Eräjärven kummitus

Ruokolahden Eräjärvellä on kummitus esiintynyt pikän aikaan, sillä varhaisimmat tiedossa olevat tapaukset ovat sattuneet jo 1800-luvulla. Lukuisat ihmiset ovatkin joutuneet tämän kummituksen kanssa tekemisiin.

Varhaisimmat selitykset Eräjärven kummittelusta liittyvät karhunpyyntiin. 1800-luvulla karhuja oli liialti ja niiden hävittämiseksi pyrittiin tekemään kaikki voitava. Tuolloin uskottiin, että pyydystettävä karhu pysyi kierroksessa, jos siihen ripotteli hautausmaalta tuotua multaa. Eräjärvellä oli saatu karhu kierretyksi ja kiireellä tuotiin multaa hautausmaalta. Karhunpyytäjä laittoi tuomansa multapaketin talonsa avokuistin hyllylle, josta tuuli sen tempaisi ja riepotteli mullan ympäriinsä. Tästä uskottiin alkaneen henkien mellastuksen talossa.

Eräjärven kummitus on kertomusten perusteella ollut ajoittain varsin toimelias, joskin sen esiintyminen on useimmiten ollut vain pientä harmia aiheuttavaa pelleilyä, ääniä ja esineiden siirtelyä. Vain kerran se häiritsi siinä määrin, että isäntä muutti talosta jättäen sen autioksi.

Kerran oli tupaan tulla jysähtänyt kolme suurta lumista kiveä kenenkään havaitsematta, kuka ne siihen oli tuonut. Pellolla näkyi vain paikka, mistä kivet oli otettu. Talosta hävisivät avaimet, ja niitä haettiin kaikkialta. Viimein talon väki päätyi käsitykseen, että kummitus on vienyt ne. Leivän kummitus oli laittanut keittopataan niin tiukasti, että leipä oli leikattava pieniksi, ennen kuin se saatiin padasta pois. Karjan se laski yöllä navetasta ulos ja mellasti saunassa. Arvellen, että kummitus pelkäsi kirvestä, olivat saunaan menijät ottaneet kirveen mukaansa, mutta pian oli kirves lingottu saunan kiukaalle.

Tormäellä oli niihin aikoihin asunut Siitonen, joka oli päättänyt uhmata kummitusta sanoen: ”Minulle se ei ainakaan uskalla temppujaan tehdä”. Siitonen laittoi tupakkakukkaronsa pöydälle sanoen vielä: ”Tuota se ei vie ko mie ihe vahin”. Ei aikaakaan kun tupakkakukkaro oli kadonnut. Sitä haettiin pitkän aikaa, ja viimein se löytyi pankon alta.

Kerran oli kummitustaloon kokoontunut naapureita ja he pyysivät kummitusta esittäytymään. Silloin oli uunin ravista heilutettu kättä, ja se on tiettävästi ainoa kerta, kun kummitus edes sen verran näyttäytyi.

Talossa oli paistettu piirakoita ja ne oli viety eteiseen jäähtymään. Kotvan kuluttua havaittiin, että piiraista oli vain kuoret jäljellä. Täyteosa löytyi myöhemmin kujalta hevosloimeen käärittynä.

Isäntä ja emäntä olivat pirtissä ja kuullessaan eteisestä ääntä ja ulko-oven käyvän, he luulivat jonkun vieraan tulevan. Tupaan ei kuitenkaan tullut ketään, sen sijaan saattoi kuulla, että portaita noustiin ylös talon vinttiin. Askeleet kuuluivat selvästi välimatolla ja päätyivät vintissä erääseen nurkkaan.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto I

Tarinoita Konnunsuolta

Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuo, joka on aikanaan ollut Etelä-Suomen laajin suo, on antanut joutsenolaisille aiheita monenlaisiin tarinoihin.

Aiemmin Tarinaikkunassa on Konnunsuohon liittyen kerrottu siitä, kuinka jättiläinen Joutsenon yli vaeltaessaan jätti jälkensä maastoon. Samoin Konnunsuon synnystä kerrotaan jättiläiseen liittyvää vanhaa tarinaa. Tarinan mukaan Konnunsuon tienoin on muinoin vaikuttanut Hittolainen, jota sanotaan myös jättiläiseksi. Konnunsuo syntyi, kun Hittolaisen tyttöjen piti mennä järven yli. He kantoivat helmoissaan sammalia ja pudottivat niitä askeliinsa, että pääsivät järven yli. Näin syntyi Konnunsuo.



