Joutsenolaisia joulumuistoja

Joulutunnelmaan on mahdollista virittäytyä näiden Pertti Vuoren kokoamien joutsenolaisia jouluperinteitä kuvailevien kertomusten avulla. Elsa Kutila on kerännyt nämä muistelut vuonna 1930 Anna Kutilalta. Näin Anna kertoi joulunajasta Korvenkylässä 1900-luvun alussa:

”Joulua odotettiin silloinkin kiihkeästi. Sanottiin:
Antti avvaimet käes,
Tuomas tuoppi kainalos.

Antin päivänä aloitettiin kaljamaltaiden teko. Kynttilöiden teko oli iso työ. Ne tehtiin eläinten sulasta talista. Oli kunnia-asia, että jokaisella talolla oli kirjalaudalla valoa virsikirjaan antamassa oma kynttilänsä.

Tuomaan päivänä 21.12. kalja piti olla valmis maisteltavaksi. Sinä päivänä leivottiin myös toukoleipä, johon tehtiin avaimella ja ryyppylasilla koristeita. Sitä ei saanut syödä, vaan se vietiin pyhien jälkeen vilja-aittaan jyväsalvoon eli laariin. Keväällä ensimmäisenä kylvöpäivänä siitä tehtiin ”maitlämmitöstä”, eli keitettyä munamaitoa, jossa oli voita ja toukoleivän palasia. Sitten oli hyvä viljavuosi.

Aattona ei enää tehty työtä, vaan sanottiin:
Aatto juhlist korkein
iltapuol laskiaisest

Aamupäivällä koristeltiin tupa. Joulukuusta ei silloin vielä maatalossa tunnettu. Oljista tehtiin koristeita. Vanhaksi jouluksi, eli jouluaatoksi ja -päiväksi, levitettiin tuvan lattialle rukiinolkia, uudeksi jouluksi, eli uudeksi vuodeksi, ohranolkia ja loppiaiseksi kauranolkia.

Varhain aattoiltana käytiin joulusaunassa ja sitten leikittiin joululeikkejä. Miehillä oli omat leikkinsä, kuten ”väkikarttu” ja ”paistinsyönti”, ja lapset leikkivät omia leikkejään.

Joulupäivän aamuna talon emäntä meni ensimmäisenä toimenaan viemään lehmille leipää ja heiniä. Saattoi siinä olla muutakin herkkua. Isäntä kävi toivottamassa hevosille hyvää joulua ja antamassa ylimääräisen annoksen kauroja. Tämä tähtäsi eläinten hyvään menestykseen.

Kirkkoon lähdettiin joukolla. Pitempimatkalaiset ja hevosettomat olivat jo varhain liikkeellä, jotta ehkä saisivat ”nousta kannoille”. Menomatka oli sopuisaa, kun oli aamuvarhaisella lähdetty, mutta kirkonmenojen jälkeen aamu sarasti ja sitten oli jo kilpaa hevosmiesten kesken. Kenen hevonen pääsi useimmasta edelle, niin se oli sitten juhlinnan arvoinen asia. Se hevonen toi ensimmäisenä joulun kotiin.

Siinäkin oli taikaa, että reki piti olla täynnä väkeä, koska silloin oli rekikeli ja voitiin osoittaa lähimmäisenrakkautta tällä tavalla. Joulupäivänä oltiin koko päivä kotosalla. Lapsetkaan eivät saaneet mennä kylään.

Aattona katettu joulupöytä oli koko yön korjaamatta. Illalla oli syöty hyvin ja jos heräsi yöllä, niin voi käydä syömässä, ”joulun saap syyvä vaik yöl”.

Tapaninpäivänä oli lupa päästää jo ilo irti. Tahvananajelijat olivat jo hyvin varhain liikkeellä. Miehet saattoivat lähteä ajoon jo neljän-viiden aikaan aamulla. Ajettiin talon pihaan ja kolisteltiin tupaan.
– Onks Tahvana kotona vai säretääks uuni?

Jos Tahvana oli kotona, ohjattiin vieraat saunaan. Viisas isäntä oli jo yöllä pannut saunan lämpiämään ja näin voitiin ajelijat ohjata saunaan perheväkeä häiritsemättä. Emäntä kantoi sitten tarjoukset saunan kotaan ja näin tahvanat lähtivät seuraavaan taloon ja talonväkikin sai kylpeä.”


Toivotamme Tarinaikkunan lukijoille hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Tarinoiden tuotteistamista yhteisödraaman keinoin

Kuulin eilen hankkeesta, jossa on hienosti tuotteistettu paikallisiatarinoita draaman keinoin. Varsinais-Suomen näyttämö- ja esitystaiteen yhteenliittymä Framil ry on toteuttanut Kylämatka-hankkeen, jossa on tehty teatteriesityksiä paikalliseen historiaan ja paikallisten ihmisten tarinoihin pohjautuen. Kylämatka-hanketta on ollut osa Turun kulttuuripääkaupunki 2011 ohjelmistoa ja sitä on toteutettu esimerkiksi Kaarinassa, Merimaskussa, Muurlassa, Raisiossa ja Sauvossa.

Kylämatka-hankkeessa on kerätty tarinoita erilaisin keinoin (esim. haastattelut ja draamaharjoitteet) ja työtä ovat ohjanneet teatterin ammattilaiset yhteisöllisen teatterin metodeita käyttäen. Esiintyjinä on ollut paikallisia ihmisiä. Näin on syntynyt tarinoita ja teatteria yhteisestä muistista muisteludraaman keinoin. Esitykset on viety sinne mistä tarinatkin ovat löytyneet.

Yhteisödraama on taidemuoto, jossa tavalliset ihmiset toteuttavat omalle yhteisölleen tärkeitä teemoja. Menetelmä vaikuttaa loistavalta tavalta säilyttää ja jakaa tarinoita. Kylämatka-hanke on toiminut paikallisen identiteetin vahvistajana esimerkiksi kuntaliitosmelskeissä, sillä monet liitoksen kokeneet kylät ovat saaneet omia pieniä tarinanäytelmiään ja tätä kautta on panostettu niiden oman historian esilletuomiseen ja tuettu kyläläisten omaa yhteisöllisyyttä.

Etelä-Karjalassakin on hyödynnetty ”oman kylän” tarinoita draaman keinoin ja lisää tämän tyyppistä toimintaa olisi mukava saada. Keväällä 2009 teatteriohjaaja Janne Saarakkala keräsi kaupunkilaisten vapaudenkokemuksiin ja vapaudenpaikkoihin liittyvä tarinoita ja teki niistä pieniä teatteriesityksiä, joita esitettiin samana kesänä eri paikoissa Lappeenrantaa. Hankkeen blogia ”Vapaata Lappeenrantaa etsimässä” ei kuitenkaan enää verkosta löydä, mikä on harmillista. Vuonna 2010 Lappeenrannan teatterikerho ry toteutti Skinnarilan hovissa Toivo ja Alma Kuulan elämään perustuvan näytelmän, joka sekin vietiin autenttiseen ympäristöön. Nämä ovat hyviä esimerkkejä paikallisten tarinoiden tuotteistamisesta, mutta olisi hienoa nähdä koko Etelä-Karjalan oma Kylämatka, jossa jokaisen kunnan omia tarinoita tuotaisiin kaiken kansan nähtäväksi.

