Löydä mobiilit tarinat

Kirjoitin muutamia kuukausia sitten ajatuksen mobiileista tarinoista ja siitä kuinka maastossa liikkuja voisi löytää tarinan, ellei siitä tehdä perinteistä opastaulua. Painettua tarinaopasta voi aina kantaa taskussaan, mutta kieltämättä se on vähän hankalaa.

Yksinkertaisin mahdollisuus on QR-koodi (Quick Response), jollaisia käytetään ympäri maailmaa. Suomessakin koodeja on matkailukäytössä esimerkiksi Hämeenlinnan virtuaalipolulla tai Kangasalan näkötorneissa. QR-koodi on kaksiulotteinen viivakoodi, jonka voi lukea mobiililaitteeseen ladattavalla sovelluksella ja uusimmissa laitteissa tällainen sovellus taitaa jo olla valmiina. Koodien käyttö yleistyy älylaitteiden yleistymisen myötä.

QR-koodin tekeminen on todella helppoa. Jos koodeja voi tulostaa itse, yksinkertaisinta on tehdä ne itse esimerkiksi englanninkielisen QRhacker-applikaation tai suomenkielisen qr-generaattorin avulla. On myös mahdollista käyttää kaupallista palveluntarjoajaa (esim. http://www.infosticker.fi/), jolloin koodit tulostetaan vaikkapa tarroiksi. Kaupallisesta palveluntarjoajasta on myös se hyöty, että koodin käyttöä voi seurata hallintopalvelun avulla. Kooditarra laitetaan sopivaan paikkaan ja asiasta kiinnostunut voi sitten ladata tarinan omaan laitteeseensa ja lukea sen paikanpäällä.

Vaikka Etelä-Karjalan tarinaopasta onkin mukavinta selailla sisätiloissa joko omassa kodissa tai vuokramökin lämmössä, nyt Etelä-Karjalassakin kulkija voi löytää muutamia tarinoita koodien kautta muodossa. QR-koodilaatat on kaiverrettu Lappeenrannan teknillisen yliopiston lasertyöstölaboratoriossa rosterilaatalle, joka on säänkestävä materiaali. Laatoista yksi on Taipalsaarella (kunnantalon takana olevalla rannalla), yksi Lemillä (museotuvan edustalla olevan maitolaiturin seinässä) ja kaksi Lappeenrannassa (toinen Mälkiällä Saimaan kanavalla ja toinen keskustan Pusupuiston kioskin seinässä). Kaikkiin tarinoihin on lisätty englannin ja venäjänkielinen versio tarinasta.

Nyt seuraamme löytävätkö ihmiset laatat, jotka saattavat olla jopa liian huomaamattomia. 

Hevosen kutsunta sotaan tiettömien taipaleiden takaa

"Merenlahden kylä sijaitsee Taipalsaaren kunnassa, 18 kilometriä ”pikitietä” Lappeenrannan keskustasta, maaseudulla ja Saimaan ympäröimänä, mutta kuitenkin kohta jo ”kaupungin sylissä”. 10 minuutin ajomatkan päästä löytyvät Sammonlahden palvelut; supermarketit, Hesburgerit ja kebab-ravintolat. Lähes päivittäin nousee uusia taloja Merenlahdentien varteen kuin sieniä sateella. Vuonna 1990 vuoristorataa ”nimismiehenkiharoineen” muistuttava Merenlahdentie oikaistiin monesta kohtaa ja asfaltoitiin. Ensimmäinen, virallinen tie Merenlahdelle tehtiin 1950-luvulla.

1940-luvulla sota-aikana asiat olivat vielä toisin. Elettiin höyrylaivojen kulta-aikaa. Saimaa oli Merenlahden kyläläisille lähes ainoa kulkureitti Taipalsaaren kirkolle ja Lappeenrantaan. Joka talosta ja niemestä löytyi vene ja markkinapäivinä Tuulikki laiva kuljetti kyläläisiä kaupunkiin. Kylälle johti asumattoman salon läpi kyläläisten talkootyöllä raivaama, mutkainen, kuoppainen ja kivinen kärrypolku. Edes polkupyörällä ei tietä pystynyt ajamaan.

