Saaren kylän talkoot Luumäellä

Saaren eli Järventauksen kylän asukkaat Luumäellä ovat aina olleet monitaitoisia ja omavaraisia. Perheet olivat isoja ja kuntakeskuksen palvelut hankalan matkan päässä. Monissa asioissa tehtiin yhteistyötä kylän väen kesken. Yksi osasi yhtä ja toinen toista: veneitä tai vaikkapa kaksikorvaisia kappoja. Erityisosaamista oli joka talossa. Talkoilla tehtiin monta työtä ja samalla tavattiin toisia kyläläisiä.

Tässä muutamia esimerkkejä Saaren talkoita:

HERNETSALMEN SILTA

Talkoohengen mittavin näyttö lienee Hernetsalmen siltahanke. Yhdeksän vuoden ajan pidettiin iltamia, joiden tuotolla silta rahoitettiin. Saaren oma kuoro esiintyi iltamissa. Äitienpäivänä vuonna 1933 vietettiin sillanavajaisjuhla.

PÄREKATTOTALKOOT

Maalaistaloissa oli useita rakennuksia ja useimpien päällä pärekatto. Kun katto piti uusia, pidettiin katontekotalkoot. Puut kaadettiin tammikuussa nousevan kuun aikaan ja ne varastoitiin odottamaan kevättä. Kuoriminen, pölkyttäminen ja päreiden höyläys tehtiin keväällä tai alkukesästä. Kun kuoritut pöllit olivat hiukan kuivahtaneet ja sitkistyneet (muutama päivä tai viikko), oli pärehöyläyksen aika.

Päreet höylättiin ja ladottiin saman tien katolle. Jos ne pääsivät välillä kuivamaan, ne tuppasivat naulatessa halkeilemaan. Päreet höylättiin tyvipölkyistä. Se oli tarkkaa hommaa. Vanha sanonta on, että päreitä tulee ”viisi tuumalta”. Höylän terä piti olla kunnossa, sen asentoa tuli säätää puu laadun mukaan. Jos puissa oli hiekkaa tms. oli terää hiottava vähän väliä.

Hämäläisellä oli sekä miesvoimin että hevosvoimin pyöritettävä pärehöylä, viimeksi höylä pyöri moottorin avulla. Kaupasta ostettiin erityisiä pärekattonauloja. Pölkyt tai päreet kasteltiin maaliin. Päreet niputettiin ja nostettiin nippuina katolle.

Työ aloitettiin räystäältä ja edettiin harjaa kohti. Räystäänteko on tarkkaa hommaa, mutta kovin isoja tellinkejä ei tehty. Katontekijät osasivat varoa putoamista. Ammattimiehet olivat katolla ja alhaalta pärenippuja ojentelivat heikompitaitoiset kuten nuoret. Myös naiset naputtelivat katolla päreitä.

Hyvin tehdyn pärekaton vedenpitävyys on noin kolmisenkymmentä vuotta. Pärekattojen kukoistuskausi oli vuosina 1850-1950.

RUKIINLEIKKUUTALKOOT

Ruista viljeltiin Saaren pelloilla paljon. Se niitettiin etupäässä sirpeillä, joten työväki oli tarpeen. Kesällä oli perhejuhlia, joiden jälkeen saatettiin yhdessäoloa jatkaa talkoilla. Irja ja Pentti Pihlhjärtan hääpäivän jälkeisenä maanantaina pidettiin Nikusentien varrella rukiinleikkuutalkoot.

SAPAROKESTIT

Saaren maita oli Kivijärven etelärantalaisten omistuksessa. Keväisin tänne tuotiin veneellä manterelaisten lampaita. Metsät oli aidattu ja lampaita oli Huuhtsalossa sekä Nevainlammin alueella. Lampaita oli paljon, satamäärin. Niille laitettiin kaulaan jokin merkki, letitetty naru, punos tai sarkakankaasta leikattu merkki, jotta omistaja tunnisti syksyllä omat lampaansa.