Karhusaaren paviljonki

Lappeenrannan Karhusaaressa sijaitsi puinen 1930-luvulla rakennettu tanssipaviljonki, jossa järjestettiin aikanaan lähes jokaisena kesäviikonloppuna oikein kunnon tanssit. Vilkaimmilllaan paviljongin elämä oli 40-50-luvuilla.

Karppisen sisarukset pitivät Karhusaaressa ennen sotia anniskeluravintolaa ja jos asiakkaalle jäi ravintolaillan jälkeen rahoja taskun pohjalle, niin pajatso nielaisi loput. Tanssijat vietiin saareen moottoriveneellä ja palautettiin paikkaan, mistä lähdettiin eli Maalaistenlaituriin.

Joskus joku saattoi soutaa tuttaviaan tanssin pyörteisiin, mutta tarina ei kerro hakiko myös takaisin vai tulivatko moottoriveneellä.

Karhusaaren paviljongin historiaan liittyy paljon hauskaa, mutta myös suurta surua. 1950-luvun puolivälissä Veiterän jääpallojoukkue piti mailanpainajaisia ja paluumatkalle lähteneen veneen lasti oli liian suuri. Vene hörppäsi vettä ja joutui haveriin. Pelaajat Matti Hyvönen ja Matti Airaksinen hukkuivat.

Paviljonki tanssipaikkana oli vielä voimissaan 1950-luvulla, jolloin Reino Renno vaimonsa kera ylläpiti ravintolatoimintaa. Mutta sitten paikka hiljeni tykkänään ja hoitamattomana meni suorastaan rappiotilaan. Jollakin aikavälillä jonkun ammattiyhdistyksen alaosasto vuokrasi paikan omiin tarpeisiinsa.

Viimein se paloi poroksi vuonna 1979 ja jäljellä lienee enää vain savupiippu muistuttamassa jälkipolville takavuosien kesien riemuista.


Karhusaaren paviljongista ja sen sijainnista löytyy lisätietoa mm. geokätköilijöiden sivuilta sekä Etelä-Saimaan jutusta vuodelta 2006.

Tarinoita Konnunsuolta

Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuo, joka on aikanaan ollut Etelä-Suomen laajin suo, on antanut joutsenolaisille aiheita monenlaisiin tarinoihin.

Aiemmin Tarinaikkunassa on Konnunsuohon liittyen kerrottu siitä, kuinka jättiläinen Joutsenon yli vaeltaessaan jätti jälkensä maastoon. Samoin Konnunsuon synnystä kerrotaan jättiläiseen liittyvää vanhaa tarinaa. Tarinan mukaan Konnunsuon tienoin on muinoin vaikuttanut Hittolainen, jota sanotaan myös jättiläiseksi. Konnunsuo syntyi, kun Hittolaisen tyttöjen piti mennä järven yli. He kantoivat helmoissaan sammalia ja pudottivat niitä askeliinsa, että pääsivät järven yli. Näin syntyi Konnunsuo.



Hulkonmäki on Konnunsuon länsipäässä. Ennen vanhaan siellä asusteli Hulkonmäen susi. Suon itäpäässä jolkotteli Hittolaisen susi. Ihmiset kuuntelivat peloissaan, kun ”Hulkomäe sus” ulvoi ja sitten ”Hittolaisen sus” vastasi vielä karmeammalla ulvonnalla. Ihmiset sanoivat ulvomisten tietävän pahaa. Läykän Juonas, joka asusteli metsänvartijan vankilan paikalla, iski kuutamoöinä raipoilla salvameen, niin sitä sudet pelkäsivät.

Konnunsuolla sijaitsee myös Höytiönlampi, jossa kummittelee. Kaksi miestä oli mennyt syksyllä myöhään lammen rannalle. Äkkiä oli kuulunut kova huuto:
– Viskaappas, viskaappas!
Aukealla suolla ei näkynyt ketään. Ääni tuntui tulevan joka puolelta. Kohta kuului uudestaan:
– Viskaappas, viskaappas!
Ukot tuumivat, että mitä sille viskaisi. Siinä sattui olemaan kivi nuotion pohjalla. Toinen ukoista otti sen ja viskasi menemään kierää jäätä pitkin lammen toiselle rannalle.
Kivi tulikin saman tien kovaa vauhtia takaisin ja kuului entistä kovempi huuto:
– VISKAA PAREMMI!
Silloin ukot säikähtivät ja lähtivät juoksemaan hokien ”hittolaine, hittolaine!”

Eräs vanha tarina puolestaan kertoo, että 1800-luvun lopulla oli yhdestä suosaaresta Konnunsuolla löytynyt pitkävartinen saapas, jonka sisällä oli sääriluu. Saapas oli vanhan mallinen sotilaan saapas. Konnunsuon saaret tarjosivat varmaan erinomaisen piilopaikan Ison vihan ja Pikku vihan aikoina ja on muisteluja, että sinne paettiin venäläisiä. Onko saappaan omistaja ollut sotilaskarkuri vai mahdollisesti vainolainen, joka on suohon sortunut tai sorrettu? Kukapa tietää. Pedothan ovat voineet kuljettaa saappaan kauempaakin löytöpaikalle.



Uudempia tarinoita on Konnunsuolta kerätty äskettäin lakkautettuun vankilaan liittyen. Näistä esimerkkeinä radiodokumentissa kerättiin konnunsuolaisten kertomuksia ja opinnäytetyönä toteutettu ”Hikeä ja kyyneleitä” -dokumenttifilmi kuvaili vankilan loppuvaiheita. ”Olen likaisessa mapissa” -dokumentti puolestaan kertoi Konnunsuon vankien elämästä vuonna 1970.



Tarinoiden lähde:Joutsenon kotiseutuneuvos Pertti Vuori

Lapsuusmuistoja Rautjärven Hiivaniemen kylästä 1930-luvulta

”Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät tietysti kotiin. Veljet kiusasivat ja saivat huutamaan, mutta se kasvatti luonnetta ja rakkautta se varmaan oli. Oli kuuma kesäpäivä, istuin leikkimässä hiekkakasalla, joka oli keittiön ikkunan alla. Veljeni oli jätetty lapsenvahdiksi. Naapurin pojat houkuttelivat veljeäni uimaan. Kuuma oli ja mieli teki, mutta tuo pikkusisko. Veli keksi keinon. Hän haki lakanan, kai omasta sängystään, heitti sen tytön päälle ja suuret kivenmurikat pitämään sitä paikallaan, ettei tyttö pääse karkutielle. En kai ensin huomannut mihin vankilaan olin joutunut. Muistan sen pahan mielen ja hirveän huudon, jonka nostin, ja tulihan sitten joku pelastamaan.

