Änkilänsalolla vuonna 1800, tarkempaa tietoa siitä ei ole, Kojon tilalla miehet veistivät hirsiä riihtä varten. Olihan riihi elinehto, antoi leivän ja itävän siemenen. 1930 luvulla riihi siirrettiin ensimmäisen kerran vastaamaan sen ajan tarpeita. Myöhemmin ovia suurrennettiin, hirsiä katkaistiin, tuli öljypoltin ja traktorit, mutta sama tärkeä tehtävä, viljan kuivatus jatkui. Aikaa kului ja tarvittiin uusia ratkaisuja kuivatukseen, riihi jäi käytöstä pois.
Riihi oli vuosia unohduksissa ja lahoamassa, kunnes kesällä 2010 halusimme pelastaa rakennuksen. Purimme sen ja toimme kotiin. Riihi sai uusia hirsiä, ovia, uudet lattiat ja uuden katon. Sen katon suojiin veimme pellavaloukut, lihtan, varstat, viikatteet, justeerin, kiesit, reet, tuultokoneen ja monet muut esineet kertomaan ihmisten työstä. Riihi seisoo vahvana ja arvokkaana uudella paikallaan lähellä Hiitolanjokea, paikallisten keskuudessa myös Kokkolanjokena tunnettu. Riihessä vierailleet ihmiset ovat kertoneet, että täällä tulee hyvälle mielelle. Niin tuleekin. Riihen matalasta ovesta sisään astuessa vastaan tulee vahva ja hyvä tuoksu. Sitä ei pysty kuvailemaan, se on koettava. Tunnelma on rauhaisa, ikkuna antaa valoa pehmeään hämärään, voi hiljentyä, mitä nämä tummat hirret voisivatkaan kertoa? Riihellä on jälleen uusi tärkeä tehtävä, se voi antaa vieraillensa hyvän mielen.
Lähde: Mikkolan tilan emäntä
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rautjärvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rautjärvi. Näytä kaikki tekstit
torstai 19. huhtikuuta 2012
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Lapsuusmuistoja Rautjärven Hiivaniemen kylästä 1930-luvulta
”Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät tietysti kotiin. Veljet kiusasivat ja saivat huutamaan, mutta se kasvatti luonnetta ja rakkautta se varmaan oli. Oli kuuma kesäpäivä, istuin leikkimässä hiekkakasalla, joka oli keittiön ikkunan alla. Veljeni oli jätetty lapsenvahdiksi. Naapurin pojat houkuttelivat veljeäni uimaan. Kuuma oli ja mieli teki, mutta tuo pikkusisko. Veli keksi keinon. Hän haki lakanan, kai omasta sängystään, heitti sen tytön päälle ja suuret kivenmurikat pitämään sitä paikallaan, ettei tyttö pääse karkutielle. En kai ensin huomannut mihin vankilaan olin joutunut. Muistan sen pahan mielen ja hirveän huudon, jonka nostin, ja tulihan sitten joku pelastamaan.
-
Olimme leikkineet lääkäriä ja äitiä, joka toi lastaan vastaanotolle. Minä olin lääkäri ja Laina äiti, nukke sylissään. Kun oli asianmukaisesti tervehditty, ja äiti istuutunut, olin kysynyt: mikä sitä lasta vaivaa? Laina oli miettinyt ankarasti ja sitten vastannut: utaretulehdus. Kuinkas muuten, agraariyhteiskunnassa kun elettiin.
-
Vanhempani olivat ostaneet niityn, jossa oli erittäin hyvää savea, joka sopi tiilien tekoon. Savea jauhettiin, tiiliä lyötiin ja poltettiin. Työssä oli omaa ja ulkopuolista työvoimaa. Minua opetettiin työntekoon, piti viedä päiväkahvikori työmaalle. Suurin huvini oli sillä aikaa kun väki joi kahvia istua Niuskan puron penkalla, kaivaa kaunista sinistä savea ja maalata sillä itselleni kyynärtaipeisiin ulottuvat hansikkaat ja kuvitella olevani hieno nainen. Isän ääni katkaisi haaveet: "Kahvi juotu, voit viedä korin". Kauniit hansikkaat piti pestä pois Niuskan puron jääkylmällä vedellä.