Sota-aikana rintamalle tarvittiin apuun kaikki kynnelle kykenevät ihmiset sekä hevosetkin. Merenlahdelta Ojansuun talostakin, lähes tiettömän taipaleen takaa luovutettiin Suomen armeijan käyttöön Esko niminen hevonen. Taloista luovutettiin myös piikkilankaa armeijan tarpeisiin. Eskon onneksi se ei koskaan ehtinyt rintamalle saakka. Sodan päätyttyä tuli ilmoitus, että hevonen odottaa kotiuttamista Lappeenrannan varuskunta-alueelta. Silloin 18-vuotias Aaro lähti hakemaan hevosta kotiin.

Varuskunta-alueella oli paljon sodasta palanneita hevosia ja löytyipä sieltä joukosta Eskokin. Hevonen hirnahti tunnistaessaan Aaron tutun äänen väkijoukon seasta. Aaro kertoi hevoselle, että se pääsee nyt omaan kotiin. Aaro kyseli ”sotaherroilta” valjaiden perään ja vastaukseksi tokaistiin, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, ota parasta mitä löydät. Kasarmialueella oli suuri röykkiö varusteita, joista Aaro valitsi parhaat. Eskolla oli ollut huono tapa näykkiä hampaillaan valjastajaansa. Tällä kertaa valjastettaessa hevonen seisoi aivan paikallaan ja kuunteli korvat hörössä. Se tiesi pääsevänsä kotiin. Varuskunta-alueelta lähdettäessä ei hevosta pidätellyt enää mikään. Vauhti oli kova ja Aaro pelkäsi, että pitkään paikallaan seisonut hevonen saisi sairaskohtauksen. Alkumatkasta maantie oli vielä tasainen ja leveä, harvoinpa sitä siihen aikaan pääsi kunnon tietä hevosella ravia ajamaan. Hevosen vauhti ei paljon hiljentynyt edes loppumatkan kuoppaisella kärrypolulla. Ihme, että valjaiden rahkeet ja aisat kestivät tällaista menoa. Vasta kotitielle käännyttäessä vauhti hiljeni, kotona valjaat riisuttiin pois ja hevonen pääsi omaan pilttuuseen syömään. Seuraavana päivänä Aaro aloitti hevosen kanssa kyntötyöt omalla kotipellolla."

Kertomus höyrylaiva Tuulikilta

Taipalsaaren laivaliikenteestä on tässä blogissa kirjoitettu ennenkin. Tässä yksi tarina lisää höyrylaiva Tuulikin tapahtumista:

"Kun s/s Tuulikki seilasi kerran Riutanselällä kotimatkalla Lavikanlahteen, huomasi eräs iäkkäänpuoleinen isäntämies, että hänen salkkunsa oli jäänyt kaupungissa Leinon ja Pärnäsen kauppaan. Tassi päätti hieman pelleillä isännän kustannuksella ja sanoi hänelle: ”Tuossa seinällä on puhelin, josta voit soittaa sinne kauppaan!”. Laivassa oli tosiaankin puhelin, joka kytkettiin yöpymispaikassa ja kaupungin satamassa päivällä yleiseen puhelinverkostoon. Isäntä ei ollut koskaan käyttänyt mokomaa vekotinta, tuskin edes nähnyt sellaista. Isäntä astui rohkeasti telehvoonin luokse, nosti kuulotorven ja alkoi kovalla äänellä selittää, että täällä on se ja se Kaskein kylästä ja että häneltä oli jäänyt kyseenä olevaan kauppaan salkku ja jos salkun voisi toimittaa huomisessa tuurissa Savitaipaleelle. Hän oli sen verran herrasmies, että ennen kuulotorven panemista takaisin koukkuun, huusi vielä kovaääniset kiitokset etukäteen. Homma meni tietysti hienosti, mutta valitettavasti puhelimien väliltä puuttui lankaa noin parinkymmenen kilometrin verran. Tassi tietenkin haki unohtuneen salkun seuraavana päivänä ja toi sen vastaan tulleelle isännälle, joka ihmetteli, että kyllä ne ”nykyajan” vehkeet sitten olivat ihmeellisiä!"