-

Olimme leikkineet lääkäriä ja äitiä, joka toi lastaan vastaanotolle. Minä olin lääkäri ja Laina äiti, nukke sylissään. Kun oli asianmukaisesti tervehditty, ja äiti istuutunut, olin kysynyt: mikä sitä lasta vaivaa? Laina oli miettinyt ankarasti ja sitten vastannut: utaretulehdus. Kuinkas muuten, agraariyhteiskunnassa kun elettiin.

-

Vanhempani olivat ostaneet niityn, jossa oli erittäin hyvää savea, joka sopi tiilien tekoon. Savea jauhettiin, tiiliä lyötiin ja poltettiin. Työssä oli omaa ja ulkopuolista työvoimaa. Minua opetettiin työntekoon, piti viedä päiväkahvikori työmaalle. Suurin huvini oli sillä aikaa kun väki joi kahvia istua Niuskan puron penkalla, kaivaa kaunista sinistä savea ja maalata sillä itselleni kyynärtaipeisiin ulottuvat hansikkaat ja kuvitella olevani hieno nainen. Isän ääni katkaisi haaveet: "Kahvi juotu, voit viedä korin". Kauniit hansikkaat piti pestä pois Niuskan puron jääkylmällä vedellä.

-

Lapsista joulu oli juhlista parhain. Seutukunnan emännät valmistelivat kotinsa joulua varten, siivottiin ja ruokaa sekä leipomuksia valmistettiin. Oma jouluni alkoi aikaisin, kun koululla aloitettiin joululaulujen, tonttuleikkien ja näytelmän harjoitukset. Pikkujouluja vietettiin, niissä oli ohjelmaa, tarjoilua ja joulupukki, joka toi pikkulahjoja ja ennen kaikkea joulukortteja. Niissä oli aina nimi ja "Täällä kuusella" sekä hyvän joulun toivotus. Jos poika lähetti kortin tytölle tai päinvastoin ja oli ujo, niin toivotuksen perässä luki kainosti: Eräs, jonka nimi ei ole peräs. Kun jouluaatto koitti, vietettiin sitä eri taloissa eri käytännön mukaan, karjanhoito asetti aina omat vaatimuksensa. Äitini antoi oppilailleen aineen aiheeksi: Jouluaatto kodissani. Eräs pieni tyttöoppilas kirjoitti: Jouluaatto kodissani alkoi, kun koristelimme kuusen, sitten käytimme lehmää härän luona. Saunan jälkeen söimme jouluaterian ja sitten tuli pukki.”

Vesitorni ja Simolan pommitukset

Lappeenrannan Simolassa Vainikkalan radan varrella sijaitsee vesitorni, joka muistuttaa sotien aikaisista pommituksista. Simolan juna-asemalta on sodan jälkeen purettu pommituksissa säilyneet asemarakennus ja varastomakasiini, mutta aseman vaurioitunut vesitorni on säästynyt purkamiselta.

Vesitornin seinään on kirjoitettu laatta, jossa lukee: ”Nämä seudut olivat talvisodan 1939–1940 ja jatkosodan 1941–1944 ilmapommituksen kohteina. Kuolonuhreja oli noin 200. Ankarimmat pommitukset olivat 19.–20.6.1944. Menehtyneiden joukossa oli paikkakuntalaisia, siirtolaisia, työvelvollisia, lottia, sotilaita ja sotavankeja.” Laatan teksti päättyy lainaukseen Yrjö Jylhältä: ”Niin vähän itse mahdoit, sua johti sodan julmat lait.”



Vesitornin ratapihan ja asemanpuoleisilla sivuilla näkyvät pommien sirpaleiden jättämät jäljet. Museona toimivan tornin alakerrassa on pienimuotoinen näyttely, jossa on esillä Simolan alueen pommituksiin liittyvää esineistöä sekä kuvamateriaalia.



Simolan pommitukset liittyivät Neuvostoliiton Karjalan kannaksella 10.6.1944 aloittamaan suurhyökkäykseen ja sen Viipurin valtauksen aikaisiin tapahtumiin 19.–20.6. Kaupungin valtausta nopeuttaakseen venäläiset pyrkivät estämään suomalaisvahvistuksien saapumisen alueelle muun muassa häiritsemällä rautatieliikennettä sotatoimialueella ja suomalaisten lähiselustassa. Riittävän tehokas häirintä oli mahdollista toteuttaa ainoastaan ilmapommituksin, sillä muilla keinoin rataverkolle ei olisi pystytty aiheuttamaan riittävän suuria ja vaikeasti korjattavia vahinkoja. Suomalaisten kannalta nimenomaan Simolan asemalla oli suuri merkitys Viipurin ja koko Kannaksen puolustukselle, sillä suorin tie alueelle Etelä-Suomesta tuotaville vahvistuksille kulki Simolan kautta.

Menehtyneitä Simolassa 19.–20.6.1944 aikana oli eri arvioista riippuen 137–160 ja haavoittuneita 150–200. Kuolleiden joukossa oli asemalla tai niiden välittömässä läheisyydessä työskennelleitä tai läpikulkumatkalla olleita sotilaita, työvelvollisia, lottia, venäläisiä sotavankeja, rautatiehenkilökuntaa ja siviilejä, joko evakkoja tai paikkakuntalaisia.



Kaikkiaan Simolan pommitusten ja niiden aiheuttamien tuhojen sekä epäonnistuneen torjunnan katsotaan olleen usean tekijän summa. Näitä tekijöitä olivat evakuoitavan väestön kertyminen ratapihoille, suojattavaan alueeseen nähden alimitoitettu ilmatorjunta, ilmavoimien vähäinen kalustomäärä, ilmavalvontaviestien kulussa esiintyneet viiveet sekä yleisessä tiedonkulussa ja tiedottamisessa esiintyneet puutteet. Simolan pommitukset olivat seurauksiltaan eräitä jatkosodan ajan uhrimäärältään tuhoisimmiksi muodostuneista pommituksia, jonka seuraukset saivat evakkojen lisäksi kantaa alueen ratapihoilla ja niiden ympäristössä työskennelleet henkilöt.