-
Lapsista joulu oli juhlista parhain. Seutukunnan emännät valmistelivat kotinsa joulua varten, siivottiin ja ruokaa sekä leipomuksia valmistettiin. Oma jouluni alkoi aikaisin, kun koululla aloitettiin joululaulujen, tonttuleikkien ja näytelmän harjoitukset. Pikkujouluja vietettiin, niissä oli ohjelmaa, tarjoilua ja joulupukki, joka toi pikkulahjoja ja ennen kaikkea joulukortteja. Niissä oli aina nimi ja "Täällä kuusella" sekä hyvän joulun toivotus. Jos poika lähetti kortin tytölle tai päinvastoin ja oli ujo, niin toivotuksen perässä luki kainosti: Eräs, jonka nimi ei ole peräs. Kun jouluaatto koitti, vietettiin sitä eri taloissa eri käytännön mukaan, karjanhoito asetti aina omat vaatimuksensa. Äitini antoi oppilailleen aineen aiheeksi: Jouluaatto kodissani. Eräs pieni tyttöoppilas kirjoitti: Jouluaatto kodissani alkoi, kun koristelimme kuusen, sitten käytimme lehmää härän luona. Saunan jälkeen söimme jouluaterian ja sitten tuli pukki.”
-
Olimme leikkineet lääkäriä ja äitiä, joka toi lastaan vastaanotolle. Minä olin lääkäri ja Laina äiti, nukke sylissään. Kun oli asianmukaisesti tervehditty, ja äiti istuutunut, olin kysynyt: mikä sitä lasta vaivaa? Laina oli miettinyt ankarasti ja sitten vastannut: utaretulehdus. Kuinkas muuten, agraariyhteiskunnassa kun elettiin.
-
Vanhempani olivat ostaneet niityn, jossa oli erittäin hyvää savea, joka sopi tiilien tekoon. Savea jauhettiin, tiiliä lyötiin ja poltettiin. Työssä oli omaa ja ulkopuolista työvoimaa. Minua opetettiin työntekoon, piti viedä päiväkahvikori työmaalle. Suurin huvini oli sillä aikaa kun väki joi kahvia istua Niuskan puron penkalla, kaivaa kaunista sinistä savea ja maalata sillä itselleni kyynärtaipeisiin ulottuvat hansikkaat ja kuvitella olevani hieno nainen. Isän ääni katkaisi haaveet: "Kahvi juotu, voit viedä korin". Kauniit hansikkaat piti pestä pois Niuskan puron jääkylmällä vedellä.
-
Lapsista joulu oli juhlista parhain. Seutukunnan emännät valmistelivat kotinsa joulua varten, siivottiin ja ruokaa sekä leipomuksia valmistettiin. Oma jouluni alkoi aikaisin, kun koululla aloitettiin joululaulujen, tonttuleikkien ja näytelmän harjoitukset. Pikkujouluja vietettiin, niissä oli ohjelmaa, tarjoilua ja joulupukki, joka toi pikkulahjoja ja ennen kaikkea joulukortteja. Niissä oli aina nimi ja "Täällä kuusella" sekä hyvän joulun toivotus. Jos poika lähetti kortin tytölle tai päinvastoin ja oli ujo, niin toivotuksen perässä luki kainosti: Eräs, jonka nimi ei ole peräs. Kun jouluaatto koitti, vietettiin sitä eri taloissa eri käytännön mukaan, karjanhoito asetti aina omat vaatimuksensa. Äitini antoi oppilailleen aineen aiheeksi: Jouluaatto kodissani. Eräs pieni tyttöoppilas kirjoitti: Jouluaatto kodissani alkoi, kun koristelimme kuusen, sitten käytimme lehmää härän luona. Saunan jälkeen söimme jouluaterian ja sitten tuli pukki.”
perjantai 9. joulukuuta 2011
Metsurin kivi ja rajat Rautjärvellä
Rautjärvellä Torsansalon tien varrelle noin kaksi kilometriä kuutostieltä oli metsuri 1950-luvulla kaatamassa ja pätkimässä puita. Tauolla hän otti esille eväänsä, istui sammaleisen kiven päällä ja veteli voita puukolla vuolemiensa leipäpalasten päälle. Ruokailun jälkeen hän otti kiven päältä tukun sammalta pyyhkiäkseen puukon puhtaaksi. Silloin paljastui kiven huipulta siihen hakattuja merkkejä.
Metsurin kivi oli löytynyt. Hän kertoi havainnostaan muille ja paljastui, että löytyneet merkit kertoivat Uudenkaupungin rauhan vuoden 1721 rajasta. Kiveen oli hakattu viiva kaakosta luoteeseen ja viivan molemmin puolin oli kuviot: pohjoisessa Venäjän tähti ja etelässä Ruotsin kruunu. Viivan päällä luki rajakäynnin vuosi 1722.
Tämän rajamerkin kohdalla on tien vieressä tolpassa kilpi opastamassa kävijöitä. Rajamerkki on yksi paikka ketjussa, jolla ensimmäisen kerran merkittiin maastoon Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja. Ketjun kohteita ovat Rautjärvellä Laikon Pitkäjärvi, Laikkolammen kuutostien päässä sijainnut kiviraunio ja sen laella merkki, Metsurin kivi, Torsanvuoren laki merkintöineen, Haukkavuori sekä Säämingin suunnasta pohjoisempana löydetyt merkinnät.
