Riihen uusi elämä

Änkilänsalolla vuonna 1800, tarkempaa tietoa siitä ei ole, Kojon tilalla miehet veistivät hirsiä riihtä varten. Olihan riihi elinehto, antoi leivän ja itävän siemenen. 1930 luvulla riihi siirrettiin ensimmäisen kerran vastaamaan sen ajan tarpeita. Myöhemmin ovia suurrennettiin, hirsiä katkaistiin, tuli öljypoltin ja traktorit, mutta sama tärkeä tehtävä, viljan kuivatus jatkui. Aikaa kului ja tarvittiin uusia ratkaisuja kuivatukseen, riihi jäi käytöstä pois.

Riihi oli vuosia unohduksissa ja lahoamassa, kunnes kesällä 2010 halusimme pelastaa rakennuksen. Purimme sen ja toimme kotiin. Riihi sai uusia hirsiä, ovia, uudet lattiat ja uuden katon. Sen katon suojiin veimme pellavaloukut, lihtan, varstat, viikatteet, justeerin, kiesit, reet, tuultokoneen ja monet muut esineet kertomaan ihmisten työstä. Riihi seisoo vahvana ja arvokkaana uudella paikallaan lähellä Hiitolanjokea, paikallisten keskuudessa myös Kokkolanjokena tunnettu. Riihessä vierailleet ihmiset ovat kertoneet, että täällä tulee hyvälle mielelle. Niin tuleekin. Riihen matalasta ovesta sisään astuessa vastaan tulee vahva ja hyvä tuoksu. Sitä ei pysty kuvailemaan, se on koettava. Tunnelma on rauhaisa, ikkuna antaa valoa pehmeään hämärään, voi hiljentyä, mitä nämä tummat hirret voisivatkaan kertoa? Riihellä on jälleen uusi tärkeä tehtävä, se voi antaa vieraillensa hyvän mielen.

Lähde: Mikkolan tilan emäntä

Ylämaan korupirtti

Tämä tarina kertoo Lappeenrannan Ylämaalla sijaitsevasta Korupirtistä.

"Kun olin pieni pysähdyimme matkalla Miehikkälään Ylämaan Korupirtillä. Korupirtti on siitä erikoinen paikka, että siellä myydään Ylämaan ainutlaatuista Spektroliittiä. Olen aina ihaillut kiveä ja sen kaunista kiiltoa.

Ylämaan Spektroliitin lisäksi Korupirtistä tulee mieleeni lapsuuden kesät, kun helteellä pysähdyimme Korupirtille ja asetuimme istumaan kahvioon tai terassille. Kahviosta saa ihan oikeaa irtopallojäätelöä! Tämä irtopallojäätelö sisältyy olennaisesti lapsuuteni kesiin, enkä pysty miettimään parempaa paikkaa sen syömiseen kesähelteellä kuin juuri sen Korupirtin terassin.

Korupirtti on hyvin kotoisa ja rauhallinen paikka pysähtyä matkan varrella. Jos haluat nähdä aitoa Ylämaan Spektroliittiä tai maistaa oikeaa Etelä-Karjalan hakkoopiirakkaa, se on juuri oikea pysähtymispaikka. Vaikka Korupirtti onkin mielestäni parhaimmillaan kesäaikaan, on talvessakin puolensa. Korupirtti on lämminhenkinen pieni hirsirakennus, jossa viihtyy pidemmänkin aikaa suojassa talven pakkasilta."

Sunisen kylä

"Nykyinen Skinnarilan suuri asuinalue ja Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston ympäristö oli ennen nimeltään Sunisen kylä. Skinnarilan hovi oli myös kaikille tuttu nimi. Se käsitti Toivo Kuulan vaimon Alman suvun kesänviettopaikan, johon koko suku aina kokoontui kesäksi.

Näin monta kertaa Alma Kuulan lähtevän kaupunkiin, jonne oli kuuden kilometrin matka. Siihen aikaan ei kulkenut linja-autoja lyhyillä matkoilla, joten piti käyttää apostolin kyytiä. Olihan suvulla varmasti autoja, mutta bensiiniä ei saanut siviilikäyttöön. Meilläkin oli auto, mutta ei sillä voinut ajaa, kun ei ollut polttoainetta. Se joutui kaksi eri kertaa sotaan, mutta sodan päätyttyä se palautettiin suurin piirtein kunnossa.