Lähde: Heikki Kauranne ja Jukka Vesen: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944

Karhu Taalikkalassa

1860–1870-luvuilla oli Taalikkalassa susia ja karhuja aika paljon. Palaneenranteensuon tienoille vietiin lehmiä päiväksi heiniä syömään ja paimenina toimivat pojat suunnilleen 10-vuotiaasta ylöspäin. Lapsille oli annettu neuvo, että jos tulee susia lehmien luokse, niin huutakaa kovaa ja juoskaa rinkiä. Jos taasen tulee karhu, niin silloin olette ihan hiljaa ja paikallaan. Kerran lapset sitten näkivät karhun ja kiipesivät kiireesti suon alapäässä olevien 2 suuren kiven päälle ja olivat hiljaa, kuten neuvottu oli. Karhu tuli lehmien luokse, nousi kellokkaan lehmän viereen seisomaan ja rupesi lyömään käpälällään sitä kelloa ja kuunteli pää kallellaan. Löi kelloa ja kuunteli. Lehmä seisoi niin paikallaan, että edes häntä ei heilunut. Jäkitti karhun edessä. Karhu soitti kelloa pitkän aikaa eikä välittänyt toisista eläimistä mitään. Viimein se sitten lähti pois ja lehmät olivat vielä senkin jälkeen pitkän aikaa ihan paikallaan.

Suo sijaitsee Lappeenrannassa suunnilleen Taalikkalan ja Haapajärven puolivälissä, nykyisen metsästysmajan lähellä, Vainikkalantien vasemmalla puolella, tiestä noin puoli kilometriä.

Kertoja on kuullut tarinan lapsena. Hän totesi, että kului noin 150 vuotta ja nyt ovat karhut palanneet maisemiin: niitä nähty lähivuosina usein!

Työharjoittelijan kokemuksia ja ajatuksia

Sain tilaisuuden tutustua Maaseudun merkkipaalut -hankkeeseen pariviikkoisen työharjoitteluni puitteissa. Kävin kyselemässä paikkoihin liittyviä tarinoita Lappeenrannassa, sekä keskustassa että maaseutumaisemissa Vainikkalassa ja Kasukkalassa.

Etukäteen pohdiskelin, että osaanko haastatella, osaanko toimia ”tutkijan ottein”, saanko ihmiset ”haastamaan”. Välittömästi sain todeta, että Etelä-Karjalassa ihmisten on helppo puhua keskenään. Kertomuksia, tarinoita ja oman elämän käänteitä kerrotaan mielellään ja tunnelma on leppoisa, vaikka haastattelutilanteesta onkin kyse.

Noiden mielenkiintoisten tapaamisten antina löytyi lukuisia hienoja tarinoita. Sain kuulla myös itselleni tutuista paikoista ennen kuulemattomia tietoja ja paikat saivat uudenlaisen elämän. Esimerkiksi Vainikkalan Telkjärvi, lapsuudestani tuttu, mutta nimi vain on ollut nimi muiden paikannimien joukossa. Nyt kuulin tarinan: ”Mies oli metsätöissä toisella puolella järveä. Hän löi kirveellä jalkaansa ja telkki yli järven kotiinsa. Siitä tuli järvelle nimeksi Telkjärvi.”

Monet kuulemistani tarinoista tulivat työpäivän jälkeen kotiini – jopa uniin. Paikallisen historian tietoni yhdistyivät tarinoihin ja joidenkin asioiden ymmärtäminen helpottui, kun paikat alkoivat elää. Meille kaikille on tärkeää tietää mistä tulemme, missä ovat juuremme. Kerrottu tarina auttaa myös tuon tietoisuuden saavuttamisessa. Tarinat herättävät meissä monenlaisia tunteita, antavat elämyksiä, viihdyttävät. Ovatko ne totta vai tarua, ken tietää?

Mietiskelin työni lomassa myös tutkijan ja haastattelijan työtä noin yleisesti: jos on entuudestaan liian tuttu ympäristö ja tutut henkilöt, niin haittaako se ammattimaista suhtautumista työhön (onko tunteilu sallittua)? Ajattelenko liian suppeasti, rajaanko tarinoiden keräämisen helposti vain historiallisiin tapahtumiin? Pitäisi pystyä olemaan mieli avoinna kaikelle...

Oman harjoitteluni aikana paneuduin nimenomaan jollakin tavalla itselleni tuttuihin asioihin, koska se oli ajallisesti järkevää. Muutoin olisi käsittääkseni pitänyt etukäteen selvittää ainakin pääasiat paikkakunnasta ja sen historiasta ja sitten vasta ryhtyä haastattelutyöhön. Joka tapauksessa tarinoiden kerääminen ja tallentaminen on erittäin tärkeää meille kaikille. Onneksi ihmiset suhtautuvat myönteisesti tällaiseen hankkeeseen ja kertovat ilomielin omat tarinansa. Myös keruutyö on mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa.

Aivan kuten valokuvien merkitys kasvaa, kun niihin liitetään teksti, samoin paikka on ensin vain piste kartalla, mutta kun siihen liitetään tarina, sen arvo nousee. Telkjärven siltaa pitkin ajaessa saan nykyään hymyn huulilleni, kun ajattelen jonkun järvellä telkkineen (loikkineen). Sen ikivanhan tapahtuman voi melkein nähdä vieläkin!


Aija Tikka

Muistoja torielämästä Lappeenrannassa

"Kauppatori sijaitsi alkuaan raatihuoneen edessä, josta se siirtyi satamaan 1890-luvun lopussa. Satamasta tori "nousi" nykyiselle paikalleen 1950-luvulla.

Monta on muistoa toreista. Helka muistaa myyneensä satamatorilla vastoja ja katselleensa laivojen lähtöä. Siinä ne olivat Salmetar ja Tuulikki kaiken hyörinän reunalla veden somasti liplattaessa. Oli tavaroitten kuljetuista, hevosia, lehmiäkin. Sehän oli kuin elokuva!



Siellä olivat sulassa sovussa "kastematokauppiaat" ja sanomalehtien myyjät, jotka kilpaa huusivat "Savo tai Saimaa tänpäiväine" -huutoa omalla nuotillaan. Satamatien varressa oli lyhyttavaraliikkeitä, josta sai ostaa muun muassa laamapaitoja – niitä oikeita, lämpimiä ja käytännöllisiä.

Siellä myytin puolukat pyykkikorista ja kevään tullen ilmestyivät kurkut, tomaatit ynnä muut vihannekset. Kenraalin frouva purjehti paikalle ja osti hänkin voita, maistoi ja haistoi. Ja satamatorin lähettyviltä sai ostaa myös halkoja. Siellä olivat perunakauppiaat. ”Lemin punane ja makosa potaatti tek kauppasa...”

Juhannusaattona odoteltiin torin reunalla juhannuskokon sytyttämistä keskiyöllä. Nykyinen kauppatori toimi ennen kisakenttänä, jossa kesällä pelattiin pesäpalloa ja talvella luisteltiin. Tori toi tullessaan uudet tuulet; kauppiaat ja kojut ja unohtumattomat markkinat erilaisine lisukkeineen.

Erityisesti markkinaviihde oli omaa luokkaansa. Oli Onni Suurosen surmanajoa. Sitä päätähuimaavaa pönttöajoa. Oli kivääriammuntaa, voimamiestä, vedenneitoa ja lapsille omia laitteita.