Lähde: Pekka Okko: Tarinoita Taipalsaarelta ja vähän muualtakin

Taipalsaaren laivat / The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa / Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

Taipalsaaren kehitykseen on vaikuttanut merkittävästi sen sijainti Saimaan rannoilla. Vesi oli 1900-luvulle saakka monesti sujuvin liikenneväylä. Maantieverkko oli harva ja tiet olivat talvella kulkukelvottomia.

1800-luvun loppupuolella höyrylaivaliikenne alkoi kehittyä. Tulloin muodostui Saimaan kaupunkien välinen säännöllinen laivaliikenne: vuorolaivat kuljettivat sekä rahtia että matkustajia. Laivaliikenteeseen ja vesilläliikkumiseen liittyen Taipalsaarella onkin kerrottu monta tarinaa. Vesillä liikkuminen ja veden ääressä asuminen olivat taipalsaarelaisille 1900-luvun puoliväliin saakka luontevia ja arvostettuja asioita. Taipalsaarelaismiehen oli perimätiedon mukaan turha haaveilla vaimosta ellei takana ollut vähintään yhtä kesää laivatöissä.

Kuvassa Taipalsaari-Lappeenranta-väliä 1930- ja 40-luvuilla kulkenut Salmetar.
Kuvan lähde: Turun matkustajahöyrylaivat -sivusto

Tässä joitain muistoja Taipalsaaren laivaliikenteeseen liittyen:

Kerran 1940-luvun loppupuolella Tuulikki tuli Lappeenrannasta päin. Se oli huudattanut tuloaan Haikkaanlahden laituriin, kun huomattiin, että "Leikkalan Tohtoori" Eliel Lagercrantz istui laiturin penkillä. Leikkalan rannassa käytiin vain, kun laiturilla oli matkustaja odottamassa. Tohtori lähti jo kävelemään poispäin,kun perämies Hömppi huomasi hänet ja huusi kapteeni Tikkaselle, että pitäisi varmaan hakea tohtori, joka saattoi olla matkalla Savitaipaleelle. Kapteeni käänsi laivan ja tohtori haettiin. Tohtori jäi kuitenkin laivasta jo Haikkaanlahden laiturilla ja kysyi Vitikaisen Onni-pojalta, missäs Väinö-isäsi on, kun olisi hänelle asiaa. Väinö Vitikainen oli pellolla Leikkalan rajalla lähellä tohtorin taloa, joten tohtori lähti kävelemään takaisin kotiaan kohti.

-

Laivoissa kuljetettiin maataloustuotteita Lappeenrantaan torille kaupattavaksi. Kyydissä saattoi olla myös eläimiä, jotka oli joko ostettu markkinoilta Taipalsaarelle tai joita vietiin markkinoille myyntiin. Lappeenrannan markkinat olivat 1900-luvun alkupuolella nimenomaan eläinmarkkinat. Tuskin koirat kuitenkaan kovin usein matkustivat laivassa, ainakaan ilman isäntää kuten vääpeli Pekka Husson Lyly. Husso ja Lyly kävivät Haikkaanlahdella Husson apen, Antti Suutarin mailla jänisjahdissa. Eräänä syksynä 1930-luvulla Lyly oli lähtenyt Lappeenrannassa Sylvi-emäntänsä kanssa käymään torilla. Lyly oli ehkä kuullut juttua jänisjahtiin menosta, koska se suuntasi emännän huomaamatta Tuulikin kyytiin ja meni tutulle paikalle nukkumaan. Miehistö huomasi koiran laivan lähdettyä liikkeelle. He ihmettelivät, kun Husson koira matkusti ilman isäntää. He päästivät koiran Haikkaanlahdessa laivasta, koska tiesivät, että sinne se oli menossa. Koira marssi Suutarille. Sattumalta oli vielä Antin-päivä. Seuraavana aamuna Lyly laitettiin Tuulikin kyydissä paluumatkalle. Satamatorilla se suuntasi kotiinsa Suonionkadulle.

