Kun Jukajärven seurakuntaa suunniteltiin

Tämä muistelma on tallennettu ajalta, kun Ruokolahden Jukajärven seurakuntaa oltiin suunnittelemassa. Seurakunnan rajat olivat hahmoteltu, mutta kirkon paikasta ei ollut vielä täyttä selvyyttä.

Eräs rautjärveläinen, joka tunnettiin kaikenlaisten kepposten tekijänä, arveli, että kun jukajärveläiset eivät häntä tunne, niin hän vähän kujeilee kyläläisten kustannuksella. Hän otti hevoskyydin Jukajärvelle ja ajoivat kylän komeimman talon pihaan.

Mies istui sen aikaa reessä, kun hevosmies kävi ilmoittamassa talon väelle, että tuli rakennusinsinööri kirkon paikkaa tutkimaan ja halusi tiedustella, että missä voisi tarvittavan ajan asua. Talossa siistittiin kiireesti paikkoja ja mentiin kutsumaan vieras sisälle.

”Meille sopii majoittua, jos vaan vieraalle käy”, sanoi isäntäväki ja toivotti vieraan Jukajärvelle tervetulleeksi. Vieraalle tarjottiin kahvia ja ruokaa. Vielä tiedusteltiin, mitä vieras seuraavana päivänä mielellään halusi ruoaksi. Tämä ilmoitti haluavansa lammaskaalia. Melkein niiltä seisomilta isäntä meni ja teurasti katraan suurimman lampaan.

Päivisin vieras oli kävellyt jossain ikään kuin etsien sopivaa kirkon paikkaa ja palasi illansuussa runsaan ruokapöydän ääreen. Viikon päivät hän nautti talon vieraanvaraisuutta ja tiedusteli lähtiessään, paljonko on velkaa täysihoidosta. ”Sellaista ei edes ajatella”, sanoivat isäntä ja emäntä. Tämä ei maksa mitään, kun kerran kirkko saadaan omaan kylään. Vieras kiitteli ja lähti.

Kun Jukajärven seurakuntaa ei perustettu, niin ei sinne rakennettu kirkkoakaan eikä jukajärveläislle selvinnyt, että kirkonpaikan katselija ei ollutkaan rakennusinsinööri, vaan koiranleuka Rautjärveltä.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto V

Eräjärven kummitus

Ruokolahden Eräjärvellä on kummitus esiintynyt pikän aikaan, sillä varhaisimmat tiedossa olevat tapaukset ovat sattuneet jo 1800-luvulla. Lukuisat ihmiset ovatkin joutuneet tämän kummituksen kanssa tekemisiin.

Varhaisimmat selitykset Eräjärven kummittelusta liittyvät karhunpyyntiin. 1800-luvulla karhuja oli liialti ja niiden hävittämiseksi pyrittiin tekemään kaikki voitava. Tuolloin uskottiin, että pyydystettävä karhu pysyi kierroksessa, jos siihen ripotteli hautausmaalta tuotua multaa. Eräjärvellä oli saatu karhu kierretyksi ja kiireellä tuotiin multaa hautausmaalta. Karhunpyytäjä laittoi tuomansa multapaketin talonsa avokuistin hyllylle, josta tuuli sen tempaisi ja riepotteli mullan ympäriinsä. Tästä uskottiin alkaneen henkien mellastuksen talossa.

Eräjärven kummitus on kertomusten perusteella ollut ajoittain varsin toimelias, joskin sen esiintyminen on useimmiten ollut vain pientä harmia aiheuttavaa pelleilyä, ääniä ja esineiden siirtelyä. Vain kerran se häiritsi siinä määrin, että isäntä muutti talosta jättäen sen autioksi.

Kerran oli tupaan tulla jysähtänyt kolme suurta lumista kiveä kenenkään havaitsematta, kuka ne siihen oli tuonut. Pellolla näkyi vain paikka, mistä kivet oli otettu. Talosta hävisivät avaimet, ja niitä haettiin kaikkialta. Viimein talon väki päätyi käsitykseen, että kummitus on vienyt ne. Leivän kummitus oli laittanut keittopataan niin tiukasti, että leipä oli leikattava pieniksi, ennen kuin se saatiin padasta pois. Karjan se laski yöllä navetasta ulos ja mellasti saunassa. Arvellen, että kummitus pelkäsi kirvestä, olivat saunaan menijät ottaneet kirveen mukaansa, mutta pian oli kirves lingottu saunan kiukaalle.

Tormäellä oli niihin aikoihin asunut Siitonen, joka oli päättänyt uhmata kummitusta sanoen: ”Minulle se ei ainakaan uskalla temppujaan tehdä”. Siitonen laittoi tupakkakukkaronsa pöydälle sanoen vielä: ”Tuota se ei vie ko mie ihe vahin”. Ei aikaakaan kun tupakkakukkaro oli kadonnut. Sitä haettiin pitkän aikaa, ja viimein se löytyi pankon alta.

Kerran oli kummitustaloon kokoontunut naapureita ja he pyysivät kummitusta esittäytymään. Silloin oli uunin ravista heilutettu kättä, ja se on tiettävästi ainoa kerta, kun kummitus edes sen verran näyttäytyi.

Talossa oli paistettu piirakoita ja ne oli viety eteiseen jäähtymään. Kotvan kuluttua havaittiin, että piiraista oli vain kuoret jäljellä. Täyteosa löytyi myöhemmin kujalta hevosloimeen käärittynä.