Ja puomilla istuivat "tiernapojat" ja ryyppäsivät pullon suusta väkeviä. Örisivät aikansa ja sammuivat sitten pöhnäpäissään kuka mihinkin, josta sitten virkavalta heidät korjasi parempaan talteen.

Nykyinen Intersportin paikka oli melkoinen näyttämö!

Haikeana voidaan muistaa Rukkas-Antin pääpankissa sijainnut vaihtokassa, rinkelimyyjät polvesta polveen, Laakon Taimin atomin kehitys vedyn veroiseksi herkkupalaksi, Ollin vaatteet ja Gustafssonin harjat ynnä muu taloustavara. Eikä sahanpurumarkkinapalloakaan sovi unhoon jäädä."

Metsurin kivi ja rajat Rautjärvellä

Rautjärvellä Torsansalon tien varrelle noin kaksi kilometriä kuutostieltä oli metsuri 1950-luvulla kaatamassa ja pätkimässä puita. Tauolla hän otti esille eväänsä, istui sammaleisen kiven päällä ja veteli voita puukolla vuolemiensa leipäpalasten päälle. Ruokailun jälkeen hän otti kiven päältä tukun sammalta pyyhkiäkseen puukon puhtaaksi. Silloin paljastui kiven huipulta siihen hakattuja merkkejä.

Metsurin kivi oli löytynyt. Hän kertoi havainnostaan muille ja paljastui, että löytyneet merkit kertoivat Uudenkaupungin rauhan vuoden 1721 rajasta. Kiveen oli hakattu viiva kaakosta luoteeseen ja viivan molemmin puolin oli kuviot: pohjoisessa Venäjän tähti ja etelässä Ruotsin kruunu. Viivan päällä luki rajakäynnin vuosi 1722.

Tämän rajamerkin kohdalla on tien vieressä tolpassa kilpi opastamassa kävijöitä. Rajamerkki on yksi paikka ketjussa, jolla ensimmäisen kerran merkittiin maastoon Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja. Ketjun kohteita ovat Rautjärvellä Laikon Pitkäjärvi, Laikkolammen kuutostien päässä sijainnut kiviraunio ja sen laella merkki, Metsurin kivi, Torsanvuoren laki merkintöineen, Haukkavuori sekä Säämingin suunnasta pohjoisempana löydetyt merkinnät.



Suomen alueella sijaitsevista valtioiden rajoista Rautjärven kautta on kulkenut viisi. Haukkavuori on eräs merkittävä kohde rajojen kannalta, sillä vuoren huipulla sijaitsee piste, josta on kulkenut Pähkinäsaaren raja 1323, Täyssinän raja 1595 sekä Uudenkaupungin raja 1721. Haukkavuori on samalla kuntien rajapyykki: aikaisemmin kolmen, Ruokolahti, Rautjärvi ja Simpele, nykyisin kahden kunnan eli Rautjärven ja Ruokolahden raja kulkee Haukkavuorella.

Uudenkaupungin rajasta on Haukkavuorella metsurin kiven tavoin näkyvissä oleva merkki. Raja näkyy huipulla selkeänä viivana, jonka itäpuolelle on hakattu Venäjän tähti ja länsipuolelle Ruotsin kruunu ja keskelle rajankäyntivuosi 1722. Tällä paikalla voi selkeästi havainnollistaa rajan tarkkuutta ottamalla askeleen vuoroin itään ja länteen, ja sanoa: Nyt olen Venäjällä – Ruotsissa – Venäjällä – Ruotsissa...

Rautjärvi on ainoa nykyisen Suomen kunta, jonka kautta on kulkenut näin monia valtakunnan rajoja. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua Rautjärvestä rajojen kuntana.

Lähde: Seppo Sahla

Tyrmin suku Joutsenossa

Etelä-Saimaassa ilmestyi torstaina 1.12.2011 Heli Rautasen kirjoittama juttu Maaseudun merkkipaalut -hankkeeseen liittyen. Juttua varten oli haastateltu myös erästä tarinoitsijaa, suku- ja paikallishistorian harrastajaa Jorma Tyrmiä. Tyrmin suvun vaiheet Joutsenossa ulottuvat aina 1500-luvulle asti.



Lehtijutussa Jorma Tyrmi kertoo esimerkiksi tarinoita liittyen sekä hänen omaansa että isänsä ja setänsä lapsuuteen.

”Jorma Tyrmi on tallentanut isänsä Laurin ja setänsä Eeron tarinoita heidän lapsuudestaan 1930-luvulla Joutsenossa Karsturannassa.

Pieniä poikia ihmetytti kotipaikan vastakkaiselta rannalta Kolarinlahden takaa Kaskimaan talosta kantautunut uutinen. Talon isännällä Eemeli Kaskimaalla oli apina. Koko kylänväki tuli sankoin joukoin ihmettelemään Kaskimaalla olevaa apinaa. Apina oli laitettu katiskaan. Jorma Tyrmi uskoo, että apina olikin marakatti, joka oli ehkä karannut Honkalahdessa käydessään sirkuksesta tai tivolista.

– Todennäköisesti karkuri palautettiin omistajalleen ihmettelyjen jälkeen.

Omasta lapsuudestaan Jorma Tyrmi kertoo joulun aikaan läheisesti liittyvän tarinan. Jorman veli Esa piti eläimistä ja kävi lähes päivittäin Tapiolan emäntäkoululla lehmiä ja sikoja katsomassa. Eräänä päivänä Esa toi tullessaan pienen vaivaisen porsaan, joka olisi joutunut lopetettavaksi. Porsaalle tehtiin pihalle oma karsina.

Lähellä joulua poikien tullessa koulusta oli talon takana oleva lahtipenkki karvoja täynnä, eikä sikaa näkynyt missään.

– On varmasti ollut kova paikka veljelle, kun lemmikkipossusta oli vain karvat jäljellä. Sitä en muista, söikö veli sinä jouluna kinkkua.”

Wuoksi Watcherin terassilla vuonna 2041

Tämä tarina kertoo tuokion Imatralta 30 vuoden kuluttua. Tarina on kirjoitettu maaliskuussa 2011, kun Imatrankosken keskustassa sijaitseva ravintola Vuoksenvahti täytti 40 vuotta.

"On kevät vuonna 2041.

Kaksi vanhaa huru-ukkoa istuu Wuoksi Watcherin terassilla kakkukahveilla. Ravintola täyttää 70 vuotta ja tarjoaa.

– Muistatkos silloin vuosituhannen alussa, kun se Storan vuoropomo Kämäräinen tyhjensi ne etanolisäiliöt Vuokseen, kun oli saanut potkut juopottelun takia.

– Joo. Tais olla nolkyt- tai ykskytluvulla kun rakensivat sen biodieseltehtaan Kaukopäähän. 100 miljoonaa litraa etanolia Vuokseen.

