"Merenlahden kylä sijaitsee Taipalsaaren kunnassa, 18 kilometriä ”pikitietä” Lappeenrannan keskustasta, maaseudulla ja Saimaan ympäröimänä, mutta kuitenkin kohta jo ”kaupungin sylissä”. 10 minuutin ajomatkan päästä löytyvät Sammonlahden palvelut; supermarketit, Hesburgerit ja kebab-ravintolat. Lähes päivittäin nousee uusia taloja Merenlahdentien varteen kuin sieniä sateella. Vuonna 1990 vuoristorataa ”nimismiehenkiharoineen” muistuttava Merenlahdentie oikaistiin monesta kohtaa ja asfaltoitiin. Ensimmäinen, virallinen tie Merenlahdelle tehtiin 1950-luvulla.
1940-luvulla sota-aikana asiat olivat vielä toisin. Elettiin höyrylaivojen kulta-aikaa. Saimaa oli Merenlahden kyläläisille lähes ainoa kulkureitti Taipalsaaren kirkolle ja Lappeenrantaan. Joka talosta ja niemestä löytyi vene ja markkinapäivinä Tuulikki laiva kuljetti kyläläisiä kaupunkiin. Kylälle johti asumattoman salon läpi kyläläisten talkootyöllä raivaama, mutkainen, kuoppainen ja kivinen kärrypolku. Edes polkupyörällä ei tietä pystynyt ajamaan.
Sota-aikana rintamalle tarvittiin apuun kaikki kynnelle kykenevät ihmiset sekä hevosetkin. Merenlahdelta Ojansuun talostakin, lähes tiettömän taipaleen takaa luovutettiin Suomen armeijan käyttöön Esko niminen hevonen. Taloista luovutettiin myös piikkilankaa armeijan tarpeisiin. Eskon onneksi se ei koskaan ehtinyt rintamalle saakka. Sodan päätyttyä tuli ilmoitus, että hevonen odottaa kotiuttamista Lappeenrannan varuskunta-alueelta. Silloin 18-vuotias Aaro lähti hakemaan hevosta kotiin.
Varuskunta-alueella oli paljon sodasta palanneita hevosia ja löytyipä sieltä joukosta Eskokin. Hevonen hirnahti tunnistaessaan Aaron tutun äänen väkijoukon seasta. Aaro kertoi hevoselle, että se pääsee nyt omaan kotiin. Aaro kyseli ”sotaherroilta” valjaiden perään ja vastaukseksi tokaistiin, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, ota parasta mitä löydät. Kasarmialueella oli suuri röykkiö varusteita, joista Aaro valitsi parhaat. Eskolla oli ollut huono tapa näykkiä hampaillaan valjastajaansa. Tällä kertaa valjastettaessa hevonen seisoi aivan paikallaan ja kuunteli korvat hörössä. Se tiesi pääsevänsä kotiin. Varuskunta-alueelta lähdettäessä ei hevosta pidätellyt enää mikään. Vauhti oli kova ja Aaro pelkäsi, että pitkään paikallaan seisonut hevonen saisi sairaskohtauksen. Alkumatkasta maantie oli vielä tasainen ja leveä, harvoinpa sitä siihen aikaan pääsi kunnon tietä hevosella ravia ajamaan. Hevosen vauhti ei paljon hiljentynyt edes loppumatkan kuoppaisella kärrypolulla. Ihme, että valjaiden rahkeet ja aisat kestivät tällaista menoa. Vasta kotitielle käännyttäessä vauhti hiljeni, kotona valjaat riisuttiin pois ja hevonen pääsi omaan pilttuuseen syömään. Seuraavana päivänä Aaro aloitti hevosen kanssa kyntötyöt omalla kotipellolla."
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkilötarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkilötarinat. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. huhtikuuta 2012
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Kun Jukajärven seurakuntaa suunniteltiin
Tämä muistelma on tallennettu ajalta, kun Ruokolahden Jukajärven seurakuntaa oltiin suunnittelemassa. Seurakunnan rajat olivat hahmoteltu, mutta kirkon paikasta ei ollut vielä täyttä selvyyttä.
Eräs rautjärveläinen, joka tunnettiin kaikenlaisten kepposten tekijänä, arveli, että kun jukajärveläiset eivät häntä tunne, niin hän vähän kujeilee kyläläisten kustannuksella. Hän otti hevoskyydin Jukajärvelle ja ajoivat kylän komeimman talon pihaan.