Hulkonmäki on Konnunsuon länsipäässä. Ennen vanhaan siellä asusteli Hulkonmäen susi. Suon itäpäässä jolkotteli Hittolaisen susi. Ihmiset kuuntelivat peloissaan, kun ”Hulkomäe sus” ulvoi ja sitten ”Hittolaisen sus” vastasi vielä karmeammalla ulvonnalla. Ihmiset sanoivat ulvomisten tietävän pahaa. Läykän Juonas, joka asusteli metsänvartijan vankilan paikalla, iski kuutamoöinä raipoilla salvameen, niin sitä sudet pelkäsivät.

Konnunsuolla sijaitsee myös Höytiönlampi, jossa kummittelee. Kaksi miestä oli mennyt syksyllä myöhään lammen rannalle. Äkkiä oli kuulunut kova huuto:
– Viskaappas, viskaappas!
Aukealla suolla ei näkynyt ketään. Ääni tuntui tulevan joka puolelta. Kohta kuului uudestaan:
– Viskaappas, viskaappas!
Ukot tuumivat, että mitä sille viskaisi. Siinä sattui olemaan kivi nuotion pohjalla. Toinen ukoista otti sen ja viskasi menemään kierää jäätä pitkin lammen toiselle rannalle.
Kivi tulikin saman tien kovaa vauhtia takaisin ja kuului entistä kovempi huuto:
– VISKAA PAREMMI!
Silloin ukot säikähtivät ja lähtivät juoksemaan hokien ”hittolaine, hittolaine!”

Eräs vanha tarina puolestaan kertoo, että 1800-luvun lopulla oli yhdestä suosaaresta Konnunsuolla löytynyt pitkävartinen saapas, jonka sisällä oli sääriluu. Saapas oli vanhan mallinen sotilaan saapas. Konnunsuon saaret tarjosivat varmaan erinomaisen piilopaikan Ison vihan ja Pikku vihan aikoina ja on muisteluja, että sinne paettiin venäläisiä. Onko saappaan omistaja ollut sotilaskarkuri vai mahdollisesti vainolainen, joka on suohon sortunut tai sorrettu? Kukapa tietää. Pedothan ovat voineet kuljettaa saappaan kauempaakin löytöpaikalle.



Uudempia tarinoita on Konnunsuolta kerätty äskettäin lakkautettuun vankilaan liittyen. Näistä esimerkkeinä radiodokumentissa kerättiin konnunsuolaisten kertomuksia ja opinnäytetyönä toteutettu ”Hikeä ja kyyneleitä” -dokumenttifilmi kuvaili vankilan loppuvaiheita. ”Olen likaisessa mapissa” -dokumentti puolestaan kertoi Konnunsuon vankien elämästä vuonna 1970.



Tarinoiden lähde:Joutsenon kotiseutuneuvos Pertti Vuori

Taru Mustalammen Tolstoista

Savitaipaleen kirkonkylän Hulkonkankaan hautausmaalta lounaaseen kulkeva saapuu jyrkän harjun partaalle. Syvässä kurussa on Mustalampi. Kaksi vuosisataa sitten se oli samanlainen kuin muutkin lammet, kylmä ja kirkasvetinen. Kustaan sodan jälkeen lampi alkoi muuttua. Vuosi vuodelta mustemmaksi muuttunut vesi pelotti sekä lapsia että aikuisia. Kenenkään mieleen ei pälkähtänyt mennä lampeen uimaan.

Yli kaksi sataa vuotta sitten käytiin Savitaipaleella ankara taistelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä. Ruotsalaisten tarkoituksena oli yllätyshyökkäyksellä lyödä venäläiset, mutta suunnitelma epäonnistui.

Hurjapäisyydestään tunnettu venäläinen luutnantti Tolstoi riehui taisteluissa itse joukkonsa kärjessä. Taistelun jälkeisenä iltana Tolstoin osasto mainittiinkin erityisellä kiitoksella. Katarinanrsiti ja kapteenin arvo olivat tulossa.

Tolstoi vetäytyi illan juhlista vähin äänin, kävi ennen iltasoittoa kiittämässä semjonovilaisiaan ja käski sotilaspalvelijoidensa satuloimaan ratsunsa. Hänellä oli tapana kiertää illoin Mustalampi, jonka rantojen ourut ja liki pystysuorat olivat oivallista ratsastusmaastoa. Tolstoi oli ylpeä valkoisesta orlovilaisesta ratsustaan, joka ymmärsi puhetta paremmin kuin tyhmä kasakka.