Skinnarilan hovissa pidettiin lasten urheilukilpailut, johon kylän lapset kutsuttiin. Tyynellä ilmalla kuului kaunista flyygelin soittoa mökillemme, joka sijaitsi aivan lähellä. Soittiko siellä Alma vai tyttärensä Sinikka, en tiedä.

Kuulan huvilan takana oli korkea mäki nimeltään Kuulan harju. Siellä oli polku, joka oli rajattu pienillä kivillä, ja penkki. Sieltä oli kaunis näkymä Saimaalle. Voi olla, että istuessaan penkillä, säveltäjä mietti uusia sävellyksiä. Pihapiirissä oli ennen useita rakennuksia, jotka nykyään on jo purettu. Yhtä kaksikerroksista rakennusta käytettiin Lappeenrannan lasten kesäsiirtolapaikkana. Sauna toki on vielä jäljellä, Kuulan huvila ja talonmiehen asunto.

Sunisen kylässä oli vain muutama maatalo ja kesämökkejä. Teknillisen yliopiston paikalla oli hyvät marja- ja sienimaat. Oli mustikoita, vadelmia, puolukoita ja suolla karpaloita. Niiden kerääminen oli niin sanotusti ”tervanjuontia” meille lapsille, mutta oli pakko, koska äiti niin komenti ja ennalta määrätty määrä piti kerätä.

Sota-aikana olivat kenraali Laguksen joukot Skinnarilan hovin mailla ja autokomppania toisella puolen meidän mökkiä. Lisäksi oli vielä linnoitustyöntekijöitä, jotka laittoivat tankkiesteitä isoista yli metrin korkuisista kivistä Saimaan rannalta alkaen ja jatkuen pitkälti yli peltojen ja metsien. Myös bunkkereita ja juoksuhautoja rakennettiin ahkerasti. Muistan myös, että aivan Teknillisen yliopiston lähellä oli kanttiini, mistä sotapojat saivat ostaa, mitä siihen aikaan saatavilla oli pula-ajasta johtuen.

Isäni oli musiikillisesti lahjakas ja soitti usein kesäiltaisin mökillämme kitaraa. Muistan vielä erään kauniin tyynen kesäillan ja soutuveneen lahdella. Veneessä toinen sotilas souti ja toinen soitti kitaraa ja lauloi. Isäni kutsui sotamiehet järveltä mökillemme. Laulaja oli Tapio Rautavaara ja ilta jatkui mökillämme yhdessä laulun ja soiton merkeissä. Tämän tapahtuman jälkeen he kävivät muutaman kerran muulloinkin iltaa istumassa ja musisoimassa.

Tällaista oli elämä lapsuuteni Sunisen kylässä – miten lie Skinnarilassa."

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Lyytikkälän talo

Suomenniemen Pajulahdella, Lappeenranta-Mikkeli-tien läheisyydessä, kohtaa matkailijaa näky, jonka hän olisi voinut kohdata sellaisenaan jo yli sata vuotta sitten. Lyytikkälän talo Etelä-Karjalan parhaiten säilyneitä talonpoikaisia tilakokonaisuuksia. Päärakennus ja aittarivi, osin kaksikerroksine aittoineen, talleineen ja mahtavine karjarakennuksineen muodostavat linnoitusmaisen kokonaisuuden, joka on valtakunnallisestikin yksi arvokaimmista kulttuurihistoriallisista kohteista.

Lyytikkälän vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta ja uusimmat 1930-luvulta. Tilan isännyys siirtyi samassa suvussa yli 250 vuoden ajan, vuodesta 1722 lähtien kunnes talon viimeisen isännän Esko Niemisen kuoleman jälkeen valtio osti vuonna 1984 Lyytikkälän suvun perikunnalta museotarkoitukseen. Tällä hetkellä paikalla toimii Lyytikkälän talomuseo, joka on auki kesäisin.



Raija Katajan teoksessa "Lyytikkälä - Elämää Suomenniemen salomailla" kerrotaan tarina liittyen Lyytikkälässä asuneeseen Wilppu Lyytikäiseen:

"Ristiinan sivuapteekkina toimintansa vuonna 1904 aloittanut Savitaipaleen apteekki toi apteekkipalvelut entistä paremmin myös suomenniemeläisten ulottuville. Vanhastaan oli kuitenkin turvauduttu paikallisiin parantajiin, jollaisena isänsä tapaan tunnettiin myös Wilppu Lyytikäinen.