Mies istui sen aikaa reessä, kun hevosmies kävi ilmoittamassa talon väelle, että tuli rakennusinsinööri kirkon paikkaa tutkimaan ja halusi tiedustella, että missä voisi tarvittavan ajan asua. Talossa siistittiin kiireesti paikkoja ja mentiin kutsumaan vieras sisälle.
”Meille sopii majoittua, jos vaan vieraalle käy”, sanoi isäntäväki ja toivotti vieraan Jukajärvelle tervetulleeksi. Vieraalle tarjottiin kahvia ja ruokaa. Vielä tiedusteltiin, mitä vieras seuraavana päivänä mielellään halusi ruoaksi. Tämä ilmoitti haluavansa lammaskaalia. Melkein niiltä seisomilta isäntä meni ja teurasti katraan suurimman lampaan.
Päivisin vieras oli kävellyt jossain ikään kuin etsien sopivaa kirkon paikkaa ja palasi illansuussa runsaan ruokapöydän ääreen. Viikon päivät hän nautti talon vieraanvaraisuutta ja tiedusteli lähtiessään, paljonko on velkaa täysihoidosta. ”Sellaista ei edes ajatella”, sanoivat isäntä ja emäntä. Tämä ei maksa mitään, kun kerran kirkko saadaan omaan kylään. Vieras kiitteli ja lähti.
Kun Jukajärven seurakuntaa ei perustettu, niin ei sinne rakennettu kirkkoakaan eikä jukajärveläislle selvinnyt, että kirkonpaikan katselija ei ollutkaan rakennusinsinööri, vaan koiranleuka Rautjärveltä.
Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto V
Eräs rautjärveläinen, joka tunnettiin kaikenlaisten kepposten tekijänä, arveli, että kun jukajärveläiset eivät häntä tunne, niin hän vähän kujeilee kyläläisten kustannuksella. Hän otti hevoskyydin Jukajärvelle ja ajoivat kylän komeimman talon pihaan.
Mies istui sen aikaa reessä, kun hevosmies kävi ilmoittamassa talon väelle, että tuli rakennusinsinööri kirkon paikkaa tutkimaan ja halusi tiedustella, että missä voisi tarvittavan ajan asua. Talossa siistittiin kiireesti paikkoja ja mentiin kutsumaan vieras sisälle.
”Meille sopii majoittua, jos vaan vieraalle käy”, sanoi isäntäväki ja toivotti vieraan Jukajärvelle tervetulleeksi. Vieraalle tarjottiin kahvia ja ruokaa. Vielä tiedusteltiin, mitä vieras seuraavana päivänä mielellään halusi ruoaksi. Tämä ilmoitti haluavansa lammaskaalia. Melkein niiltä seisomilta isäntä meni ja teurasti katraan suurimman lampaan.
Päivisin vieras oli kävellyt jossain ikään kuin etsien sopivaa kirkon paikkaa ja palasi illansuussa runsaan ruokapöydän ääreen. Viikon päivät hän nautti talon vieraanvaraisuutta ja tiedusteli lähtiessään, paljonko on velkaa täysihoidosta. ”Sellaista ei edes ajatella”, sanoivat isäntä ja emäntä. Tämä ei maksa mitään, kun kerran kirkko saadaan omaan kylään. Vieras kiitteli ja lähti.
Kun Jukajärven seurakuntaa ei perustettu, niin ei sinne rakennettu kirkkoakaan eikä jukajärveläislle selvinnyt, että kirkonpaikan katselija ei ollutkaan rakennusinsinööri, vaan koiranleuka Rautjärveltä.
Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto V
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Kertomus höyrylaiva Tuulikilta
Taipalsaaren laivaliikenteestä on tässä blogissa kirjoitettu ennenkin. Tässä yksi tarina lisää höyrylaiva Tuulikin tapahtumista:
"Kun s/s Tuulikki seilasi kerran Riutanselällä kotimatkalla Lavikanlahteen, huomasi eräs iäkkäänpuoleinen isäntämies, että hänen salkkunsa oli jäänyt kaupungissa Leinon ja Pärnäsen kauppaan. Tassi päätti hieman pelleillä isännän kustannuksella ja sanoi hänelle: ”Tuossa seinällä on puhelin, josta voit soittaa sinne kauppaan!”. Laivassa oli tosiaankin puhelin, joka kytkettiin yöpymispaikassa ja kaupungin satamassa päivällä yleiseen puhelinverkostoon. Isäntä ei ollut koskaan käyttänyt mokomaa vekotinta, tuskin edes nähnyt sellaista. Isäntä astui rohkeasti telehvoonin luokse, nosti kuulotorven ja alkoi kovalla äänellä selittää, että täällä on se ja se Kaskein kylästä ja että häneltä oli jäänyt kyseenä olevaan kauppaan salkku ja jos salkun voisi toimittaa huomisessa tuurissa Savitaipaleelle. Hän oli sen verran herrasmies, että ennen kuulotorven panemista takaisin koukkuun, huusi vielä kovaääniset kiitokset etukäteen. Homma meni tietysti hienosti, mutta valitettavasti puhelimien väliltä puuttui lankaa noin parinkymmenen kilometrin verran. Tassi tietenkin haki unohtuneen salkun seuraavana päivänä ja toi sen vastaan tulleelle isännälle, joka ihmetteli, että kyllä ne ”nykyajan” vehkeet sitten olivat ihmeellisiä!"
Lähde: Pekka Okko: Tarinoita Taipalsaarelta ja vähän muualtakin
"Kun s/s Tuulikki seilasi kerran Riutanselällä kotimatkalla Lavikanlahteen, huomasi eräs iäkkäänpuoleinen isäntämies, että hänen salkkunsa oli jäänyt kaupungissa Leinon ja Pärnäsen kauppaan. Tassi päätti hieman pelleillä isännän kustannuksella ja sanoi hänelle: ”Tuossa seinällä on puhelin, josta voit soittaa sinne kauppaan!”. Laivassa oli tosiaankin puhelin, joka kytkettiin yöpymispaikassa ja kaupungin satamassa päivällä yleiseen puhelinverkostoon. Isäntä ei ollut koskaan käyttänyt mokomaa vekotinta, tuskin edes nähnyt sellaista. Isäntä astui rohkeasti telehvoonin luokse, nosti kuulotorven ja alkoi kovalla äänellä selittää, että täällä on se ja se Kaskein kylästä ja että häneltä oli jäänyt kyseenä olevaan kauppaan salkku ja jos salkun voisi toimittaa huomisessa tuurissa Savitaipaleelle. Hän oli sen verran herrasmies, että ennen kuulotorven panemista takaisin koukkuun, huusi vielä kovaääniset kiitokset etukäteen. Homma meni tietysti hienosti, mutta valitettavasti puhelimien väliltä puuttui lankaa noin parinkymmenen kilometrin verran. Tassi tietenkin haki unohtuneen salkun seuraavana päivänä ja toi sen vastaan tulleelle isännälle, joka ihmetteli, että kyllä ne ”nykyajan” vehkeet sitten olivat ihmeellisiä!"
Lähde: Pekka Okko: Tarinoita Taipalsaarelta ja vähän muualtakin
perjantai 24. helmikuuta 2012
Urpon ja aarteen tarina
Noin kolme kilometriä Heituinlahdesta Savitaipaleen kirkolle päin on Kenkäkaivon tienhaara, josta erkanee Lamminpäähän ja Jukkaralle menevä tie. Ennen kirkolta Heituinlahteen kulkevan tien peruskorjausta ja päällystämistä oli Kenkäkaivon tienhaaran luona pieni mäki, jota kutsuttiin myös Kenkäkaivon mäeksi.
Entisaikaan oli mäen lähellä, Heituinlahdesta kirkolle päin mentäessä sen oikealla puolella lähde, jota matkamiehet käyttivät juomapaikkanaan. Joku oli joskus jättänyt vanhan kengän lähteen reunalle ja sitä oli ruvettu käyttämään juoma-astiana. Siitä nimi Kenkäkaivo, näin vanhat tiesivät kertoa.
Lähteestä kaakkoon jatkuu maa alavana muuttuen jonkun matkan päässä suoksi. Suon keskellä on pieni lampi. Jos nykyiseltä kartalta etsii suon ja lammen, löytää myös niiden nimet: Urposuo ja Urpolampi. Ennen tien peruskorjausta oli tien vieressä suuri kivi, ja tätä nimitettiin Urpokiveksi. Enää kivestä ei näy jälkeäkään.