Grigori Tolstoi ei palannut koskaan majapaikkaansa Ala-Pölläsen kamariin. Mies ja hevonen katosivat jäljettömiin tuona yönä.

Muutaman päivän kuluttua asia alkoi selvitä. Liistekatiskaansa kokeilemaan mennyt talonpoika toi leiriin hatun, joka oli kellunut hetteikössä jyrkän rinteen alapuolella. Pohjaton lampi oli nielaissut saaliinsa. Mitä lammella tapahtui, sitä ei kukaan tiedä eikä kukaan koskaan nähnyt.

Luutnantti Tolstoin hattu ja hänen matka-arkkunsa lähetettiin suruviestin kera Kiovaan. Rykmentin pappi isä Teodor kävi lammen rannalla lukemassa litaniansa ja erityisen rukouksen hukkuneiden ylösnousemuksesta.

Siitä alkaen Mustalammen vesi alkoi tummua ja sen rantaluhtiin kasvaa outoja kukkia. Seuraavina vuosina lampi sai myös nimensä Mustalampi, sillä aiemmin sitä oli sanottu Hulkonlammeksi.

Vaikka luutnantti Tolstoin hukkumista kukaan ei nähnyt, monet ovat tavanneet hänet myöhemmin. Venäläisen univormuun pukeutuneen miehen on usein nähty seisoskelevan harjulla mietteissään. Jos häntä yrittää lähestyä, hän katoaa usvaan. Useimmat ovat nähneet hänet keskiyöllä täyden kuun aikaan. Sanotaan, että luutnantti ei katso kohti eikä kuule mitään, liikkui vain mietteissään, kunnes katoaa näkyvistä. Lammelle vievän polun varresta on myöhemmin myös löytynyt venäläinen pistooli.


Lähde:Pertti Jurvanen, Markku Paakkinen ja Hugo Savolainen (toim.): Isien taival – Savitaipale 1639–1989

Valtionhotellin harmaa rouva

Imatralla kerrotaan tarinaa Valtionhotellissa asuneesta nuoresta, vihreäasuisesta pietarilaisesta rouvasta, joka vaelteli rauhattomana pitkin kosken rantapolkuja. Tarinan kertoja, tuolloin nuori hotellin palvelustyttö muistaa tämän olleen edellisenä vuonna Imatralla nuoren upseerin seurassa. Tuolloin he olivat häämatkalla.

Eräänä iltana tämä rouva antoi palvelustytölle kirjeen ja ruplan, sekä vannotti tyttöä postittamaan kirjeen. Onnettomuudeksi palvelustyttö unohti tehdä sen. Rouva katosi salaperäisesti. Pian alettiin kertoa tarinoita hotellissa öisin levottamana vaeltavasta vihreästä rouvasta, La Dame Verde. Toisen tarinan mukaan vaeltavan rouvan kerrotaan olevan harmaa.

Rouvan lähettämä kirje löytyi vuosia myöhemmin sattumalta. Se oli jäähyväiskirje aviomiehelle, joka oli pettänyt hänet. Kirjeessä rouva kertoo heittäytyvänsä tämän takia Imatran syliin.



Vielä tänäkin päivänä tarinat harmaasta rouvasta elävät ja monet ovat kertoneet nähneensä rouvan vaeltamassa hotellin käytäviä.

Lähde: Pentti Rossi - Imatralla (2006)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Skinnarilan hovin valkoinen laiva / The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor / Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Skinnarilan hovissa asuneen Alma Kuulan viimeisiin elinhetkiin liittyy legenda, jonka mukaan hänen aiemmin kuollut puolisonsa Toivo Kuula olisi luvannut hakea Alman valkoisella laivalla.

Alma menehtyi vuonna 1941 matkalla kohti konserttiaan Lappeenrannassa. Konserttia edeltäneenä päivänä Alma oli ikkunasta ulos katsoessaan nähnyt valkoisen laivan Kotaniemen kärjessä paikallaan. Sitten se oli siirtynyt luodon ja saunarannan väliselle alueelle. Myös Skinnarilan niemen edustalla oli havaittu tuntematon alus täysissä valoissaan Alman poismenoa edeltävänä iltana. Seuraavana aamuna alus oli kuitenkin poissa, eikä kenelläkään ollut mitään havaintoa siitä sen jälkeen. Lisäksi Saimaan vesi oli tuohon aikaan niin matalalla, ettei niin suuri alus olisi voinut purjehtia niillä main.

