Löydä mobiilit tarinat

Kirjoitin muutamia kuukausia sitten ajatuksen mobiileista tarinoista ja siitä kuinka maastossa liikkuja voisi löytää tarinan, ellei siitä tehdä perinteistä opastaulua. Painettua tarinaopasta voi aina kantaa taskussaan, mutta kieltämättä se on vähän hankalaa.

Yksinkertaisin mahdollisuus on QR-koodi (Quick Response), jollaisia käytetään ympäri maailmaa. Suomessakin koodeja on matkailukäytössä esimerkiksi Hämeenlinnan virtuaalipolulla tai Kangasalan näkötorneissa. QR-koodi on kaksiulotteinen viivakoodi, jonka voi lukea mobiililaitteeseen ladattavalla sovelluksella ja uusimmissa laitteissa tällainen sovellus taitaa jo olla valmiina. Koodien käyttö yleistyy älylaitteiden yleistymisen myötä.

QR-koodin tekeminen on todella helppoa. Jos koodeja voi tulostaa itse, yksinkertaisinta on tehdä ne itse esimerkiksi englanninkielisen QRhacker-applikaation tai suomenkielisen qr-generaattorin avulla. On myös mahdollista käyttää kaupallista palveluntarjoajaa (esim. http://www.infosticker.fi/), jolloin koodit tulostetaan vaikkapa tarroiksi. Kaupallisesta palveluntarjoajasta on myös se hyöty, että koodin käyttöä voi seurata hallintopalvelun avulla. Kooditarra laitetaan sopivaan paikkaan ja asiasta kiinnostunut voi sitten ladata tarinan omaan laitteeseensa ja lukea sen paikanpäällä.

Vaikka Etelä-Karjalan tarinaopasta onkin mukavinta selailla sisätiloissa joko omassa kodissa tai vuokramökin lämmössä, nyt Etelä-Karjalassakin kulkija voi löytää muutamia tarinoita koodien kautta muodossa. QR-koodilaatat on kaiverrettu Lappeenrannan teknillisen yliopiston lasertyöstölaboratoriossa rosterilaatalle, joka on säänkestävä materiaali. Laatoista yksi on Taipalsaarella (kunnantalon takana olevalla rannalla), yksi Lemillä (museotuvan edustalla olevan maitolaiturin seinässä) ja kaksi Lappeenrannassa (toinen Mälkiällä Saimaan kanavalla ja toinen keskustan Pusupuiston kioskin seinässä). Kaikkiin tarinoihin on lisätty englannin ja venäjänkielinen versio tarinasta.

Nyt seuraamme löytävätkö ihmiset laatat, jotka saattavat olla jopa liian huomaamattomia. 

Muistoja Raikulimaasta

Raikulimaa oli Kotajärven rannalla Hirvenkalliolla sijainnut tanssipaikka, jonka viihdepersoonat Pertti ”Spede” Pasanen ja Simo Salminen perustivat.  Raikulimaalta odotettiin suuria, mutta se ei aivan vastannut odotuksia, vaan kuoli nopeasti pois. Suuret suunnitelmat lomakeskuksesta koskaan toteutuneet ja nykyisin Raikulimaasta on muistona enää Kuukanniemen sisääntulotie, joka sai nimen Raikulitie.

Myös alueen lasten mieliin Raikulimaa jätti monenmoisia muistoja: 

"60-luvun Suomessa muutettiin maalta kaupunkiin ja Kuukanniemessä naapurimme päätyi tähän ratkaisuun. Liikkui huhuja kuka tulisi tilan maat ostamaan. Tilan osti Lännen Wiikingit!  Ihan tarkkaan ei tiedetty ketä nimen taakse kätkeytyi, mutta vähitellen alkoi läheisillä pelloilla ja kalliorannoilla liikkua julkisuudesta tuttuja hahmoja. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Pekka Kaarna. Tanssilava, lipunmyyntikojut, kioski, trampoliinilaituri, esiintymislaituri rakentuivat muistini mukaan kesään -68 mennessä. Maalaistalon tuvasta tuli kahvila popcorn-laitteineen. Tuntui jotenkin oudolta. Sama tupa, jossa olin lukuisia kertoja käynyt iltaa istumassa, oli tyystin muuttunut.

Jotakin ylpeyttä tunsin siitä, että asuin ihan naapurissa ja pääsin näin ollen ilmaiseksi tanssitilaisuuksiin. Pääsyliput olivat silloisiin hintoihin nähden kalliit, muistini mukaan 8 mk. Mielenkiintoista oli nähdä televisiosta tuttuja henkilöitä ihka elävinä naapurissa. Kävipä kerran Spede Pasanen meiltä soittamassa ja oli vähällä penkin päähän istahtaessaan keikahtaa nurin. Se oli hassua.