Suomen alueella sijaitsevista valtioiden rajoista Rautjärven kautta on kulkenut viisi. Haukkavuori on eräs merkittävä kohde rajojen kannalta, sillä vuoren huipulla sijaitsee piste, josta on kulkenut Pähkinäsaaren raja 1323, Täyssinän raja 1595 sekä Uudenkaupungin raja 1721. Haukkavuori on samalla kuntien rajapyykki: aikaisemmin kolmen, Ruokolahti, Rautjärvi ja Simpele, nykyisin kahden kunnan eli Rautjärven ja Ruokolahden raja kulkee Haukkavuorella.
Uudenkaupungin rajasta on Haukkavuorella metsurin kiven tavoin näkyvissä oleva merkki. Raja näkyy huipulla selkeänä viivana, jonka itäpuolelle on hakattu Venäjän tähti ja länsipuolelle Ruotsin kruunu ja keskelle rajankäyntivuosi 1722. Tällä paikalla voi selkeästi havainnollistaa rajan tarkkuutta ottamalla askeleen vuoroin itään ja länteen, ja sanoa: Nyt olen Venäjällä – Ruotsissa – Venäjällä – Ruotsissa...
Rautjärvi on ainoa nykyisen Suomen kunta, jonka kautta on kulkenut näin monia valtakunnan rajoja. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua Rautjärvestä rajojen kuntana.
Lähde: Seppo Sahla
Metsurin kivi oli löytynyt. Hän kertoi havainnostaan muille ja paljastui, että löytyneet merkit kertoivat Uudenkaupungin rauhan vuoden 1721 rajasta. Kiveen oli hakattu viiva kaakosta luoteeseen ja viivan molemmin puolin oli kuviot: pohjoisessa Venäjän tähti ja etelässä Ruotsin kruunu. Viivan päällä luki rajakäynnin vuosi 1722.
Tämän rajamerkin kohdalla on tien vieressä tolpassa kilpi opastamassa kävijöitä. Rajamerkki on yksi paikka ketjussa, jolla ensimmäisen kerran merkittiin maastoon Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja. Ketjun kohteita ovat Rautjärvellä Laikon Pitkäjärvi, Laikkolammen kuutostien päässä sijainnut kiviraunio ja sen laella merkki, Metsurin kivi, Torsanvuoren laki merkintöineen, Haukkavuori sekä Säämingin suunnasta pohjoisempana löydetyt merkinnät.
Suomen alueella sijaitsevista valtioiden rajoista Rautjärven kautta on kulkenut viisi. Haukkavuori on eräs merkittävä kohde rajojen kannalta, sillä vuoren huipulla sijaitsee piste, josta on kulkenut Pähkinäsaaren raja 1323, Täyssinän raja 1595 sekä Uudenkaupungin raja 1721. Haukkavuori on samalla kuntien rajapyykki: aikaisemmin kolmen, Ruokolahti, Rautjärvi ja Simpele, nykyisin kahden kunnan eli Rautjärven ja Ruokolahden raja kulkee Haukkavuorella.
Uudenkaupungin rajasta on Haukkavuorella metsurin kiven tavoin näkyvissä oleva merkki. Raja näkyy huipulla selkeänä viivana, jonka itäpuolelle on hakattu Venäjän tähti ja länsipuolelle Ruotsin kruunu ja keskelle rajankäyntivuosi 1722. Tällä paikalla voi selkeästi havainnollistaa rajan tarkkuutta ottamalla askeleen vuoroin itään ja länteen, ja sanoa: Nyt olen Venäjällä – Ruotsissa – Venäjällä – Ruotsissa...
Rautjärvi on ainoa nykyisen Suomen kunta, jonka kautta on kulkenut näin monia valtakunnan rajoja. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua Rautjärvestä rajojen kuntana.
Lähde: Seppo Sahla
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Kalterijääkärin hautakammio Iivanansaaressa
Rautjärvellä Koantakasen Iivanansaaressa sijaitsee Eerik Johan Reinikaisen eli Jussi Reinikaisen, ”Jääkäri-Jussinakin” tunnetun jääkärivääpelin, hautakammio. Hautapaikka on lähellä Jääkäri-Jussin synnyinpaikkaa Kontaus-järven rannalla.
Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.
Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.
Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.
Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.
Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.
Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.
Lähde: Seppo Sahla
Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.
Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.
Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.
Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.
Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.
Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.