Myös näiden paikkojen nimien taustalla on oma tarinansa. Aikanaan alueella asui paikkakunnalla rikkaudestaan kuulu Urpo. Hän pelkäsi varkaita ja oli sitä varten myös piilottanut rahojaan suohon. Nämä rahat, venäläiset kuparirahat vuosilta 1766-1788, löytyivät Liekkisuolta vuonna 1931. Ennen löytöä rahojen piilottamispaikkaa ei kukaan tiennyt. Urpon varkaiden pelko ei ollut turha, sillä ollessaan kerran matkalla Savitaipaleen kirkolle, murhasivat rosvot hänet Kenkäkaivolla Urpokiven luona, ryöstivät Urpon rahat ja piilottivat ruumiin tien oikealla puolella olevaan Urposuohon. Tiedon rahojen piilopaikasta Urpo vei mennessään hautaan. Tapaus järkytti silloisia paikkakunnan asukkaita, minkä todistavat paikannimet Urposuo ja Urpolampi.
Lähde: Pertti Jurvanen ja Markku Tani: Heituinlahden seudun historia: savupirtistä tietotupaan
Entisaikaan oli mäen lähellä, Heituinlahdesta kirkolle päin mentäessä sen oikealla puolella lähde, jota matkamiehet käyttivät juomapaikkanaan. Joku oli joskus jättänyt vanhan kengän lähteen reunalle ja sitä oli ruvettu käyttämään juoma-astiana. Siitä nimi Kenkäkaivo, näin vanhat tiesivät kertoa.
Lähteestä kaakkoon jatkuu maa alavana muuttuen jonkun matkan päässä suoksi. Suon keskellä on pieni lampi. Jos nykyiseltä kartalta etsii suon ja lammen, löytää myös niiden nimet: Urposuo ja Urpolampi. Ennen tien peruskorjausta oli tien vieressä suuri kivi, ja tätä nimitettiin Urpokiveksi. Enää kivestä ei näy jälkeäkään.
Myös näiden paikkojen nimien taustalla on oma tarinansa. Aikanaan alueella asui paikkakunnalla rikkaudestaan kuulu Urpo. Hän pelkäsi varkaita ja oli sitä varten myös piilottanut rahojaan suohon. Nämä rahat, venäläiset kuparirahat vuosilta 1766-1788, löytyivät Liekkisuolta vuonna 1931. Ennen löytöä rahojen piilottamispaikkaa ei kukaan tiennyt. Urpon varkaiden pelko ei ollut turha, sillä ollessaan kerran matkalla Savitaipaleen kirkolle, murhasivat rosvot hänet Kenkäkaivolla Urpokiven luona, ryöstivät Urpon rahat ja piilottivat ruumiin tien oikealla puolella olevaan Urposuohon. Tiedon rahojen piilopaikasta Urpo vei mennessään hautaan. Tapaus järkytti silloisia paikkakunnan asukkaita, minkä todistavat paikannimet Urposuo ja Urpolampi.
Lähde: Pertti Jurvanen ja Markku Tani: Heituinlahden seudun historia: savupirtistä tietotupaan
maanantai 6. helmikuuta 2012
Hinkan mummo
"Joskus sodan jälkeen tuli Vainikkalaan asumaan Hinkan mummo. Hän oli Terijoelta kotoisin ja kuulemma asemapäällikön leski. Hän osti ”vanhan murjun”, 3 huoneen talon, entisen pyttytehtaan vierestä ja asettui siihen asumaan.
Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!
Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."
Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!
Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."
perjantai 25. marraskuuta 2011
Lyytikkälän talo
Suomenniemen Pajulahdella, Lappeenranta-Mikkeli-tien läheisyydessä, kohtaa matkailijaa näky, jonka hän olisi voinut kohdata sellaisenaan jo yli sata vuotta sitten. Lyytikkälän talo Etelä-Karjalan parhaiten säilyneitä talonpoikaisia tilakokonaisuuksia. Päärakennus ja aittarivi, osin kaksikerroksine aittoineen, talleineen ja mahtavine karjarakennuksineen muodostavat linnoitusmaisen kokonaisuuden, joka on valtakunnallisestikin yksi arvokaimmista kulttuurihistoriallisista kohteista.
Lyytikkälän vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta ja uusimmat 1930-luvulta. Tilan isännyys siirtyi samassa suvussa yli 250 vuoden ajan, vuodesta 1722 lähtien kunnes talon viimeisen isännän Esko Niemisen kuoleman jälkeen valtio osti vuonna 1984 Lyytikkälän suvun perikunnalta museotarkoitukseen. Tällä hetkellä paikalla toimii Lyytikkälän talomuseo, joka on auki kesäisin.