Hirvenkalliolla olimme aurinkoa ottamassa serkkuni kanssa. Ohi käveli Simo Salminen vasara kädessään. Sen vasaran varrella painalsi keveästi Ullan vatsaa ja taas naurettiin. Itse iltamatilaisuuksissa saimme nauttia pellehyppyesityksistä ja kuumailmapallonäytöksistä. Erityisesti mieleen on jäänyt pallon täyttäminen pellolla. Lähellä käyskennelleet lehmät pelästyivät kohahduksia, joita täyttämisoperaatiosta aiheutui.

Meille lapsille paras juttu oli iso trampoliini laituriin rakennetun korkean telineen päällä, josta saattoi hypätä veteen. Siinä me kylän lapset, ja lapset vähän kauempaakin, hyppelimme ilolla. Toinen lapsille hauska asia oli pyörällä ajelu tyhjällä tanssiparketilla.

Äänentoisto oli kovaääninen. Meillä ei nukuttu silloin kun oli tanssit Raikulimaassa. Syöpäsairas, vakavamielinen ukkini eli viimeistä kesää v.-68. Vaimonsa Manta oli taas iloluontoinen, sosiaalinen vanhaemäntä, joka kävi ainakin kerran tanssilavalla. Tämä käynti ikuistettiin Ilta-Sanomiinkin otsikolla ”Kuukan Mantan isompi messuraikuli”. Sen jutun kuvassa huivipäinen Manta Haimin Hildan kanssa poseeraavat naurussa suin. Sitä lehteä ei ukille näytetty.

Esiintyjistä muistan ainakin Marjatta Leppäsen, Jukka Virtasen, Aarre Elon, Vesa-Matti Loirin, Ere Kokkosen, Seitsemän Seinähullua Veljestä ja Eino Grönin."

Lemin punanen

Lemi on kuuluisa perinneruuistaan, kuten Lemin särästä ja lemiläisestä perunasta. Säräpirtin sivuilta voi tutustua lisää särään ja sen tarinaan. Lemin perunan tarinasta puolestaan kerrotaan Anu Talkan, Mikko Europaeuksen, Mirja Heinisen ja Minna Kähtävä-Marttisen "Pitäjä ison kiven takana - Lemin historia" teoksessa seuraavaa.

Perunanviljelyksellä oli Lemillä vankka asema 1800-luvun loppupuolella. Nimikkoperuna, Lemin punanen, tuotiin perimätiedon mukaan Ballkanilta 1870-luvun lopulla, kun Suomen kaarti palasi kotiin Venäjän ja Turkin käymästä sodasta. Lemiläissotilaita oli tarinan mukaan kolme. Lemille repuissa tuodut perunat olivat punertavia ja syväsilmäisiä potaatteja, joita alettiin kutsua Lemin punasiksi. Lajike kotiutui nopeasti lemiläisiin, perunanviljelylle otollisiin olosuhteisiin.

Lemin perunamaine vankistui 1900-luvun alkupuolella, kun perunaa vietiin myyntiin Viipuriin ja Lappeenrantaan. Varsinkin uusilla perunoilla oli erinomaiset markkinat, ja jotkut lemikäistilat alkoivat erikoistua perunanviljelyyn. Kerrotaanpa Antti Sinkon hankkineen Lemin ensimmäisen kuorma-auton 1930-luvun alussa nimenomaan perunoiden Viipuriin kuljettamista varten. Lemiläisillä oli Viipurissa vuokralla oma majapaikka, johon perunanmyyjät asettuivat varhaisperunan sesongin alettua. Lisää myytäviä kuljetettiin kotipitäjästä sitä mukaan, kun edelliset myytiin.

Tatu Kouvo kertoi Viipurin 1930-luvun perunakaupasta runon säkein:

Lemin maass' ei rikkautta, kultaa.
Eikä myöskään pellois' mustaa multaa.
Mutt' peruna siell' kasvaa verraton,
se aivan kuuluisa jo on.

Sanotaan, jos Eeva ois sen tuntenut,
sen Aatamill' ois varmaan tunkenut.
Sill' tahdottaan vaan sitä painostaa,
ett' omenaan sit' voisi mainostaa.

En vertaa viell' oo muualt' tavannut,
kun perunoill' oon suuni avannut.
Se paremmalt' viell' maistunevi varmaan,
kun on kasvi synnyinseudun armaan.

Mutt' vieraatkin niil tunnustuksen antaa,
kun niitä heille syötäväksi kantaa.
Ja kauppiaatkin hihkuu: "Lemiläisii!".
Sill' usein muiluttavat kansalaisii.

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Tarinoita löytyy myös geokätköistä

Geokätköily on harrastus, jossa etsitään toisten harrastajien piilottamia kätköjä kartan tai gps-laitteen avulla. Suomen Ladun mukaan geokätköjä on Suomessa jo yli 15 000 ja lisää tulee koko ajan. Geokätköilyä voi verrata aarteenetsintään. Löydettävä aarre on usein (pieni) rasia, jossa on lokikirja, johon löytäjä merkkaa omat tietonsa. Joskus oikean paikan löytämiseksi täytyy ratkaista myös mysteeri.