Alma ja Toivo Kuulan tytär Sinikka Kuula-Marttinen kertoi tapahtumasta Eeva-lehdessä 4/1967:

”Muutamaa tuntia ennen kuin äitini lähdön hetki koitti, istuimme jälleen rakkaan Skinnarilamme kuistilla. Ilta oli kaunis ja tyyni, mutta viime sotamme (1941) oli alkanut ja tykkien jylinä kantautui korviimme kaukaa rintamalta. Äänettöminä ja masentuneina katselimme puiden välistä siintävää Saimaata. Äitini näytti väsyneeltä ja hauraalta. Hän keskeytti hiljaisuuden: ’Mikä laiva tuolta tulee? Onko se tullut minua noutamaan?’ Äidillä piti olla konsertti seuraavana päivänä Lappeenrannassa, minä säestäjänä. Ehdin ihmetellä mielessäni, miksi jo nyt noutaisivat konserttiin. Katsoin järvelle tarkemmin. Mikään alus ei rikkonut sen pintaa. Mutta äitini näki sen sittenkin: ’Tuonen tuiman purren’, josta Eino Leino kertoo runossaan Sinikan laulu ja jonka isäni on säveltänyt. Tuo pursi oli tullut noutamaan hänet rakastamansa puolison luo.”


Lähde: Mikko Kohvakka: Skinnarilan hovi (2007)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor

The village of Suninen used to be in what is now the large residential area of Skinnarila and the surroundings of the Lappeenranta University of Technology. The Manor of Skinnarila was a famous place. It was the family villa of Alma Kuula, the wife of the famous composer Toivo Kuula. Each summer, Alma’s extended family gathered at the villa. Alma Kuula was a familiar sight in the village. She was often seen hitchhiking to town, as there were no local buses in those days. Although the family probably had cars, they couldn’t be used as petrol was not available for civilian use during the war.

The last days of Alma Kuula are the subject of legend. According to legend, her husband Toivo - who had died before her - had promised to come and get Alma on a white ship.

Alma died in 1941 on her way to her concert in Lappeenranta. The day before, Alma looked out of the window and saw a white ship standing by Kotaniemi. From there, it moved between the islet and the beach where the sauna was located. Sinikka Kuula-Marttinen, Alma and Toivo’s daughter, described the event in Eeva magazine, issue 4/1967:

“Some hours before my mother passed away, we were sitting on the porch of our beloved Skinnarila. It was a beautiful still night, but our most recent war (1941) had started, and you could hear the booming gunfire from the front. Silent and downhearted, we watched over Lake Saimaa as it glimmered through the trees. My mother looked tired and frail. She broke the silence: “What is that ship over there? Has it come for me?” Mother was supposed to give a concert in Lappeenranta the next day, with me as her accompanist. I thought to myself, “Why are they coming to pick us up for the concert this early?” I had a closer look at the lake. There was no ship breaking the water’s surface. But my mother saw it: “the boat of the underworld, the grim boat,” as depicted in Sinikan Laulu, a poem by Eino Leino for which my father had composed music. The boat had come to pick her up and take her back to her dear husband.”

Kuula Hill was located behind the Kuula family villa. The hill had a footpath flanked by stones, and a bench. The place had a beautiful view over Lake Saimaa. Perhaps the composer used to sit on the bench thinking about new compositions. The house used to be surrounded by several outbuildings, which have since been demolished. The sauna, Kuula Villa, and the caretaker’s house still remain.

The village of Suninen was a handful of farms and some summer cottages. A former resident remembers how the site where the university stands today used to be a great spot for picking berries and mushrooms. There were blueberries, raspberries, lingonberries, and the marsh also had cranberries. For children, picking berries was like pulling teeth, but they had no choice when their mothers told them to go and bring back a certain amount of berries. Each summer, Skinnarila Manor hosted a sports competition to which all the children from the village were invited. In still weather, one could hear the beautiful sound of a grand piano from the manor.

The village residents remember the war very well. The troops of General Lagus were in the Skinnarila Manor area, and the truck company was stationed in the vicinity of the summer cottage. The fortification workers were building anti-tank barriers using rocks over one metre high, starting from the lake and extending far across the fields and woods. Bunkers and trenches were also built extensively. The university site used to have the canteens where soldiers could buy whatever was available during rationing.