Raija Katajan teoksessa "Lyytikkälä - Elämää Suomenniemen salomailla" kerrotaan tarina liittyen Lyytikkälässä asuneeseen Wilppu Lyytikäiseen:
"Ristiinan sivuapteekkina toimintansa vuonna 1904 aloittanut Savitaipaleen apteekki toi apteekkipalvelut entistä paremmin myös suomenniemeläisten ulottuville. Vanhastaan oli kuitenkin turvauduttu paikallisiin parantajiin, jollaisena isänsä tapaan tunnettiin myös Wilppu Lyytikäinen.
Kerrotaan, että eräänä talvena talossa oli lehmä sairastunut ja Lyytikkälän isäntää lähdettiin hakemaan apuun. Lyytikkälässä Wilppu istuutui reen perään ja niin päästiin matkaan. Kun jonkin matkaa oli ajettu, pyysi Wilppu kuitenkin kuskia pysäyttämään reen ja tämän suureksi hämmästykseksi vielä peruuttamaan joitain metrejä. Pehmeällä tiellä ei vaatimus ollut helposti toteutettavissa, mutta kuski katsoi parhaaksi totella. Kun haluttuun paikkaan oli reki saatu, kaivoi Wilppu povitaskuaan ja totesi: "Ku on olna tapana ottoo ryyppy enne omalta mualta pois mänövä... tul ajettuu liikoo". Tämän jälkeen matkaan päästiin taas jatkamaan ja lehmäkin sai kaivatun avun."
Lyytikkälän vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta ja uusimmat 1930-luvulta. Tilan isännyys siirtyi samassa suvussa yli 250 vuoden ajan, vuodesta 1722 lähtien kunnes talon viimeisen isännän Esko Niemisen kuoleman jälkeen valtio osti vuonna 1984 Lyytikkälän suvun perikunnalta museotarkoitukseen. Tällä hetkellä paikalla toimii Lyytikkälän talomuseo, joka on auki kesäisin.
Raija Katajan teoksessa "Lyytikkälä - Elämää Suomenniemen salomailla" kerrotaan tarina liittyen Lyytikkälässä asuneeseen Wilppu Lyytikäiseen:
"Ristiinan sivuapteekkina toimintansa vuonna 1904 aloittanut Savitaipaleen apteekki toi apteekkipalvelut entistä paremmin myös suomenniemeläisten ulottuville. Vanhastaan oli kuitenkin turvauduttu paikallisiin parantajiin, jollaisena isänsä tapaan tunnettiin myös Wilppu Lyytikäinen.
Kerrotaan, että eräänä talvena talossa oli lehmä sairastunut ja Lyytikkälän isäntää lähdettiin hakemaan apuun. Lyytikkälässä Wilppu istuutui reen perään ja niin päästiin matkaan. Kun jonkin matkaa oli ajettu, pyysi Wilppu kuitenkin kuskia pysäyttämään reen ja tämän suureksi hämmästykseksi vielä peruuttamaan joitain metrejä. Pehmeällä tiellä ei vaatimus ollut helposti toteutettavissa, mutta kuski katsoi parhaaksi totella. Kun haluttuun paikkaan oli reki saatu, kaivoi Wilppu povitaskuaan ja totesi: "Ku on olna tapana ottoo ryyppy enne omalta mualta pois mänövä... tul ajettuu liikoo". Tämän jälkeen matkaan päästiin taas jatkamaan ja lehmäkin sai kaivatun avun."
perjantai 18. marraskuuta 2011
Ristniemen tila
Savitaipaleella sijaitsee Lehtisensaari, joka on retkeilykohteena melojien ja veneilijöiden suosiossa. Saaressa sijaitsee Ristniemen tila, johon voi käydä tutustumassa. Ristniemen tilaa ylläpitää Antti Matikan säätiö, joka on saanut alkunsa Ristniemen entisen isännän Antti Matikan määrättyä testamentillaan, että kaikesta omaisuudesta, joka häneltä jälkeen jää, on muodostettava säätiö. Säätiö on vuosien varrella kunnostanut tilaa luonto- ja kulttuurikohteena.