-

Kaupunkiin pääsy oli todella hankalaa, joskus aivan mahdotonta kelirikon aikaan, joka saattoi jatkua keväisin ja syksyisin viikkokaupalla. Mutta toimeen vaan tultiin eikä pahemmin valitettu, kun siitä ei olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Eikä ihmiset pelänneet edes sairastumista, oli totuttu jättämään asiat Herran haltuun. Ajateltiin, että kaikki käy niin kuin on sallittu. Melko heikkoja jäitä pitkin kuljettiin suurta varovaisuutta noudattaen ja joskus jäihin putosi hevonen, mutta melkein aina se saatiin pelastettua. Ihmishenkiäkin vuosien kuluessa oli joskus menetetty. Asuminen saaressa oli tavallaan suurta seikkailua, joten nykyisin tarkoituksella haetaan.

Kesällä kaupunkireissu oli suorastaan huvimatka, kun ”Salmetar” kävi Vehkataipaleessakin kolme kertaa viikossa, neljässä laiturissa Viskarinlahdella.

Kaupunkiin mentäessä laivan kannella kolisi maitotonkkia ja varsinkin syksyllä Ilmojen viilennyttyä sorkantyngät pystyssä valkoiseen lakanaan käärittyjä teurasruhoja ja mitä tavaraa tahansa oli tarvis viedä esim. syksymarkkinoille. Kaikki mahtui hyvällä tahdolla ja järjestelykyvyllä. Myös eläviä eläimiä saattoi olla kyydissä ja ne aiheuttivat omat ongelmansa, kun eläimet peloissaan ja hädissään tekivät tarpeensa laivan ”täkille”. Mutta kukaan ei valittanut ja kapteeni Kaarlo Pyysalo oli itse ystävällisyys, joka sai kaikki asiat järjestymään.

Lähteet: Anu Talka ja Jukka Luoto: Pien-Saimaan kulttuuriretkiopas (2007)
Vehkataipaleen kylän kotisivut

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa

The development of Taipalsaari has been strongly influenced by its location by Lake Saimaa. Until the beginning of the 20^th century, waterways were the easiest routes for moving from place to place. The road network was sparse, and roads were inaccessible in winter. The arrival of steamboats provided a solution to transport problems in the summer. In the winter, goods were pulled across the ice.

Ship traffic developed quickly, and in its heyday, several ships operated in the area. There were often two vessels on the same route. The SS Tuulikki departed from Lavikanlahti in Savitaipale in the early morning each day. It went from harbour to harbour on the south side of Kirkkosaari, arriving in the town harbour at around eight o’clock in the morning. The SS Turisti departed from Levänen Bridge and visited the harbours on the west side of Kirkkosaari before joining the same route as SS Tuulikki for the remainder of the journey. The other side of the bridge was the departure point for SS Salmetar, which travelled via Maavesi, Ukkoranta, and in later days Vehkataipale, before heading to town. There were also other boats depending on demand, including one-off services for funerals, weddings and other occasions.

In those days, the boats were fairly busy with passengers, but there was still competition between operators. As Tuulikki and Turisti operated partly on the same route, competition over passengers and cargo was fierce, even dangerous at times. The story goes that old clothes irons and other heavy items were used to weigh down the escape valves of the steam engines. This way, a higher pressure was achieved, which, while dangerous, increased the engine power and provided a few additional knots of speed to beat the competitors. The overlapping timetables couldn’t be avoided - neither operator wanted to give the other any advantage.

In addition to passengers, the ships transported different types of goods: milk kegs, produce destined for the market, horses, even cows, machinery, and whatever else would fit on board the boat. In the town harbour, full milk kegs were taken off the boat and transported to the dairy by horse and cart, and later by truck. In the afternoon, empty kegs were taken back to the boat and delivered to the producers at each harbour. Sometimes, a pier would have a pile of empty kegs, if the farmers didn’t have time to go and meet the boat and the kegs weren’t collected until later.

