Kankkurilla 1970-luvulla Vainikkalassa

"Lapsena asuin Vainikkalan rautatieaseman vieressä ja meillä lähipiirin lapsilla oli tapana 'mennä Kankkurille'. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulki säännöllisesti matkustajajunia, Kansainvälisiä junia eli Kankkureita. Meillä maaseudun lapsilla oli ihmeteltävää.

Junat pysähtyivät passintarkastuksen ajaksi ja matkustajat tulivat ulos junasta joko mennäkseen Asemaravintolaan tai sitten vain kuljeskellakseen asemalaiturilla ja aseman puistossa. Meitä lapsia kiinnosti kovin nähdä ulkomaalaisia ihmisiä. Keräsimme rohkeutemme ja pyysimme matkustajilta milloin karkkia, milloin rintamerkkejä tai jotain muutakin pientä. Varsinkin venäläiset matkustajat antoivat niitä meille mielellään ja muutenkin kaikki olivat ystävällisiä sekä iloisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lapsiin suhtauduttiin hymyssäsuin. Jotkut venäläiset vaununhoitajat tulivat meille sen verran tutuiksi, että heiltä sai aina karkkia.

Eräs mieleenpainuva tapahtuma oli erikoisjunan saapuminen kuumana kesäpäivänä. Vaunuja oli ainakin 30 ja 2 veturia oli niitä vetämässä. Vaunut olivat täynnä eri puolilta maailmaa saapuneita nuoria ja he olivat menossa Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Moskovaan. Ihmisiä oli joka puolella aseman seutua: kuljeskeli teillä ja poluilla, istuskeli nurmikolla, keskusteli sekä nauroi. Juna seisoi asemalla 2-3 tuntia, koska noin suuren ihmismäärän matkustuspapereiden tarkastaminen vei aikaa. Kun juna lähti, niin menimme tapamme mukaan vilkuttamaan ja vaunuista vilkutettiin takaisin!"

Hinkan mummo

"Joskus sodan jälkeen tuli Vainikkalaan asumaan Hinkan mummo. Hän oli Terijoelta kotoisin ja kuulemma asemapäällikön leski. Hän osti ”vanhan murjun”, 3 huoneen talon, entisen pyttytehtaan vierestä ja asettui siihen asumaan.

Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!

Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."

Työharjoittelijan kokemuksia ja ajatuksia

Sain tilaisuuden tutustua Maaseudun merkkipaalut -hankkeeseen pariviikkoisen työharjoitteluni puitteissa. Kävin kyselemässä paikkoihin liittyviä tarinoita Lappeenrannassa, sekä keskustassa että maaseutumaisemissa Vainikkalassa ja Kasukkalassa.

Etukäteen pohdiskelin, että osaanko haastatella, osaanko toimia ”tutkijan ottein”, saanko ihmiset ”haastamaan”. Välittömästi sain todeta, että Etelä-Karjalassa ihmisten on helppo puhua keskenään. Kertomuksia, tarinoita ja oman elämän käänteitä kerrotaan mielellään ja tunnelma on leppoisa, vaikka haastattelutilanteesta onkin kyse.

Noiden mielenkiintoisten tapaamisten antina löytyi lukuisia hienoja tarinoita. Sain kuulla myös itselleni tutuista paikoista ennen kuulemattomia tietoja ja paikat saivat uudenlaisen elämän. Esimerkiksi Vainikkalan Telkjärvi, lapsuudestani tuttu, mutta nimi vain on ollut nimi muiden paikannimien joukossa. Nyt kuulin tarinan: ”Mies oli metsätöissä toisella puolella järveä. Hän löi kirveellä jalkaansa ja telkki yli järven kotiinsa. Siitä tuli järvelle nimeksi Telkjärvi.”

Monet kuulemistani tarinoista tulivat työpäivän jälkeen kotiini – jopa uniin. Paikallisen historian tietoni yhdistyivät tarinoihin ja joidenkin asioiden ymmärtäminen helpottui, kun paikat alkoivat elää. Meille kaikille on tärkeää tietää mistä tulemme, missä ovat juuremme. Kerrottu tarina auttaa myös tuon tietoisuuden saavuttamisessa. Tarinat herättävät meissä monenlaisia tunteita, antavat elämyksiä, viihdyttävät. Ovatko ne totta vai tarua, ken tietää?

Mietiskelin työni lomassa myös tutkijan ja haastattelijan työtä noin yleisesti: jos on entuudestaan liian tuttu ympäristö ja tutut henkilöt, niin haittaako se ammattimaista suhtautumista työhön (onko tunteilu sallittua)? Ajattelenko liian suppeasti, rajaanko tarinoiden keräämisen helposti vain historiallisiin tapahtumiin? Pitäisi pystyä olemaan mieli avoinna kaikelle...

Oman harjoitteluni aikana paneuduin nimenomaan jollakin tavalla itselleni tuttuihin asioihin, koska se oli ajallisesti järkevää. Muutoin olisi käsittääkseni pitänyt etukäteen selvittää ainakin pääasiat paikkakunnasta ja sen historiasta ja sitten vasta ryhtyä haastattelutyöhön. Joka tapauksessa tarinoiden kerääminen ja tallentaminen on erittäin tärkeää meille kaikille. Onneksi ihmiset suhtautuvat myönteisesti tällaiseen hankkeeseen ja kertovat ilomielin omat tarinansa. Myös keruutyö on mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa.

Aivan kuten valokuvien merkitys kasvaa, kun niihin liitetään teksti, samoin paikka on ensin vain piste kartalla, mutta kun siihen liitetään tarina, sen arvo nousee. Telkjärven siltaa pitkin ajaessa saan nykyään hymyn huulilleni, kun ajattelen jonkun järvellä telkkineen (loikkineen). Sen ikivanhan tapahtuman voi melkein nähdä vieläkin!


Aija Tikka