Lampaat koottiin ja kerittiin syksyllä, ennen mantereelle viemistä, yleensä Laurin päivän aikoihin. Manterelaiset pitivät silloin saarelaisille ”saparokestit”. He toivat tullessaan kahvitarpeet ja monenlaisia leipomuksia. Keritsemispäivinä kesteihin ottivat osaa myös huvila-asukkaat. Lampaita kerittiin ainakin Hämäläisellä ja Nikusella. Lampaat vietiin talveksi kotinavettoihinsa järven yli veneillä.

PUUNTEKOTALKOOT

Poikkeustilanteissa, kiireen, sairaustilanteiden, työväen puuttumisen tai jonkin muun yllättävän tilanteen takia polttopuut saatettiin tehdä talkoilla. Talot, saunat ja karjarakennukset lämpenivät puilla, joten talven polttopuutarpeesta oli ajoissa huolehdittava.

PERUNANNOSTOTALKOOT

Perunannosto oli syksyisin työväkeä vaativa tehtävä. Siihen pyydettiin monesti talkooväkeä mukaan. Koneet ovat tulleet kuokkien tilalle, mutta tämä talkooperinne jatkuu edelleen syksyisin Hämäläisen perunapellolla.

Lähde: Hilkka Mattila

Lapsuusmuistoja Rautjärven Hiivaniemen kylästä 1930-luvulta

”Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät tietysti kotiin. Veljet kiusasivat ja saivat huutamaan, mutta se kasvatti luonnetta ja rakkautta se varmaan oli. Oli kuuma kesäpäivä, istuin leikkimässä hiekkakasalla, joka oli keittiön ikkunan alla. Veljeni oli jätetty lapsenvahdiksi. Naapurin pojat houkuttelivat veljeäni uimaan. Kuuma oli ja mieli teki, mutta tuo pikkusisko. Veli keksi keinon. Hän haki lakanan, kai omasta sängystään, heitti sen tytön päälle ja suuret kivenmurikat pitämään sitä paikallaan, ettei tyttö pääse karkutielle. En kai ensin huomannut mihin vankilaan olin joutunut. Muistan sen pahan mielen ja hirveän huudon, jonka nostin, ja tulihan sitten joku pelastamaan.

-

Olimme leikkineet lääkäriä ja äitiä, joka toi lastaan vastaanotolle. Minä olin lääkäri ja Laina äiti, nukke sylissään. Kun oli asianmukaisesti tervehditty, ja äiti istuutunut, olin kysynyt: mikä sitä lasta vaivaa? Laina oli miettinyt ankarasti ja sitten vastannut: utaretulehdus. Kuinkas muuten, agraariyhteiskunnassa kun elettiin.

-

Vanhempani olivat ostaneet niityn, jossa oli erittäin hyvää savea, joka sopi tiilien tekoon. Savea jauhettiin, tiiliä lyötiin ja poltettiin. Työssä oli omaa ja ulkopuolista työvoimaa. Minua opetettiin työntekoon, piti viedä päiväkahvikori työmaalle. Suurin huvini oli sillä aikaa kun väki joi kahvia istua Niuskan puron penkalla, kaivaa kaunista sinistä savea ja maalata sillä itselleni kyynärtaipeisiin ulottuvat hansikkaat ja kuvitella olevani hieno nainen. Isän ääni katkaisi haaveet: "Kahvi juotu, voit viedä korin". Kauniit hansikkaat piti pestä pois Niuskan puron jääkylmällä vedellä.