Kerrotaan, että eräänä talvena talossa oli lehmä sairastunut ja Lyytikkälän isäntää lähdettiin hakemaan apuun. Lyytikkälässä Wilppu istuutui reen perään ja niin päästiin matkaan. Kun jonkin matkaa oli ajettu, pyysi Wilppu kuitenkin kuskia pysäyttämään reen ja tämän suureksi hämmästykseksi vielä peruuttamaan joitain metrejä. Pehmeällä tiellä ei vaatimus ollut helposti toteutettavissa, mutta kuski katsoi parhaaksi totella. Kun haluttuun paikkaan oli reki saatu, kaivoi Wilppu povitaskuaan ja totesi: "Ku on olna tapana ottoo ryyppy enne omalta mualta pois mänövä... tul ajettuu liikoo". Tämän jälkeen matkaan päästiin taas jatkamaan ja lehmäkin sai kaivatun avun."

Lepolan huvila

Luumäellä Jurvalassa sijaitsi aikanaan nyt jo purettu Lepolan huvila. Huvilan rakennutti pietarilainen vakuutusyhtiön johtaja Ilja Plinatus eläkekodikseen vuonna 1903. Lepola oli suuri ja komea hirsirakennus. Kuoltuaan Ilja haudattiin Viipuriin Ristimäkeen ja vaimo Bertha aloitti täysihoitolan pidon, jota jälkipolvet jatkoivat.

Vuosina 1940-41 ja 1944 Lepolassa toimi Lotta Svärd-järjestön sodanaikainen päämaja, Rajatoimisto. Toimisto huolehti muun muassa linnoitusjoukkojen muonituksesta sopimuksen mukaista korvausta vastaan. Linnoitustöitä tekevät miehet maksoivat itse ruokansa ostamillaan ruokalipuilla.

Kuva Luumäen kunnan sivuilta

Lepolan huvila ehti toimia myös Helsingin kaupungin kesäsiirtolana. Lepolassa lapsuuden kesiään kertoo:

”Luumäen kunnan Jurvalassa on muistoissa kauniit lapsuuden kesät: suuri ja kaunis kaksiverantainen sykähdyttävä pietarilaishuvila, kuiva mäntykangas sekä kirkas Kivijärvi. Retket järvien rannoilla ja marjametsät. Leikit, uiminen ja yhteisöllisyys, turvallisuus ja huolehtivaisuus sekä hyvä ravinto.

Helsinkiläisinä lapsina olimme etuoikeutettuja lapsia, jotka saivat viettää kesiä siellä. Minä Kallion asfaltin kasvatti, synkästä umpikorttelista. Kivijärven Lepola oli paratiisi, joka on ikuisesti kauniina muistoissani.

Sain viettää lapsuuden kesiä ihanalla Kivijärven rannalla 1950–1953. Myöskin kaksi veljeäni olivat siellä ennen minua. Kesäsiirtolassa oli hyvä olla, kaunis mäntymetsä, kirkaspohjainen järvi ja säännöllinen ruoka. Muistojen paikka.”

Plinatuksen jälkipolvet myivät lopulta huvilan Luumäen kunnalle ja rakennukset purettiin. Alue on edelleen kunnan omistuksessa ja paikan päällä on mahdollista esimerkiksi uida Kivijärvessä.

Valtionhotellin harmaa rouva

Imatralla kerrotaan tarinaa Valtionhotellissa asuneesta nuoresta, vihreäasuisesta pietarilaisesta rouvasta, joka vaelteli rauhattomana pitkin kosken rantapolkuja. Tarinan kertoja, tuolloin nuori hotellin palvelustyttö muistaa tämän olleen edellisenä vuonna Imatralla nuoren upseerin seurassa. Tuolloin he olivat häämatkalla.

Eräänä iltana tämä rouva antoi palvelustytölle kirjeen ja ruplan, sekä vannotti tyttöä postittamaan kirjeen. Onnettomuudeksi palvelustyttö unohti tehdä sen. Rouva katosi salaperäisesti. Pian alettiin kertoa tarinoita hotellissa öisin levottamana vaeltavasta vihreästä rouvasta, La Dame Verde. Toisen tarinan mukaan vaeltavan rouvan kerrotaan olevan harmaa.