Pertti Jurvasen Antti Matikkaa käsittelevässä "Antinpäivän aikaan"-kirjassa on tarina nimeltään "Seitsemän lampaankelloa" liittyen Ristniemen torppariin, Vene-Jussiin ja hänen kamppailuunsa hauen kanssa:
"Ristniemen torppari Vene-Jussi teki lähtöä kotiinsa Kirvesniemeen. Samalla hetkellä kun hän työnsi veneensä Nikkarinrannassa veteen, jyrähti ukkonen Hullasmäen takana. Eteläinen taivas oli kuin savikuopan seinä. Sateen kohina lähestyi. Mutta Jussiahan ei ilmat pitele. Hän alkoi soutaa rivakasti Säkniemeä kohti. Kaatosade lähestyi ja Jussin veneen vauhti kiihtyi. Ja niin kävi, että vaikka veneen perässä satoi rankasti, veneeseen ei tullut kuin kaksi tippaa.
Voitettuaan kilpasoudun ukkospilven kanssa Vene-Jussi veti hyväkulkuisen veneensä Rovastinojan rantaan. Sade meni kohisten Suomensalon suuntaan. Jussi puuskutti, mutta hymyili partaansa. Paita oli märkä, vaan ei sateen vuoksi! Jussi istui kaksin raksin tukevan haon päälle. Hän avasi konttinsa. Kontissa oli rukiista leipää ja kesävoita, savimuikkuja ja kirnupiimää. Hän otti puukkonsa tupesta ja iski sen hakoon. Silloin alkoi tapahtua kummia!
Jussi oli istunut suuren hauen päälle ja iskenyt puukkonsa sen selkään. Julmetun suuri kala hyökkäsi pyrstöään paukauttaen järveen. Mutta eihän Jussi hellittänyt, vaan puristi jalkansa kalan alla yhteen, kumartui eteenpäin ja sai otteen hauen etuevistä. Hauki yritti sukeltaa kerta toisensa jälkeen, mutta Jussi ohjasi hauen eviä kääntäen aina pintaan.
Lopulta hauki väsyi sen verran, että Jussi tavoitti puukkonsa. Nyt oli hauen peli menetetty. Se loksautti vielä muutaman kerran kyynärän pituisia leukojaan ja alkoi kääntyä selälleen. Jussi meloi käsipelissä rantaan. Kalamiesten tapaan hän ryhtyi perkaamaan saalistaan.
”Sen vatas oli miun atrain, jonka se haukkas toiss kesän, ku sitä yritin Kammarlahes tappaa. Jo olha sen vatas seittemä lampaankellova. En tiije mite monta lie syönt kellotonta” vähätteli Vene-Jussi tietojaan kertoessaan ohimennen tapauksesta myöhemmin kirkonmäellä."
Pertti Jurvasen Antti Matikkaa käsittelevässä "Antinpäivän aikaan"-kirjassa on tarina nimeltään "Seitsemän lampaankelloa" liittyen Ristniemen torppariin, Vene-Jussiin ja hänen kamppailuunsa hauen kanssa:
"Ristniemen torppari Vene-Jussi teki lähtöä kotiinsa Kirvesniemeen. Samalla hetkellä kun hän työnsi veneensä Nikkarinrannassa veteen, jyrähti ukkonen Hullasmäen takana. Eteläinen taivas oli kuin savikuopan seinä. Sateen kohina lähestyi. Mutta Jussiahan ei ilmat pitele. Hän alkoi soutaa rivakasti Säkniemeä kohti. Kaatosade lähestyi ja Jussin veneen vauhti kiihtyi. Ja niin kävi, että vaikka veneen perässä satoi rankasti, veneeseen ei tullut kuin kaksi tippaa.
Voitettuaan kilpasoudun ukkospilven kanssa Vene-Jussi veti hyväkulkuisen veneensä Rovastinojan rantaan. Sade meni kohisten Suomensalon suuntaan. Jussi puuskutti, mutta hymyili partaansa. Paita oli märkä, vaan ei sateen vuoksi! Jussi istui kaksin raksin tukevan haon päälle. Hän avasi konttinsa. Kontissa oli rukiista leipää ja kesävoita, savimuikkuja ja kirnupiimää. Hän otti puukkonsa tupesta ja iski sen hakoon. Silloin alkoi tapahtua kummia!
Jussi oli istunut suuren hauen päälle ja iskenyt puukkonsa sen selkään. Julmetun suuri kala hyökkäsi pyrstöään paukauttaen järveen. Mutta eihän Jussi hellittänyt, vaan puristi jalkansa kalan alla yhteen, kumartui eteenpäin ja sai otteen hauen etuevistä. Hauki yritti sukeltaa kerta toisensa jälkeen, mutta Jussi ohjasi hauen eviä kääntäen aina pintaan.