– Heh-heh. Tulipa kerralla se Ollilan imagoryhmän toive täytettyä. Että Suomen järvet juomakelpoisiksi.

– Joo. Mansikkalan kohdalla oli Vuoksi laimentunut sopivasti 38 prosenttiseksi. Senkun kanto ämpärillä kotiin.

– Eihän se kestänyt kuin puoli päivää, mutta kuuden kuukauden ilmaiset juomat tarjosivat.

– Oli ne aikoja.

– Oli ne. Vaan kohta alkaa BB-soitot.

– Nii. Hyvähän se on kun ne sillon aikanaan muuttivat sinne Rauhan Holidayhin. Ei tartte kaupungin tappiota maksaa.

– Sepä se. Ja voitoilla voi tänne kadulle näitä ilmaiskonsertteja järjestää.

– Ei taitais enää afro-amerikkalais-kuubalais-intialais-kiinalais-soittajia telttaan tullakaan?

– Ei tulis. Eikä rikas oligarkki kuuntelemaan.

– Ei, vaikka rikkaammaksi vaan kyllä tulivat.

– Tarkotatkos sitä sammen kasvatusta?

– Joo. Kaviaarihommathan meni persiilleen, mutta silti rikastuivat.

– Nii-ii. Kaatopaikkakaasujen metaanista sai kansainvälisestä porssistä miljoonia, kun möivät päästöyksikköjä. On ne fiksuja.

– On ne.

– Tullaanko kahville, kun Vahti täyttää 100 vuotta?

– No varmasti."

Lyytikkälän talo

Suomenniemen Pajulahdella, Lappeenranta-Mikkeli-tien läheisyydessä, kohtaa matkailijaa näky, jonka hän olisi voinut kohdata sellaisenaan jo yli sata vuotta sitten. Lyytikkälän talo Etelä-Karjalan parhaiten säilyneitä talonpoikaisia tilakokonaisuuksia. Päärakennus ja aittarivi, osin kaksikerroksine aittoineen, talleineen ja mahtavine karjarakennuksineen muodostavat linnoitusmaisen kokonaisuuden, joka on valtakunnallisestikin yksi arvokaimmista kulttuurihistoriallisista kohteista.

Lyytikkälän vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta ja uusimmat 1930-luvulta. Tilan isännyys siirtyi samassa suvussa yli 250 vuoden ajan, vuodesta 1722 lähtien kunnes talon viimeisen isännän Esko Niemisen kuoleman jälkeen valtio osti vuonna 1984 Lyytikkälän suvun perikunnalta museotarkoitukseen. Tällä hetkellä paikalla toimii Lyytikkälän talomuseo, joka on auki kesäisin.



Raija Katajan teoksessa "Lyytikkälä - Elämää Suomenniemen salomailla" kerrotaan tarina liittyen Lyytikkälässä asuneeseen Wilppu Lyytikäiseen:

"Ristiinan sivuapteekkina toimintansa vuonna 1904 aloittanut Savitaipaleen apteekki toi apteekkipalvelut entistä paremmin myös suomenniemeläisten ulottuville. Vanhastaan oli kuitenkin turvauduttu paikallisiin parantajiin, jollaisena isänsä tapaan tunnettiin myös Wilppu Lyytikäinen.

Kerrotaan, että eräänä talvena talossa oli lehmä sairastunut ja Lyytikkälän isäntää lähdettiin hakemaan apuun. Lyytikkälässä Wilppu istuutui reen perään ja niin päästiin matkaan. Kun jonkin matkaa oli ajettu, pyysi Wilppu kuitenkin kuskia pysäyttämään reen ja tämän suureksi hämmästykseksi vielä peruuttamaan joitain metrejä. Pehmeällä tiellä ei vaatimus ollut helposti toteutettavissa, mutta kuski katsoi parhaaksi totella. Kun haluttuun paikkaan oli reki saatu, kaivoi Wilppu povitaskuaan ja totesi: "Ku on olna tapana ottoo ryyppy enne omalta mualta pois mänövä... tul ajettuu liikoo". Tämän jälkeen matkaan päästiin taas jatkamaan ja lehmäkin sai kaivatun avun."

Tarinaikkuna-blogin kohteet kartalla

Tarinaikkuna-blogin kohteita on nyt mahdollista tarkastella kartalla Google Mapsissa. Linkki Maaseudun merkkipaalut -karttaan löytyy myös tämän blogin vasemmasta palkista linkkiluettelosta. Kartalta voi kätevästi nähdä kaikkien tarinoissa mainittujen paikkojen sijainnit samalla kertaa sekä katsella kuvia kohteista. Lisäämme karttaan paikkoja aina kun lisää tarinoita päivittyy blogiin.

Jos mielessäsi jokin mielenkiintoinen eteläkarjalainen paikka tai alue, joka ansaitsisi saada lisää näkyvyyttä tai sen tarinat tulisi kertoa, vinkkaa siitä meille.

Ristniemen tila

Savitaipaleella sijaitsee Lehtisensaari, joka on retkeilykohteena melojien ja veneilijöiden suosiossa. Saaressa sijaitsee Ristniemen tila, johon voi käydä tutustumassa. Ristniemen tilaa ylläpitää Antti Matikan säätiö, joka on saanut alkunsa Ristniemen entisen isännän Antti Matikan määrättyä testamentillaan, että kaikesta omaisuudesta, joka häneltä jälkeen jää, on muodostettava säätiö. Säätiö on vuosien varrella kunnostanut tilaa luonto- ja kulttuurikohteena.

Pertti Jurvasen Antti Matikkaa käsittelevässä "Antinpäivän aikaan"-kirjassa on tarina nimeltään "Seitsemän lampaankelloa" liittyen Ristniemen torppariin, Vene-Jussiin ja hänen kamppailuunsa hauen kanssa:

"Ristniemen torppari Vene-Jussi teki lähtöä kotiinsa Kirvesniemeen. Samalla hetkellä kun hän työnsi veneensä Nikkarinrannassa veteen, jyrähti ukkonen Hullasmäen takana. Eteläinen taivas oli kuin savikuopan seinä. Sateen kohina lähestyi. Mutta Jussiahan ei ilmat pitele. Hän alkoi soutaa rivakasti Säkniemeä kohti. Kaatosade lähestyi ja Jussin veneen vauhti kiihtyi. Ja niin kävi, että vaikka veneen perässä satoi rankasti, veneeseen ei tullut kuin kaksi tippaa.

Voitettuaan kilpasoudun ukkospilven kanssa Vene-Jussi veti hyväkulkuisen veneensä Rovastinojan rantaan. Sade meni kohisten Suomensalon suuntaan. Jussi puuskutti, mutta hymyili partaansa. Paita oli märkä, vaan ei sateen vuoksi! Jussi istui kaksin raksin tukevan haon päälle. Hän avasi konttinsa. Kontissa oli rukiista leipää ja kesävoita, savimuikkuja ja kirnupiimää. Hän otti puukkonsa tupesta ja iski sen hakoon. Silloin alkoi tapahtua kummia!