Rouvan lähettämä kirje löytyi vuosia myöhemmin sattumalta. Se oli jäähyväiskirje aviomiehelle, joka oli pettänyt hänet. Kirjeessä rouva kertoo heittäytyvänsä tämän takia Imatran syliin.



Vielä tänäkin päivänä tarinat harmaasta rouvasta elävät ja monet ovat kertoneet nähneensä rouvan vaeltamassa hotellin käytäviä.

Lähde: Pentti Rossi - Imatralla (2006)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Joutsenon hiidet

Joutsenon nykyistä kirkkoa on edeltänyt kaksi aiempaa kirkkorakennusta. Näistä ensimmäinen purettiin huonon kuntonsa takia vuonna 1760.

Ensimmäisen kirkon rakentamishistoriaa ei tunneta. Vanha joutsenolainen tarina kuitenkin kertoo, että hirsiä alettiin vedättää kirkon rakentamiseksi Hiidenmäelle, joka Honkalahden ja Punnanlahden välissä kohoaa huomattavasti ympäristöään korkeammalle. Kirkon rakentaminen ei kuitenkaan ollut mäen haltijoiden, jättiläisten mieleen. Minkä rakentajat saivat päivällä pystytetyksi, sen hiidet yöllä purkivat. Lopulta kyllästyttiin ja kuljetettiin hirret Kesolan kylässä sijaitsevan harjun reunalle, joka myöhemmin sai nimekseen Kapakkamäki siellä olevan krouvin mukaan. Nyt rakennustyöt alkoivat sujua hyvin. Mainitaan myös, että nämä hiidet olisivatkin olleet Pätilän kylän miehiä, jotka halusivat kirkon kyläänsä lähemmäksi ja päivisin levittivät juttua hiisistä.

Joutsenon nykyinen kirkkorakennus ja kirkon sivussa oleva aiemmista paikalla olleista kirkoista kertova teksti.

Jättiläisillä on muutenkin vahvoja näyttöjä käynnistään Joutsenossa. Toinen tarina kertoo jättiläisten kulkeneen Joutsenon läpi ja jättäneen askeltensa jäljet maastoon. Se oli tullut nykyiseltä Nuijamaalta päin. Ensimmäisen askeleen jälkeen syntyi Konnunsuolla Höytiön lampi eli Konnun Meri, toinen ulottui Haukkavuoren viereen Vesikkolan salolla ja syntyivät Haukksasuon lammet, sitten olikin jo Kiukkaanlammen vuoro. Sen jälkeen Lapinsuon Mustalampi ja varpaansa kulkija iski Jänhiälässä kiveen, jolloin syntyi Rakokivi ja viimeinen askel painaitui Korvenkylässä Repokiven lähelle, jonka jättiläinen jätti muistoksi käynnistään Joutsenossa.

Lähde: Pertti Vuori: Tullentallojain tarinoita (1979)

Skinnarilan hovin valkoinen laiva / The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor / Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Skinnarilan hovissa asuneen Alma Kuulan viimeisiin elinhetkiin liittyy legenda, jonka mukaan hänen aiemmin kuollut puolisonsa Toivo Kuula olisi luvannut hakea Alman valkoisella laivalla.

Alma menehtyi vuonna 1941 matkalla kohti konserttiaan Lappeenrannassa. Konserttia edeltäneenä päivänä Alma oli ikkunasta ulos katsoessaan nähnyt valkoisen laivan Kotaniemen kärjessä paikallaan. Sitten se oli siirtynyt luodon ja saunarannan väliselle alueelle. Myös Skinnarilan niemen edustalla oli havaittu tuntematon alus täysissä valoissaan Alman poismenoa edeltävänä iltana. Seuraavana aamuna alus oli kuitenkin poissa, eikä kenelläkään ollut mitään havaintoa siitä sen jälkeen. Lisäksi Saimaan vesi oli tuohon aikaan niin matalalla, ettei niin suuri alus olisi voinut purjehtia niillä main.