One person who spent her childhood in the village remembers how her musically gifted father used to play the guitar on summer evenings. One beautiful summer night, a rowing boat was crossing the bay. The boat was occupied by two soldiers; one rowed the boat while the other played guitar and sang. Father called the soldiers over to the cottage. The singer was Tapio Rautavaara, a famous Finnish recording artist, and the men spent the night singing and playing. The men came back a few more times to spend a night with music.

Sources:
A submitted story

Mikko Kohvakka (2007)

Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Нынешний большой микрорайон Скиннарила и территория Технического университета назывались раньше деревней Сунила. Усадьба Скиннарила была всем известна. Она была летней дачей рода певицы Алмы Куула, жены композитора Тойво Куула, и там весь род проводил лето. Алма Куула была хорошо знакома жителям деревни, поскольку ее частенько видели, как она отправлялась в город на попутных. В те времена автобусы еще не ходили на близкие расстояния, их хотя в семье наверняка были машины, но ими нельзя было пользоваться, поскольку в военные годы гражданским негде было взять бензина.

С последними мгновениями жизни Алмы Куула связана легенда, согласно которой ее тогда уже покойный муж Тойво обещал забрать ее на белом корабле.

Алма умерла в 1941 году по пути на свой концерт в Лаппеенранта. Накануне концерта Алма видела из окна белый пароход на якоре у конца мыса Котаниеми. Потом корабль переместился в пролив между маленьким островком напротив и усадебной баней. Дочь Алмы и Тойво Куула, Синикка Куула-Марттинен рассказала об этом случае в журнале «Ээва» №4 за 1967 год:

 «За несколько часов до того, как настал миг ухода мамы, мы сидели, как обычно, на крыльце нашей любимой Скиннарилы. Вечер был красив и тих, но война уже началась, и гул пушек доносился до нас с далекого фронта. Притихшие и подавленные, мы глядели на синеющее за деревьями озеро Саймаа. Мама выглядела уставшей и хрупкой. Она нарушила молчание: «Что это за корабль там плывет? Не меня он пришел забирать?» На следующий день у мамы должен был быть концерт в Лаппеенратна, а я аккомпанировала. Про себя я удивилась, почему уже сегодня приехали забирать. Я взглянула на озеро пристальнее. Никакое судно не нарушало его глади. Но мама его видела, «жестокую лодку Туонелы», о которой Эйно Лейно пишет в своем стихотворении «Песня Синикки», и которое мой отец положил на музыку. Эта лодка из потустороннего мира прибыла забрать маму к любимому мужу.»

За усадьбой возвышался высокий кряж, который называли «Куулан харью», кряж Куула. По нему проходила тропа, обложенная по бокам камнями, и скамейка. Оттуда был прекрасный вид на Саймаа. Возможно,  что, сидя на скамейке, композитор обдумывал новые мелодии. Вокруг главного дома было множество дворовых построек, которые нынче разобраны. Остались лишь сама дача, баня и избушка дворника.

В прелестной деревне Сунила было всего несколько крестьянских домов и дачи горожан. Бывший житель деревни вспоминает, что на месте университета были хорошие ягодные и грибные места. Была черника, малина, брусника и даже клюква на болоте. Дети собирали ягоды, потому что мать так велела, и каждому была дана мера. Для детей это занятие было, что «смолу пить». Летом в усадьбе Скиннарила проводились соревнования, на которые приглашались деревенские дети. В тихую погоду из усадьбы в деревню доносились прекрасные звуки фортепиано.

Военное время запомнилось жителям деревни. В конце войны на землях Скиннарилы квартировали солдаты генерала Лагуса. Автомобильная рота располагалась неподалеку. Солдаты ставили противотанковые надолбы из больших камней, врытых в землю так, что над поверхностью оставалось больше метра. Полоса надолбов начиналась от берега Саймаа и уходила через поля глубоко в лес. Строились бункеры, рылись окопы. На месте нынешнего университета был солдатский буфет, в котором парни могли покупать то, что в это нелегкое время продавалось за деньги.

Один из бывших жителей деревни вспоминает, что его отец был очень музыкален и часто летними вечерами играл на гитаре. В один прекрасный вечер по заливу скользила лодка. В лодке один солдат греб, а другой играл на гитаре и пел. Отец пригласил солдат в свой дом. Певцом из лодки был Тапио Раутаваара, будущая знаменитость, и вечер продолжался уже  в доме за игрой и пением. После этого случая солдаты заходили еще несколько раз посидеть вечерок и помузицировать.