Geokätköilyä harrastaakseen täytyy rekisteröityä kansainväliselle sivustolle http://www.geocaching.com/, sillä vain rekisteröityneet saavat tarkkoja koordinaatteja ja he voivat piilottaa myös oman kätkönsä muiden etsittäväksi. Geokätköily on oiva tapa tutustua lähiseutuihin, eikä se vaadi suuria investointeja gps-laitetta lukuun ottamatta. Tottunut kartankäyttäjä saattaa kyllä löytää kätköt ilman laitettakin. Suomalaisia geokätköilijöitä palvelee myös suomenkielinen sivusto http://www.geocache.fi/. Sivustolta löytyy aloittelijalle ”Älä ryhdy geokätköilijäksi” –ohje.

Etelä-Karjalan alueella on myös paljon geokätköjä ja nopealla vilkaisulla http://www.geocaching.com/ sivustolta (seek a cache) vaikkapa Lemiltä löytyy useita kymmeniä geokätköjä. Kätköjä on esimerkiksi Lemin kirkon, Kärmeniemen bunkkerin, Iitiän tanssilavan ja Rutolan uittorännin läheisyydessä. Mikä ilahduttavinta, useiden kätköjen yhteyteen on liitetty kertomus paikasta, jossa kätkö sijaitsee.

Seuraava tarina liittyy kätköön on nimeltä Hanhilampi (N61.06.083 E27.43.248) ja kätkön piilottajan mukaan paras reitti kätkölle on, kun kävelee kiikkuvalta kiveltä tietä pitkin pisteeseen N61.06.144 E27.43.350, josta lähtee polku. Kätköön liittyy seuraavanlainen tarina: "Lemi etäelt, iso kive takoa" on tuttu sanonta Lemillä ja lähipitäjissä. Lemillä onkin paljon "isoja kiviä", "kulkukiviä", jotka ovat aiheuttaneet lukuisia tarinoita. Kerrotaan jättiläisten tai hiisien heitelleen niitä milloin missäkin tarkoituksessa mm. kirkkoja tuhotakseen. Iso kive takoa löytyy jylhä kallio, jonka laelta aukeaa mahtava näkymä pienelle Hanhilammelle. Muista käydä myös heiluttamassa "kiikkuvaa kiveä". Mansikkamäentien varrella on (n. 4x3x3m) suurehko, kulmiltaan pyöristynyt siirtolohkare, joka on pysähtynyt kallion päälle siten, että sitä on helppo vähäisinkin voimin kiikuttaa.

Tarinapolut herättävät satuja henkiin

Tarinat ovat usein sidoksissa paikkaan ja paikat voivat elävöittää tarinoita. Paikan päällä kerrottuna tarina on helpompi herättää henkiin ja tarinan kuulija pystyy paremmin kuvittelemaan mielessään tarinan tapahtumat.

Paikkoja on mahdollista elävöittää eri tavoin tarinoiden avulla. Jyväskylässä toteutettiin Uno Cygnaeuksen ja Wolmar Schildtin juhlavuoden kunniaksi ”Unon ja Wolmarin matkassa” -äänipolku, jossa historian henkilöiden keskustelua on mahdollista kuunnella samalla kun kuulija kiertää tarinoiden paikkoja. Lohjalla Karnaisten tarinapolulla on laadittu koko perheelle tehtäviä, joiden avulla metsä ja sen haltiat sekä tarinat heräävät metsäretkellä henkiin.

Tarinoita on mahdollista elävöittää myös draaman ja elämyksellisyyden keinoin, mistä löytyy esimerkkejä Etelä-Karjalastakin.

Lemillä Iitiän Martat ja Lemin kotiseutuyhdistys ovat järjestäneet Lemin kotiseutumuseon alueella tonttupolkutapahtumaa joulun aikaan. Polulla pääsee kurkkimaan tonttuja ovista ja ikkunoista. Joulupukin poron kellojen kilinä metsässä kertoo joulupukin läheisyydestä. Museomäki ympäristöineen ja paikan tunnelma osaltaan virittävät joulun tunnelmaan.

Hiitolanjoella sadut heräsivät henkiin Rautjärven kulttuuriviikon yhteydessä vuonna 2006. Tuolloin Rautjärven kirjasto järjesti Sen seitsemän satua ja veljestä Hiitolanjoella! -satupolkutapahtuman, jossa monet eri satuhahmot näyttäytyivät Hiitolanjoen maisemapolun varrella.





Esimerkit osoittavat kuinka paikka voidaan herättää henkiin. Sadut on helppo kuvitella todellisiksi, kun ne toimivat yhdessä ympäröivän ympäristön kanssa. Tuvan takaa kurkkaava tonttu tai metsäpolun varrella huiluaan soittava Nuuskamuikkunen synnyttävät tarinasta elämyksellisen kokemuksen.