Alma ja Toivo Kuulan tytär Sinikka Kuula-Marttinen kertoi tapahtumasta Eeva-lehdessä 4/1967:

”Muutamaa tuntia ennen kuin äitini lähdön hetki koitti, istuimme jälleen rakkaan Skinnarilamme kuistilla. Ilta oli kaunis ja tyyni, mutta viime sotamme (1941) oli alkanut ja tykkien jylinä kantautui korviimme kaukaa rintamalta. Äänettöminä ja masentuneina katselimme puiden välistä siintävää Saimaata. Äitini näytti väsyneeltä ja hauraalta. Hän keskeytti hiljaisuuden: ’Mikä laiva tuolta tulee? Onko se tullut minua noutamaan?’ Äidillä piti olla konsertti seuraavana päivänä Lappeenrannassa, minä säestäjänä. Ehdin ihmetellä mielessäni, miksi jo nyt noutaisivat konserttiin. Katsoin järvelle tarkemmin. Mikään alus ei rikkonut sen pintaa. Mutta äitini näki sen sittenkin: ’Tuonen tuiman purren’, josta Eino Leino kertoo runossaan Sinikan laulu ja jonka isäni on säveltänyt. Tuo pursi oli tullut noutamaan hänet rakastamansa puolison luo.”


Lähde: Mikko Kohvakka: Skinnarilan hovi (2007)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor

The village of Suninen used to be in what is now the large residential area of Skinnarila and the surroundings of the Lappeenranta University of Technology. The Manor of Skinnarila was a famous place. It was the family villa of Alma Kuula, the wife of the famous composer Toivo Kuula. Each summer, Alma’s extended family gathered at the villa. Alma Kuula was a familiar sight in the village. She was often seen hitchhiking to town, as there were no local buses in those days. Although the family probably had cars, they couldn’t be used as petrol was not available for civilian use during the war.

The last days of Alma Kuula are the subject of legend. According to legend, her husband Toivo - who had died before her - had promised to come and get Alma on a white ship.

Alma died in 1941 on her way to her concert in Lappeenranta. The day before, Alma looked out of the window and saw a white ship standing by Kotaniemi. From there, it moved between the islet and the beach where the sauna was located. Sinikka Kuula-Marttinen, Alma and Toivo’s daughter, described the event in Eeva magazine, issue 4/1967:

“Some hours before my mother passed away, we were sitting on the porch of our beloved Skinnarila. It was a beautiful still night, but our most recent war (1941) had started, and you could hear the booming gunfire from the front. Silent and downhearted, we watched over Lake Saimaa as it glimmered through the trees. My mother looked tired and frail. She broke the silence: “What is that ship over there? Has it come for me?” Mother was supposed to give a concert in Lappeenranta the next day, with me as her accompanist. I thought to myself, “Why are they coming to pick us up for the concert this early?” I had a closer look at the lake. There was no ship breaking the water’s surface. But my mother saw it: “the boat of the underworld, the grim boat,” as depicted in Sinikan Laulu, a poem by Eino Leino for which my father had composed music. The boat had come to pick her up and take her back to her dear husband.”

Kuula Hill was located behind the Kuula family villa. The hill had a footpath flanked by stones, and a bench. The place had a beautiful view over Lake Saimaa. Perhaps the composer used to sit on the bench thinking about new compositions. The house used to be surrounded by several outbuildings, which have since been demolished. The sauna, Kuula Villa, and the caretaker’s house still remain.

The village of Suninen was a handful of farms and some summer cottages. A former resident remembers how the site where the university stands today used to be a great spot for picking berries and mushrooms. There were blueberries, raspberries, lingonberries, and the marsh also had cranberries. For children, picking berries was like pulling teeth, but they had no choice when their mothers told them to go and bring back a certain amount of berries. Each summer, Skinnarila Manor hosted a sports competition to which all the children from the village were invited. In still weather, one could hear the beautiful sound of a grand piano from the manor.

The village residents remember the war very well. The troops of General Lagus were in the Skinnarila Manor area, and the truck company was stationed in the vicinity of the summer cottage. The fortification workers were building anti-tank barriers using rocks over one metre high, starting from the lake and extending far across the fields and woods. Bunkers and trenches were also built extensively. The university site used to have the canteens where soldiers could buy whatever was available during rationing.

One person who spent her childhood in the village remembers how her musically gifted father used to play the guitar on summer evenings. One beautiful summer night, a rowing boat was crossing the bay. The boat was occupied by two soldiers; one rowed the boat while the other played guitar and sang. Father called the soldiers over to the cottage. The singer was Tapio Rautavaara, a famous Finnish recording artist, and the men spent the night singing and playing. The men came back a few more times to spend a night with music.