Jussi oli istunut suuren hauen päälle ja iskenyt puukkonsa sen selkään. Julmetun suuri kala hyökkäsi pyrstöään paukauttaen järveen. Mutta eihän Jussi hellittänyt, vaan puristi jalkansa kalan alla yhteen, kumartui eteenpäin ja sai otteen hauen etuevistä. Hauki yritti sukeltaa kerta toisensa jälkeen, mutta Jussi ohjasi hauen eviä kääntäen aina pintaan.

Lopulta hauki väsyi sen verran, että Jussi tavoitti puukkonsa. Nyt oli hauen peli menetetty. Se loksautti vielä muutaman kerran kyynärän pituisia leukojaan ja alkoi kääntyä selälleen. Jussi meloi käsipelissä rantaan. Kalamiesten tapaan hän ryhtyi perkaamaan saalistaan.

”Sen vatas oli miun atrain, jonka se haukkas toiss kesän, ku sitä yritin Kammarlahes tappaa. Jo olha sen vatas seittemä lampaankellova. En tiije mite monta lie syönt kellotonta” vähätteli Vene-Jussi tietojaan kertoessaan ohimennen tapauksesta myöhemmin kirkonmäellä."

Lepolan huvila

Luumäellä Jurvalassa sijaitsi aikanaan nyt jo purettu Lepolan huvila. Huvilan rakennutti pietarilainen vakuutusyhtiön johtaja Ilja Plinatus eläkekodikseen vuonna 1903. Lepola oli suuri ja komea hirsirakennus. Kuoltuaan Ilja haudattiin Viipuriin Ristimäkeen ja vaimo Bertha aloitti täysihoitolan pidon, jota jälkipolvet jatkoivat.

Vuosina 1940-41 ja 1944 Lepolassa toimi Lotta Svärd-järjestön sodanaikainen päämaja, Rajatoimisto. Toimisto huolehti muun muassa linnoitusjoukkojen muonituksesta sopimuksen mukaista korvausta vastaan. Linnoitustöitä tekevät miehet maksoivat itse ruokansa ostamillaan ruokalipuilla.

Kuva Luumäen kunnan sivuilta

Lepolan huvila ehti toimia myös Helsingin kaupungin kesäsiirtolana. Lepolassa lapsuuden kesiään kertoo:

”Luumäen kunnan Jurvalassa on muistoissa kauniit lapsuuden kesät: suuri ja kaunis kaksiverantainen sykähdyttävä pietarilaishuvila, kuiva mäntykangas sekä kirkas Kivijärvi. Retket järvien rannoilla ja marjametsät. Leikit, uiminen ja yhteisöllisyys, turvallisuus ja huolehtivaisuus sekä hyvä ravinto.

Helsinkiläisinä lapsina olimme etuoikeutettuja lapsia, jotka saivat viettää kesiä siellä. Minä Kallion asfaltin kasvatti, synkästä umpikorttelista. Kivijärven Lepola oli paratiisi, joka on ikuisesti kauniina muistoissani.

Sain viettää lapsuuden kesiä ihanalla Kivijärven rannalla 1950–1953. Myöskin kaksi veljeäni olivat siellä ennen minua. Kesäsiirtolassa oli hyvä olla, kaunis mäntymetsä, kirkaspohjainen järvi ja säännöllinen ruoka. Muistojen paikka.”

Plinatuksen jälkipolvet myivät lopulta huvilan Luumäen kunnalle ja rakennukset purettiin. Alue on edelleen kunnan omistuksessa ja paikan päällä on mahdollista esimerkiksi uida Kivijärvessä.

Hukkavuoren polku

Ruokolahden pohjoisosissa Pohjalankilan kylässä Marjamäellä sijaitsee mielenkiintoinen retkikohde, Hukkavuoren polku. Polulla retkeilijä voi tutustua eteläsuomalaiseen erämaahan, jossa on merkkejä niin metsän ja metsätyön historiasta kuin sen nykyisestä eläimistöstä.



Matti Päivinen rakensi polun eläkkeelle jäämisensä jälkeen vuonna 1996. Polku lähtee liikkeelle Päivisten pihalta, jossa sijaitseva kota on retkeilijöiden käytettävissä.

Rakkaudella aluetta kohtaan rakennettu reitti tarjoaa kulkijalle monenlaisia elämyksiä ja tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Polun varrella voi nähdä esimerkiksi karhunpesän, ketunkolon, jääkauden merkkejä, kalasääsken pesän, sodan aikaisen metsäkaartilaisten kätköpaikan, jälkiä vanhoista metsäpaloista ja tietoa menneistä elinkeinoista. Hukkavuori näkymineen ja kallioineen on jo itsessään nähtävyys. Hukkavuorella voi valita 5, 8 tai 10 kilometrin pituisten polkujen väliltä. Reitti on luokiteltu vaativaksi Hukkavuorelle nousun vuoksi.





Eräs mielenkiintoinen kohde polun varrella on muurahaisten munituslaani. Muurahaisten munitus oli 1950-luvun tärkeä elinkeino Suomessa, erityisesti Karjalassa. Muurahaisten munat olivat arvokasta vientitavaraa. Munia käytettiin muun muassa valkuaisjauheen valmistukseen ja Saksan lääketeollisuuden tarpeisiin.



Sulo Siitonen kuvaa muurahaisten munitusta Ruokolahden kotiseutulukemistossa näin:

”Metsäisillä alueilla, kuten Ruokolahdella, oli runsas muurahaiskanta ja yhdyskunnat suuria. Oli muurahaiskekoja jotka olivat monen metrin laajuisia. Yhdestä sellaisesta pesästä saattoi saada runsaan määrän tuota kallista vientitavaraa.

Munitus alkoi juhannusviikolla. Yöllä lapioitiin muurahaiskeon pohjaosasto munat seulomalla säkkiin. Seula erotti siinä vaiheessa jo suurimmat roskat. Muurahaiset suorittivat lopullisen lajittelutyön seuraavana päivänä tarkoitusta varten rakennetulla ja varatulla alueella. Se saattoi olla puhtaaksi lakaistu laakea kallionpinta, metsään levitetty kangas tai sitä varten rakennettu alue eli laani.

Aamupäivällä levitettiin säkkien sisältö laanille ja muurahaiset aloittivat lajittelutyön kantamalla munat alueelle asetettujen sananjalkaviuhkojen alle. Työtä oli jatkuvasti valvottava, sillä muurahaiset saattoivat munien vähentyessä aloittaa roskien kuljetuksen. Helteisinä päivinä saattoi sattua, että muurahaiset tekivät kuljetuslakon. Sen sai keskeytettyä, kun laanille pirskotti muutaman pisaran vettä. Muurahaiset luulivat sateen alkaneen ja ryhtyivät kiireellä töihin.”



