Kankkurilla 1970-luvulla Vainikkalassa

"Lapsena asuin Vainikkalan rautatieaseman vieressä ja meillä lähipiirin lapsilla oli tapana 'mennä Kankkurille'. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulki säännöllisesti matkustajajunia, Kansainvälisiä junia eli Kankkureita. Meillä maaseudun lapsilla oli ihmeteltävää.

Junat pysähtyivät passintarkastuksen ajaksi ja matkustajat tulivat ulos junasta joko mennäkseen Asemaravintolaan tai sitten vain kuljeskellakseen asemalaiturilla ja aseman puistossa. Meitä lapsia kiinnosti kovin nähdä ulkomaalaisia ihmisiä. Keräsimme rohkeutemme ja pyysimme matkustajilta milloin karkkia, milloin rintamerkkejä tai jotain muutakin pientä. Varsinkin venäläiset matkustajat antoivat niitä meille mielellään ja muutenkin kaikki olivat ystävällisiä sekä iloisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lapsiin suhtauduttiin hymyssäsuin. Jotkut venäläiset vaununhoitajat tulivat meille sen verran tutuiksi, että heiltä sai aina karkkia.

Eräs mieleenpainuva tapahtuma oli erikoisjunan saapuminen kuumana kesäpäivänä. Vaunuja oli ainakin 30 ja 2 veturia oli niitä vetämässä. Vaunut olivat täynnä eri puolilta maailmaa saapuneita nuoria ja he olivat menossa Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Moskovaan. Ihmisiä oli joka puolella aseman seutua: kuljeskeli teillä ja poluilla, istuskeli nurmikolla, keskusteli sekä nauroi. Juna seisoi asemalla 2-3 tuntia, koska noin suuren ihmismäärän matkustuspapereiden tarkastaminen vei aikaa. Kun juna lähti, niin menimme tapamme mukaan vilkuttamaan ja vaunuista vilkutettiin takaisin!"

Hinkan mummo

"Joskus sodan jälkeen tuli Vainikkalaan asumaan Hinkan mummo. Hän oli Terijoelta kotoisin ja kuulemma asemapäällikön leski. Hän osti ”vanhan murjun”, 3 huoneen talon, entisen pyttytehtaan vierestä ja asettui siihen asumaan.

Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!

Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."

Keltun mettä ja juniin hyppääminen 1950-luvun alussa

"Lappeenrannan Alakylässä on Keltun mettä, nykyiseltä nimeltään Ratapuisto. Kelttu oli ollut vuosikymmeniä sellainen paikka, jossa pojat opettelivat miesten tavoille eli kiroilemaan ja puhumaan tytöistä, polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa - sen verran, että henki haisi.

Metsässä oli myös suuria hiekkamonttuja ja surmankirnu, joissa opeteltiin taituruutta ja rohkeutta polkupyörillä. Myös roilaaminen narun kanssa kuului Keltussa kävijöiden touhuihin. Metsä oli kokoontumispaikka ja sinne mentiin aina. Viereisellä tontilla oli kasvimailta, joilta käytiin salaa hakemassa avomaankurkkuja, nauriita ja niin edelleen. Isommat pojat kenties vähän juopottelivat ja pelasivat korttia sekä rahapeliä...

Yhtenä vaarallisena harrastuksena oli junan kyytiin hyppääminen. Tavarajunat kulkivat hitaammin kuin matkustajajunat, joten uhkarohkea urheilu tapahtui tavarajunilla. Kun juna lähti asemalta ylämäkeen Lauritsalan suuntaan, kyttäsivät pojat ratapenkalla valmiina hyppäämään kyytiin. Vaunuissa olevasta kaiteesta otettiin kiinni ja juoksuaskelin päästiin vauhtiin ja hyppäämään vaunun rappusille. Kyydissä ajettiin sitten nykyisen jäähallin luokse, jossa hypättiin pois kyydistä. Tuossa kohdassa oli pieni lampi ja pehmeää hiekkaa, johon oli hyvä hypätä. Olipa kerran porukassa yksi poika joka onnistui hyppäämään matkustajajunankin kyytiin.