Lähde: Seppo Sahla
torstai 27. lokakuuta 2011
Tarinapolut herättävät satuja henkiin
Tarinat ovat usein sidoksissa paikkaan ja paikat voivat elävöittää tarinoita. Paikan päällä kerrottuna tarina on helpompi herättää henkiin ja tarinan kuulija pystyy paremmin kuvittelemaan mielessään tarinan tapahtumat.
Paikkoja on mahdollista elävöittää eri tavoin tarinoiden avulla. Jyväskylässä toteutettiin Uno Cygnaeuksen ja Wolmar Schildtin juhlavuoden kunniaksi ”Unon ja Wolmarin matkassa” -äänipolku, jossa historian henkilöiden keskustelua on mahdollista kuunnella samalla kun kuulija kiertää tarinoiden paikkoja. Lohjalla Karnaisten tarinapolulla on laadittu koko perheelle tehtäviä, joiden avulla metsä ja sen haltiat sekä tarinat heräävät metsäretkellä henkiin.
Tarinoita on mahdollista elävöittää myös draaman ja elämyksellisyyden keinoin, mistä löytyy esimerkkejä Etelä-Karjalastakin.
Lemillä Iitiän Martat ja Lemin kotiseutuyhdistys ovat järjestäneet Lemin kotiseutumuseon alueella tonttupolkutapahtumaa joulun aikaan. Polulla pääsee kurkkimaan tonttuja ovista ja ikkunoista. Joulupukin poron kellojen kilinä metsässä kertoo joulupukin läheisyydestä. Museomäki ympäristöineen ja paikan tunnelma osaltaan virittävät joulun tunnelmaan.
Hiitolanjoella sadut heräsivät henkiin Rautjärven kulttuuriviikon yhteydessä vuonna 2006. Tuolloin Rautjärven kirjasto järjesti Sen seitsemän satua ja veljestä Hiitolanjoella! -satupolkutapahtuman, jossa monet eri satuhahmot näyttäytyivät Hiitolanjoen maisemapolun varrella.
Esimerkit osoittavat kuinka paikka voidaan herättää henkiin. Sadut on helppo kuvitella todellisiksi, kun ne toimivat yhdessä ympäröivän ympäristön kanssa. Tuvan takaa kurkkaava tonttu tai metsäpolun varrella huiluaan soittava Nuuskamuikkunen synnyttävät tarinasta elämyksellisen kokemuksen.
Paikkoja on mahdollista elävöittää eri tavoin tarinoiden avulla. Jyväskylässä toteutettiin Uno Cygnaeuksen ja Wolmar Schildtin juhlavuoden kunniaksi ”Unon ja Wolmarin matkassa” -äänipolku, jossa historian henkilöiden keskustelua on mahdollista kuunnella samalla kun kuulija kiertää tarinoiden paikkoja. Lohjalla Karnaisten tarinapolulla on laadittu koko perheelle tehtäviä, joiden avulla metsä ja sen haltiat sekä tarinat heräävät metsäretkellä henkiin.
Tarinoita on mahdollista elävöittää myös draaman ja elämyksellisyyden keinoin, mistä löytyy esimerkkejä Etelä-Karjalastakin.
Lemillä Iitiän Martat ja Lemin kotiseutuyhdistys ovat järjestäneet Lemin kotiseutumuseon alueella tonttupolkutapahtumaa joulun aikaan. Polulla pääsee kurkkimaan tonttuja ovista ja ikkunoista. Joulupukin poron kellojen kilinä metsässä kertoo joulupukin läheisyydestä. Museomäki ympäristöineen ja paikan tunnelma osaltaan virittävät joulun tunnelmaan.
Hiitolanjoella sadut heräsivät henkiin Rautjärven kulttuuriviikon yhteydessä vuonna 2006. Tuolloin Rautjärven kirjasto järjesti Sen seitsemän satua ja veljestä Hiitolanjoella! -satupolkutapahtuman, jossa monet eri satuhahmot näyttäytyivät Hiitolanjoen maisemapolun varrella.
Esimerkit osoittavat kuinka paikka voidaan herättää henkiin. Sadut on helppo kuvitella todellisiksi, kun ne toimivat yhdessä ympäröivän ympäristön kanssa. Tuvan takaa kurkkaava tonttu tai metsäpolun varrella huiluaan soittava Nuuskamuikkunen synnyttävät tarinasta elämyksellisen kokemuksen.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Pirunkirkko Rautjärvellä
Rautjärvellä Torsansalossa Linnavuoren kyljessä sijaitsee Pirunkirkko: luola, johon on liitetty monia tarinoita.
Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.
Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.
Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.
Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.
Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.
Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.
Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.
Lähde: Seppo Sahla
Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.
Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.
Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.
Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.
Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.
Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.
Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.
Lähde: Seppo Sahla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)