Lopulta hauki väsyi sen verran, että Jussi tavoitti puukkonsa. Nyt oli hauen peli menetetty. Se loksautti vielä muutaman kerran kyynärän pituisia leukojaan ja alkoi kääntyä selälleen. Jussi meloi käsipelissä rantaan. Kalamiesten tapaan hän ryhtyi perkaamaan saalistaan.
”Sen vatas oli miun atrain, jonka se haukkas toiss kesän, ku sitä yritin Kammarlahes tappaa. Jo olha sen vatas seittemä lampaankellova. En tiije mite monta lie syönt kellotonta” vähätteli Vene-Jussi tietojaan kertoessaan ohimennen tapauksesta myöhemmin kirkonmäellä."
tiistai 8. marraskuuta 2011
Svinhufvudin historiallinen automatka
Luumäellä Kotkaniemessä sijaitsee presidentti P. E. Svinhufvudin kotitila. Ajalta ennen presidenttiyttä on olemassa tarina liittyen Svinhufvudin automatkaan, jonka lopullinen määränpää oli Siperia. Svinhufvud karkotettiin Siperiaan marraskuussa 1914 hänen kieltäydyttyään noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita Svinhufvud piti laittomina.
Vuonna 1937 Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja muisteli Suomen kuvalehden haastattelussa karkotusmatkan alkua seuraavasti:
”Sain lyhyen puhelinmääräyksen: Poliisilaitoksen auton oltava ’kamarin’ edessä kello yhdeksän aamulla. Ja mikäpäs, siellähän se oli määräaikana Viipurin poliisilaitoksen vastahankittu Benz-auto.
Vaunuun nousivat silloinen Viipurin kaupungin poliisimestarin apulaiskapteeni Grigorjeff, etsiväkomissaari Heinjärvi ja kaksi etsivää. Sain määräyksen ajaa Lappeenrantaan, jonne saavuimme ennen puoltapäivää. Sen ajan virkamiehillä näytti olevan tapana, kun oli vain tilaisuutta, poiketa puolimatkan krouvissa. Ja niinpä täälläkin poikkesimme Seurahuoneelle.
Poiketessa Lappeenrannan poliisilaitoksella, josta poliisimestari nousi vaunuun, sain määräyksen ajaa Luumäelle kunnantalolle. Autonkuljettaja tekee aina työtä käskettynä, mutta ihmettelin vähän, että mitähän ne nyt oikein rillaa. Ei nimittäin ollut vähäisintäkään tietoa, millä asialla liikuttiin ja että kysymyksessä oli silloinen Luumäen kihlakunnantuomari Svinhufvud.
Ja siinähän se sitten olikin kunnantalo, jonne Luumäellä oli määrä ajaa. Pihalla oli nimismies ja joitakuita poliiseja. Pysäytettyäni auton menivät kaikki sisään, niin että pihalle jäi vain joitakuita miehiä, jotka kertoivat kunnantalolla olevan juuri käräjät. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulivatkin ajettavani ja heidän mukanaan suurikokoinen pitkäviiksinen herrasmies, joka puhui ruotsia. En tiennyt, kuka hän oli. Sain vain määräyksen ajaa eräälle hoville.”
Autonkuljettajan mainitsema hovi on todennäköisesti Kotkaniemen tila. Hovipysähdyksen jälkeen matka kohti Viipuria alkoi, ja autonkuljettaja kuvasi loppumatkaa näin:
”Herrat eivät montakaan sanaa vaihtaneet matkalla, olivatpahan vain kukin mietteissään. Kun sitten siinä puolen yön seudussa ajoin kaupunkiin, sain yhtäkkiä määräyksen: lääninvankilaan. Eikä siinä kauan enää kulunutkaan, kun auto seisoi vankilan portilla. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle.
Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Edvin Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies. Muutamia päiviä myöhemmin, ajoin toisen ja viimeisen kerran Svinhufvudia lääninvankilasta asemalle. Ja silloin oli jo toista. Koko Viipuri oli jalkeilla ja tuhannet ihmiset parveilivat asemalla. Kihlakunnantuomari P.E. Svinhufvud aloitti silloin Siperian matkansa – tullakseen sieltä kerran takaisin kansansa johtoon ja ollakseen nyt kansansa syvästi ihailema ja kunnioittama Ukko Pekka.”