Vaarallinen junaleikki loppui kuitenkin traagisesti. Yhden pojan käsiote irtosi junan vaunun kahvasta ja hän tipahti junan alle niin, että toinen jalka meni kokonaan poikki. Poika otti jalan käteensä ja itki ja ryömi lähellä olevaa kotiaan kohti. Apu onneksi saatiin ja poika selvisi hengissä. Tämän tapahtuman jälkeen ketään ei enää kiinnostanut juniin hyppimisleikki."

Vesitorni ja Simolan pommitukset

Lappeenrannan Simolassa Vainikkalan radan varrella sijaitsee vesitorni, joka muistuttaa sotien aikaisista pommituksista. Simolan juna-asemalta on sodan jälkeen purettu pommituksissa säilyneet asemarakennus ja varastomakasiini, mutta aseman vaurioitunut vesitorni on säästynyt purkamiselta.

Vesitornin seinään on kirjoitettu laatta, jossa lukee: ”Nämä seudut olivat talvisodan 1939–1940 ja jatkosodan 1941–1944 ilmapommituksen kohteina. Kuolonuhreja oli noin 200. Ankarimmat pommitukset olivat 19.–20.6.1944. Menehtyneiden joukossa oli paikkakuntalaisia, siirtolaisia, työvelvollisia, lottia, sotilaita ja sotavankeja.” Laatan teksti päättyy lainaukseen Yrjö Jylhältä: ”Niin vähän itse mahdoit, sua johti sodan julmat lait.”



Vesitornin ratapihan ja asemanpuoleisilla sivuilla näkyvät pommien sirpaleiden jättämät jäljet. Museona toimivan tornin alakerrassa on pienimuotoinen näyttely, jossa on esillä Simolan alueen pommituksiin liittyvää esineistöä sekä kuvamateriaalia.



Simolan pommitukset liittyivät Neuvostoliiton Karjalan kannaksella 10.6.1944 aloittamaan suurhyökkäykseen ja sen Viipurin valtauksen aikaisiin tapahtumiin 19.–20.6. Kaupungin valtausta nopeuttaakseen venäläiset pyrkivät estämään suomalaisvahvistuksien saapumisen alueelle muun muassa häiritsemällä rautatieliikennettä sotatoimialueella ja suomalaisten lähiselustassa. Riittävän tehokas häirintä oli mahdollista toteuttaa ainoastaan ilmapommituksin, sillä muilla keinoin rataverkolle ei olisi pystytty aiheuttamaan riittävän suuria ja vaikeasti korjattavia vahinkoja. Suomalaisten kannalta nimenomaan Simolan asemalla oli suuri merkitys Viipurin ja koko Kannaksen puolustukselle, sillä suorin tie alueelle Etelä-Suomesta tuotaville vahvistuksille kulki Simolan kautta.

Menehtyneitä Simolassa 19.–20.6.1944 aikana oli eri arvioista riippuen 137–160 ja haavoittuneita 150–200. Kuolleiden joukossa oli asemalla tai niiden välittömässä läheisyydessä työskennelleitä tai läpikulkumatkalla olleita sotilaita, työvelvollisia, lottia, venäläisiä sotavankeja, rautatiehenkilökuntaa ja siviilejä, joko evakkoja tai paikkakuntalaisia.



Kaikkiaan Simolan pommitusten ja niiden aiheuttamien tuhojen sekä epäonnistuneen torjunnan katsotaan olleen usean tekijän summa. Näitä tekijöitä olivat evakuoitavan väestön kertyminen ratapihoille, suojattavaan alueeseen nähden alimitoitettu ilmatorjunta, ilmavoimien vähäinen kalustomäärä, ilmavalvontaviestien kulussa esiintyneet viiveet sekä yleisessä tiedonkulussa ja tiedottamisessa esiintyneet puutteet. Simolan pommitukset olivat seurauksiltaan eräitä jatkosodan ajan uhrimäärältään tuhoisimmiksi muodostuneista pommituksia, jonka seuraukset saivat evakkojen lisäksi kantaa alueen ratapihoilla ja niiden ympäristössä työskennelleet henkilöt.


Lähde: Heikki Kauranne ja Jukka Vesen: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944