Isäntä ja emäntä olivat pirtissä ja kuullessaan eteisestä ääntä ja ulko-oven käyvän, he luulivat jonkun vieraan tulevan. Tupaan ei kuitenkaan tullut ketään, sen sijaan saattoi kuulla, että portaita noustiin ylös talon vinttiin. Askeleet kuuluivat selvästi välimatolla ja päätyivät vintissä erääseen nurkkaan.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto I

Ruokolahden suurin tulipalo

Suurimpia tulipaloja, mitä Ruokolahdella tiedetään olleen, oli Torsansalon suurpalo kesällä 1897, jolloin paloi metsää tuhansia hehtaareja.

Kesän ollessa kuivimmillaan oli Pietari Laurikainen ostanut Pohjalankilasta tikkuja, kävellen kulkenut matkan Torsanpäästä Särkilahteen ja heitellyt palavia tikkuja tien oheen molemmin puolin tietä. Ympäröivillä suoalueilla nähtiin palopesäkkeitä savuavan vielä keskitalvella.

Palon sammuttamiseksi ei kukaan tehnyt mitään, jos sille mitään olisi mahtanutkaan. Se raivosi monta päivää. Yöksi vähän laantui alkaen taas seuraavana päivänä raivokkaan etenemisensä. Nokista hiekkaa ja mustuneita puunrunkoja oli kilometrimäärin. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin laajoilla alueilla törröttivät mustuneet puut.

Suurin osa paloalueesta oli soramaata ja pitkällisen poutakauden jälkeen erittäin kuiva, joten humuskerros paloi pois. Jäljelle jäi vain soraa, josta palamisjätteet huuhtoutuivat sateen mukana. Uuden metsän kehittymiselle ei jäänyt edellytyksiä. Vuosikymmeniä taimisto kitui alueella.

Pietari Laurikainen oli kehitysvammainen, eikä suoraan joutunut teoistaan vastuuseen. "Meni kaksi askia tikkuja", oli Laurikainen harmitellut myöhemmin.


Hukkavuoren polulla voi nähdä vanhan tervaskannon, jossa näkyy vielä Torsansalon suurpalon jäljet.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto III

Hukkavuoren polku

Ruokolahden pohjoisosissa Pohjalankilan kylässä Marjamäellä sijaitsee mielenkiintoinen retkikohde, Hukkavuoren polku. Polulla retkeilijä voi tutustua eteläsuomalaiseen erämaahan, jossa on merkkejä niin metsän ja metsätyön historiasta kuin sen nykyisestä eläimistöstä.



Matti Päivinen rakensi polun eläkkeelle jäämisensä jälkeen vuonna 1996. Polku lähtee liikkeelle Päivisten pihalta, jossa sijaitseva kota on retkeilijöiden käytettävissä.

Rakkaudella aluetta kohtaan rakennettu reitti tarjoaa kulkijalle monenlaisia elämyksiä ja tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Polun varrella voi nähdä esimerkiksi karhunpesän, ketunkolon, jääkauden merkkejä, kalasääsken pesän, sodan aikaisen metsäkaartilaisten kätköpaikan, jälkiä vanhoista metsäpaloista ja tietoa menneistä elinkeinoista. Hukkavuori näkymineen ja kallioineen on jo itsessään nähtävyys. Hukkavuorella voi valita 5, 8 tai 10 kilometrin pituisten polkujen väliltä. Reitti on luokiteltu vaativaksi Hukkavuorelle nousun vuoksi.





Eräs mielenkiintoinen kohde polun varrella on muurahaisten munituslaani. Muurahaisten munitus oli 1950-luvun tärkeä elinkeino Suomessa, erityisesti Karjalassa. Muurahaisten munat olivat arvokasta vientitavaraa. Munia käytettiin muun muassa valkuaisjauheen valmistukseen ja Saksan lääketeollisuuden tarpeisiin.



Sulo Siitonen kuvaa muurahaisten munitusta Ruokolahden kotiseutulukemistossa näin:

”Metsäisillä alueilla, kuten Ruokolahdella, oli runsas muurahaiskanta ja yhdyskunnat suuria. Oli muurahaiskekoja jotka olivat monen metrin laajuisia. Yhdestä sellaisesta pesästä saattoi saada runsaan määrän tuota kallista vientitavaraa.

Munitus alkoi juhannusviikolla. Yöllä lapioitiin muurahaiskeon pohjaosasto munat seulomalla säkkiin. Seula erotti siinä vaiheessa jo suurimmat roskat. Muurahaiset suorittivat lopullisen lajittelutyön seuraavana päivänä tarkoitusta varten rakennetulla ja varatulla alueella. Se saattoi olla puhtaaksi lakaistu laakea kallionpinta, metsään levitetty kangas tai sitä varten rakennettu alue eli laani.

Aamupäivällä levitettiin säkkien sisältö laanille ja muurahaiset aloittivat lajittelutyön kantamalla munat alueelle asetettujen sananjalkaviuhkojen alle. Työtä oli jatkuvasti valvottava, sillä muurahaiset saattoivat munien vähentyessä aloittaa roskien kuljetuksen. Helteisinä päivinä saattoi sattua, että muurahaiset tekivät kuljetuslakon. Sen sai keskeytettyä, kun laanille pirskotti muutaman pisaran vettä. Muurahaiset luulivat sateen alkaneen ja ryhtyivät kiireellä töihin.”



Hukkavuoren polun laanipaikka on rajattu tervalla, sillä tervan yli muurahaiset eivät päässet laanin ulkopuolelle. Nykyisin munitusta opetetaan erilaisilla metsäopistojen kursseilla ja sitä saa harjoittaa vain maanomistajan luvalla.