Lähde: Pertti Kolari ja Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun – Viipurin läänin autoja ja autoilijoita
Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.
Vuonna 1937 Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja muisteli Suomen kuvalehden haastattelussa karkotusmatkan alkua seuraavasti:
”Sain lyhyen puhelinmääräyksen: Poliisilaitoksen auton oltava ’kamarin’ edessä kello yhdeksän aamulla. Ja mikäpäs, siellähän se oli määräaikana Viipurin poliisilaitoksen vastahankittu Benz-auto.
Vaunuun nousivat silloinen Viipurin kaupungin poliisimestarin apulaiskapteeni Grigorjeff, etsiväkomissaari Heinjärvi ja kaksi etsivää. Sain määräyksen ajaa Lappeenrantaan, jonne saavuimme ennen puoltapäivää. Sen ajan virkamiehillä näytti olevan tapana, kun oli vain tilaisuutta, poiketa puolimatkan krouvissa. Ja niinpä täälläkin poikkesimme Seurahuoneelle.
Poiketessa Lappeenrannan poliisilaitoksella, josta poliisimestari nousi vaunuun, sain määräyksen ajaa Luumäelle kunnantalolle. Autonkuljettaja tekee aina työtä käskettynä, mutta ihmettelin vähän, että mitähän ne nyt oikein rillaa. Ei nimittäin ollut vähäisintäkään tietoa, millä asialla liikuttiin ja että kysymyksessä oli silloinen Luumäen kihlakunnantuomari Svinhufvud.
Ja siinähän se sitten olikin kunnantalo, jonne Luumäellä oli määrä ajaa. Pihalla oli nimismies ja joitakuita poliiseja. Pysäytettyäni auton menivät kaikki sisään, niin että pihalle jäi vain joitakuita miehiä, jotka kertoivat kunnantalolla olevan juuri käräjät. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulivatkin ajettavani ja heidän mukanaan suurikokoinen pitkäviiksinen herrasmies, joka puhui ruotsia. En tiennyt, kuka hän oli. Sain vain määräyksen ajaa eräälle hoville.”
Autonkuljettajan mainitsema hovi on todennäköisesti Kotkaniemen tila. Hovipysähdyksen jälkeen matka kohti Viipuria alkoi, ja autonkuljettaja kuvasi loppumatkaa näin:
”Herrat eivät montakaan sanaa vaihtaneet matkalla, olivatpahan vain kukin mietteissään. Kun sitten siinä puolen yön seudussa ajoin kaupunkiin, sain yhtäkkiä määräyksen: lääninvankilaan. Eikä siinä kauan enää kulunutkaan, kun auto seisoi vankilan portilla. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle.
Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Edvin Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies. Muutamia päiviä myöhemmin, ajoin toisen ja viimeisen kerran Svinhufvudia lääninvankilasta asemalle. Ja silloin oli jo toista. Koko Viipuri oli jalkeilla ja tuhannet ihmiset parveilivat asemalla. Kihlakunnantuomari P.E. Svinhufvud aloitti silloin Siperian matkansa – tullakseen sieltä kerran takaisin kansansa johtoon ja ollakseen nyt kansansa syvästi ihailema ja kunnioittama Ukko Pekka.”
Lähde: Pertti Kolari ja Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun – Viipurin läänin autoja ja autoilijoita
Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Kalterijääkärin hautakammio Iivanansaaressa
Rautjärvellä Koantakasen Iivanansaaressa sijaitsee Eerik Johan Reinikaisen eli Jussi Reinikaisen, ”Jääkäri-Jussinakin” tunnetun jääkärivääpelin, hautakammio. Hautapaikka on lähellä Jääkäri-Jussin synnyinpaikkaa Kontaus-järven rannalla.
Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.
Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.
Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.
Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.
Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.
Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.
Lähde: Seppo Sahla
Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.
Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.
Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.
Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.
Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.
Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.
Lähde: Seppo Sahla
tiistai 25. lokakuuta 2011
Pirunkirkko Rautjärvellä
Rautjärvellä Torsansalossa Linnavuoren kyljessä sijaitsee Pirunkirkko: luola, johon on liitetty monia tarinoita.
Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.
Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.
Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.
Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.
Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.
Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.
Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.
Lähde: Seppo Sahla
Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.
Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.
Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.
Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.
Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.
Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.
Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.
Lähde: Seppo Sahla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)