertti Kolari ja Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun – Viipurin läänin autoja ja autoilijoita

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Vieraisilla Tuhannen Tarinan Talossa

Olimme Heinin kanssa esittelemässä Maaseudun merkkipaalut –hanketta yrittäjille suunnatussa tilaisuudessa, joka pidettiin Luumäen Kannuskoskella sijaitsevassa Tuhannen Tarinan Talossa. Tuhannen Tarinan Talo on maaseutumatkailuyritys, joka tarjoaa matkailijalle majoitusta ja ateriapalveluja sekä monenlaista toimintaa. Tuhannen Tarinan Talo on paikka, jossa tarinat ovat kerrostuneet vuosikymmenien ajan ja uusia syntyy jatkuvasti. Talo itse, sen pihapiiri ja maalaiselämään liittyvät tavarat herättelevät kävijöissä muistoja ja niihin liittyviä omakohtaisia tarinoita. Näin syntyy yhtä monta tarinaa kuin on kävijöitäkin. Vieraille myös kerrotaan tarinoita alueen historiasta ja seudulla eläneistä henkilöistä, ja näitä tarinoita hyödynnetään myös draaman keinoin.

Ympäröivä luonto tarjoaa omia tarinoitaan sinne uskaltautuvalle. Suomalaisille metsä on tärkeä paikka ja Tuhannen tarinan talon vieraitakin käytetään metsäretkillä. Retkillä heille kerrotaan erilaisista metsän asukkaista – nykyisistä ja entisistä, oikeasti olemassa olevista ja kuvitteellisista. Tarinoita kerrotaan myös alueella olleista myllystä ja sahoista. Metsään liittyviä tarinoita kerrotaan myös Ruovedellä. Mäkelän Lomatuvat –nimistä yritystä pyörittävä Mikko Lindell tarjoaa vierailleen opastettuja metsäretkiä teemalla ”Vihreän kullan poluilla”. Retken aikana vieraat saavat tutustua talousmetsien hoitoon, metsän kehitykseen sekä metsien moninaisiin käyttö­mahdollisuuksiin. Hänelle metsän merkitys näyttäytyykin pitkälti metsänhoidon näkökulmasta katsottuna. Metsäkin on siis täynnä tarinoita.

Eletyn elämän muistot ja kokemuksellisuus ovat piirteitä, jotka hyvässä tarinassa nousevatkin ylitse muiden. Olen täysin samaa mieltä Mikko Lindellin kanssa siitä, että suomalaisten on rohkeasti uskallettava arvostaa myös niitä asioita, joita on olemassa ja kerrottava matkailijalle niistä. Kokemus tuo tarinalle merkityksen ja tarinoita on myös helppo kertoa, kun ne syntyvät omasta kokemuspiiristä. Hyvä tarina syntyy ennen kuin huomaakaan.