Sources:
A submitted story

Mikko Kohvakka (2007)

Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Нынешний большой микрорайон Скиннарила и территория Технического университета назывались раньше деревней Сунила. Усадьба Скиннарила была всем известна. Она была летней дачей рода певицы Алмы Куула, жены композитора Тойво Куула, и там весь род проводил лето. Алма Куула была хорошо знакома жителям деревни, поскольку ее частенько видели, как она отправлялась в город на попутных. В те времена автобусы еще не ходили на близкие расстояния, их хотя в семье наверняка были машины, но ими нельзя было пользоваться, поскольку в военные годы гражданским негде было взять бензина.

С последними мгновениями жизни Алмы Куула связана легенда, согласно которой ее тогда уже покойный муж Тойво обещал забрать ее на белом корабле.

Алма умерла в 1941 году по пути на свой концерт в Лаппеенранта. Накануне концерта Алма видела из окна белый пароход на якоре у конца мыса Котаниеми. Потом корабль переместился в пролив между маленьким островком напротив и усадебной баней. Дочь Алмы и Тойво Куула, Синикка Куула-Марттинен рассказала об этом случае в журнале «Ээва» №4 за 1967 год:

 «За несколько часов до того, как настал миг ухода мамы, мы сидели, как обычно, на крыльце нашей любимой Скиннарилы. Вечер был красив и тих, но война уже началась, и гул пушек доносился до нас с далекого фронта. Притихшие и подавленные, мы глядели на синеющее за деревьями озеро Саймаа. Мама выглядела уставшей и хрупкой. Она нарушила молчание: «Что это за корабль там плывет? Не меня он пришел забирать?» На следующий день у мамы должен был быть концерт в Лаппеенратна, а я аккомпанировала. Про себя я удивилась, почему уже сегодня приехали забирать. Я взглянула на озеро пристальнее. Никакое судно не нарушало его глади. Но мама его видела, «жестокую лодку Туонелы», о которой Эйно Лейно пишет в своем стихотворении «Песня Синикки», и которое мой отец положил на музыку. Эта лодка из потустороннего мира прибыла забрать маму к любимому мужу.»

За усадьбой возвышался высокий кряж, который называли «Куулан харью», кряж Куула. По нему проходила тропа, обложенная по бокам камнями, и скамейка. Оттуда был прекрасный вид на Саймаа. Возможно,  что, сидя на скамейке, композитор обдумывал новые мелодии. Вокруг главного дома было множество дворовых построек, которые нынче разобраны. Остались лишь сама дача, баня и избушка дворника.

В прелестной деревне Сунила было всего несколько крестьянских домов и дачи горожан. Бывший житель деревни вспоминает, что на месте университета были хорошие ягодные и грибные места. Была черника, малина, брусника и даже клюква на болоте. Дети собирали ягоды, потому что мать так велела, и каждому была дана мера. Для детей это занятие было, что «смолу пить». Летом в усадьбе Скиннарила проводились соревнования, на которые приглашались деревенские дети. В тихую погоду из усадьбы в деревню доносились прекрасные звуки фортепиано.

Военное время запомнилось жителям деревни. В конце войны на землях Скиннарилы квартировали солдаты генерала Лагуса. Автомобильная рота располагалась неподалеку. Солдаты ставили противотанковые надолбы из больших камней, врытых в землю так, что над поверхностью оставалось больше метра. Полоса надолбов начиналась от берега Саймаа и уходила через поля глубоко в лес. Строились бункеры, рылись окопы. На месте нынешнего университета был солдатский буфет, в котором парни могли покупать то, что в это нелегкое время продавалось за деньги.

Один из бывших жителей деревни вспоминает, что его отец был очень музыкален и часто летними вечерами играл на гитаре. В один прекрасный вечер по заливу скользила лодка. В лодке один солдат греб, а другой играл на гитаре и пел. Отец пригласил солдат в свой дом. Певцом из лодки был Тапио Раутаваара, будущая знаменитость, и вечер продолжался уже  в доме за игрой и пением. После этого случая солдаты заходили еще несколько раз посидеть вечерок и помузицировать.