-

Lapsista joulu oli juhlista parhain. Seutukunnan emännät valmistelivat kotinsa joulua varten, siivottiin ja ruokaa sekä leipomuksia valmistettiin. Oma jouluni alkoi aikaisin, kun koululla aloitettiin joululaulujen, tonttuleikkien ja näytelmän harjoitukset. Pikkujouluja vietettiin, niissä oli ohjelmaa, tarjoilua ja joulupukki, joka toi pikkulahjoja ja ennen kaikkea joulukortteja. Niissä oli aina nimi ja "Täällä kuusella" sekä hyvän joulun toivotus. Jos poika lähetti kortin tytölle tai päinvastoin ja oli ujo, niin toivotuksen perässä luki kainosti: Eräs, jonka nimi ei ole peräs. Kun jouluaatto koitti, vietettiin sitä eri taloissa eri käytännön mukaan, karjanhoito asetti aina omat vaatimuksensa. Äitini antoi oppilailleen aineen aiheeksi: Jouluaatto kodissani. Eräs pieni tyttöoppilas kirjoitti: Jouluaatto kodissani alkoi, kun koristelimme kuusen, sitten käytimme lehmää härän luona. Saunan jälkeen söimme jouluaterian ja sitten tuli pukki.”

Kirjavalan kanavapolku

Parikkalassa entisen Saaren pitäjän alueella kaivettiin 1800-luvulla useita kanavia järvien laskemiseksi ja viljeltävän maa-alan lisäämiseksi. Kirjavalan kanavapolulla voi tutustua menneiden sukupolvien kanavankaivuu-urakkaan. Vanhaa kanavaa kiertävän parin kilometrin pituisen polun varrella opaskyltit kertovat kanavan vaiheista. Reitti lähtee liikkeelle Röksän kyläkaupan pihasta ja kauppa on itsekin 1860-luvulle asti uloittuvan historiansa takia mielenkiintoinen osa reittiä.




Vuonna 1827 Parikkalan pitäjä oli Viipurin läänin köyhin ja alueella oli kaskeamista harjoitettu niin paljon, että siihen soveltuva puu alkoi olla lopussa. Viljelykelponen maa oli lopussa, järvenrantojen alavat maat olivat liian kosteita viljelyyn. Lupa Suur-Rautjärven laskuun saatiin, ja vuosina 1835-1838 kyläläiset tekivät kanavankaivuutyöt osittain valtion varoilla. Ensimmäisen laskun myötä järven pinta laski kaksi metriä ja myös useiden soiden kuivaaminen peltoviljelylle tuli mahdolliseksi. Peltomäärän lisäännyttyä köyhyys ja nälkä alkoivat väistyä alueelta vuosikymmenten kuluessa. Vaurautta tuli lisää ja useita meijereitä ja myllyjä rakennettiin. Alavissa järvien rantamissa katsottiin olevan vielä paljon käyttökelpoista viljelymaata kuivattamatta. Lisää maata saataisiin syventämällä Kirjalavan kanavaa. Hankkeen vastaisia mielipiteitä esitettiin koskivoiman ja kauniin maiseman säilyttämiseksi. Joessa oli tuolloin Myllylampi, kolme saarta ja koskia. Epäiltiin myös, olisiko tulos kaiken sen työmäärän arvoinen.




Kirjavalan kanavan syventäminen aloitettiin 1920. Suur-Rautjärven toinen lasku oli pitkä ja työteliäs urakka. Työ jaettiin osakastilojen kesken verotusarvon mukaan. Työt alkoivat miesten omilla tiloilla jäädä rästiin kanavan teon edetessä, ja vuoden kuluttua työmäärää vähennettiin. Maa oli kivistä ja routaantunutta maata lohkottiin kiiloilla sekä ammuttiin kantopommeilla altapäin irti. Kun työt olivat kestäneet jo kahdeksan vuotta ja osakkaiden omien tilojen hoito oli rappiolla, alkoi kyllästymistä kaivutyöhön ilmetä. Joulukuussa 1929 haettiin jatkoaikaa kanavan kaivuulle, syyksi mainittiin kallioperä sekä kesä 1928 tulvahaitat. Työt päätettiin silloin viedä päätökseen ja vihdoin marraskuussa 1931 työt todettiin tehdyiksi. Työhön käytettiin arvioidun 4 vuoden sijaan 11 vuotta ja uutta viljelymaata toisessa laskussa saatiin 661 hehtaaria.

Nykyisin pätkä vanhaa kanavanuomaa muistuttaa 1800- ja 1900-luvuilla tehdystä suuresta kanavankaivuu-urakasta.