Although animals were often transported on board, few of them travelled without their owner - unlike Lyly, the dog of warrant officer Pekka Husso. Husso and Lyly used to go rabbit hunting in Haikkaanlahti on the estate of Husso’s father-in-law, Antti Suutari. One autumn in the 1930s, Husso’s wife Sylvi went to the market and took Lyly with her. Perhaps Lyly had heard a rabbit hunt being mentioned, as it got on board the Tuulikki - without Sylvi noticing - and went to lie down in his usual place. The crew didn’t notice the dog until the boat had departed, and they wondered why Husso’s dog was travelling without his master. As they knew the dog, they let him off the boat at Haikkaanlahti, his usual destination. At Haikkaanlahti, the dog marched the familiar route to the house of Antti Suutari. It happened to be Antti’s name day that day. The next morning, Lyly was put on board the Tuulikki to go back. The dog got off at the harbour market and trotted back home.

Sources:

Anu Talka and Jukka Luoto (2007)

Pekka Okko (2004)

Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

На развитие Тайпалсаари большое влияние оказывало расположение на берегах Саймаа. Озеро было вплоть до начала 20-го века самым важным путем сообщения. Дорожная сеть была редкой, и зимой дороги зачастую были непроезжими. Пароходное сообщение решало транспортную проблему летом, а зимой грузы перевозились по льду.

Пароходное сообщение развивалось быстро, и в лучшие годы в округе плавало несколько пароходов, даже по два на одной линии. Пароход «Тууликки» начинал свой путь под утро из Лавиканлахти, что в Савитайпале. Он обходил остров Кирккосаари с юга от пристани к пристани и прибывал в город к восьми часам. От моста Левянен отправлялся «Туристи», который обходил Кирккосаари с запада и продолжал тем же курсом, что и «Тууликки». С того же места, что и «Туристи», только с другой стороны моста, отправлялся пароход «Салметар», путь которого пролегал через Маавеси, Уккоранта, а позднее и Вехкатайпале до городской пристани. По мере спроса появлялись и пропадали и другие пароходы, часто исполнявшие заказные рейсы на свадьбы и похороны.

Пассажиров в те годы хватало всем, хотя какая-то конкуренция все же была. Поскольку «Тууликки» и «Туристи» шли последнюю часть пути до города по одному маршруту, соревнование этих пароходов за пассажиров и грузы становилось иногда даже опасным. Поговаривали, что на предохранительные клапаны паровых машин навешивали увесистые утюги и другие грузы. Таким образом давление в котлах поднималось до критического, что прибавляло мощности машине, давая несколько добавочных узлов скорости. Расписание было по договоренности одинаковое, но никто не хотел прийти к пристани вторым.

Кроме пассажиров, суда перевозили разные грузы: бидоны с молоком, изделия и продукты для рынка, лошадей, даже коров, сельскохозяйственные механизмы и все, что только помещалось на пароходе. Полные молочные бидоны выгружали на городском причале, откуда их на лошадях доставляли на маслобойню, позднее молоко перевозили автомобили. Пустые бидоны доставляли к вечеру обратно на пароход, который развозил их по пристаням. Те, кто не поспевал к пароходу, забирали свои бидоны позже, так что иногда на пристани скапливалось множество пустых бидонов.

Хотя на пароходах перевозили и животных, навряд ли многие из них путешествовали без хозяев, как случилось с собакой фельдфебеля Пекка Хуссо. Обычно Хуссо гонял со своим псом Люлю зайцев на землях своего тестя Антти Суутари в Хайккаанлахти. Однажды осенью в 1930-е годы пес Люлю отправился с хозяйкой Сюльви на рынок. Видимо Люлю услышал разговоры об охоте, поскольку с пристани он, не замеченный хозяйкой, проскользнул на пароход «Тууликки» и лег на свое обычное место. Команда заметила собаку только после отплытия и сильно удивлялась, как это собака Хуссо путешествует без хозяина. Они узнали собаку и выпустили ее на берег в Хайккаанлахти, поскольку знали, что там хозяин обычно охотился. Пес побежал к знакомому дому Антти Суутари, у которого как раз были именины. На следующий день Люлю отправили с пароходом «Тууликки» домой. С рыночной площади собака нашла дорогу домой.