Hukkavuoren polun laanipaikka on rajattu tervalla, sillä tervan yli muurahaiset eivät päässet laanin ulkopuolelle. Nykyisin munitusta opetetaan erilaisilla metsäopistojen kursseilla ja sitä saa harjoittaa vain maanomistajan luvalla.

Taru Mustalammen Tolstoista

Savitaipaleen kirkonkylän Hulkonkankaan hautausmaalta lounaaseen kulkeva saapuu jyrkän harjun partaalle. Syvässä kurussa on Mustalampi. Kaksi vuosisataa sitten se oli samanlainen kuin muutkin lammet, kylmä ja kirkasvetinen. Kustaan sodan jälkeen lampi alkoi muuttua. Vuosi vuodelta mustemmaksi muuttunut vesi pelotti sekä lapsia että aikuisia. Kenenkään mieleen ei pälkähtänyt mennä lampeen uimaan.

Yli kaksi sataa vuotta sitten käytiin Savitaipaleella ankara taistelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä. Ruotsalaisten tarkoituksena oli yllätyshyökkäyksellä lyödä venäläiset, mutta suunnitelma epäonnistui.

Hurjapäisyydestään tunnettu venäläinen luutnantti Tolstoi riehui taisteluissa itse joukkonsa kärjessä. Taistelun jälkeisenä iltana Tolstoin osasto mainittiinkin erityisellä kiitoksella. Katarinanrsiti ja kapteenin arvo olivat tulossa.

Tolstoi vetäytyi illan juhlista vähin äänin, kävi ennen iltasoittoa kiittämässä semjonovilaisiaan ja käski sotilaspalvelijoidensa satuloimaan ratsunsa. Hänellä oli tapana kiertää illoin Mustalampi, jonka rantojen ourut ja liki pystysuorat olivat oivallista ratsastusmaastoa. Tolstoi oli ylpeä valkoisesta orlovilaisesta ratsustaan, joka ymmärsi puhetta paremmin kuin tyhmä kasakka.

Grigori Tolstoi ei palannut koskaan majapaikkaansa Ala-Pölläsen kamariin. Mies ja hevonen katosivat jäljettömiin tuona yönä.

Muutaman päivän kuluttua asia alkoi selvitä. Liistekatiskaansa kokeilemaan mennyt talonpoika toi leiriin hatun, joka oli kellunut hetteikössä jyrkän rinteen alapuolella. Pohjaton lampi oli nielaissut saaliinsa. Mitä lammella tapahtui, sitä ei kukaan tiedä eikä kukaan koskaan nähnyt.

Luutnantti Tolstoin hattu ja hänen matka-arkkunsa lähetettiin suruviestin kera Kiovaan. Rykmentin pappi isä Teodor kävi lammen rannalla lukemassa litaniansa ja erityisen rukouksen hukkuneiden ylösnousemuksesta.

Siitä alkaen Mustalammen vesi alkoi tummua ja sen rantaluhtiin kasvaa outoja kukkia. Seuraavina vuosina lampi sai myös nimensä Mustalampi, sillä aiemmin sitä oli sanottu Hulkonlammeksi.

Vaikka luutnantti Tolstoin hukkumista kukaan ei nähnyt, monet ovat tavanneet hänet myöhemmin. Venäläisen univormuun pukeutuneen miehen on usein nähty seisoskelevan harjulla mietteissään. Jos häntä yrittää lähestyä, hän katoaa usvaan. Useimmat ovat nähneet hänet keskiyöllä täyden kuun aikaan. Sanotaan, että luutnantti ei katso kohti eikä kuule mitään, liikkui vain mietteissään, kunnes katoaa näkyvistä. Lammelle vievän polun varresta on myöhemmin myös löytynyt venäläinen pistooli.


Lähde:Pertti Jurvanen, Markku Paakkinen ja Hugo Savolainen (toim.): Isien taival – Savitaipale 1639–1989

Tarinat ja matkailu

Tarina on parhaimmillaan elämys ja tämä on huomioitu varsinkin matkailun alalla. Elämyspalvelujen tarjoaminen matkailijoille kasvaa kaiken aikaa ja tarinoiden avulla luodaan sisältöjä matkailuun. Lemin särä maistuu matkailijan suussa eri tavalla, kun ateriaan liittyy tarina siitä mistä särä on saanut alkunsa, ja kertomukset menneistä höyrylaivojen matkoista voivat saada Saimaa-maiseman matkailijan silmissä elämään.

Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskus kuvailee Elämystuottajan käsikirjassaan aitouden ja siihen liittyen tarinoiden merkitystä matkailussa:

”Matkailussa on viime aikoina kiinnitetty paljon huomiota aitouden vaatimukseen. Turistit voidaan nähdä nykypäivän pyhiinvaeltajina, joiden tavoitteena on löytää autenttisuutta. He etsivät toisten ihmisten arkitodellisuutta, sitä yksityisintä elämänaluetta, jota ei ole rakennettu muille esitettäväksi, vaan joka on olemassa pelkästään itsensä takia.”

”Tarina liittyy läheisesti tuotteen aitouteen. On tärkeää sitoa kokonaisuuden eri elementit toisiinsa yhtenäisellä tarinalla, jolloin kokemuksesta tulee tiivis ja mukaansatempaava. Hyvä tarina antaa tuotteelle ja kokemukselle sosiaalisen merkityksen ja sisällön sekä asiakkaalle syyn kokea kyseessä oleva tuote.”

Tarinat luovat sisältöjä matkailuun ja tarinoiden avulla matkailuyrityksen on mahdollista erottautua muista. Matkailuyrityksen ei tarvitse kuitenkaan olla yksin tarinallistamisen kanssa, vaan nykyisin löytyy monia palvelumuotoiluun ja sisältöjen luomiseen erikoistuneita toimijoita.

Yksi hyvä esimerkki palvelumuotoilujen tuottajasta on Jyväskylässä toimiva Tarinakone. Tarinakone on erikoistunut tarinallistamispalveluiden tarjoamiseen. Se auttaa yrityksiä löytämään oman tarinaidentiteettinsä ja tarinallistamaan palveluista elämyksiä.

Etelä-Karjalassa on myös paikallisia kulttuurin, tarinoiden ja palvelumuotoilun saralla toimivia tahoja. Esimerkiksi ruokolahtelainen Kulttuuripalvelu Kaiku tuottaa monipuolisesti kulttuuri-, tapahtuma- ja ohjelmapalveluita eri tarpeisiin ja tilanteisiin. Humanistisen ammattikorkeakoulun Periskooppi-hanke puolestaan luo luovien alojen ja matkailun verkostoa ja järjestää mm. palvelumuotoilukoulutusta yrittäjille.

Svinhufvudin historiallinen automatka

Luumäellä Kotkaniemessä sijaitsee presidentti P. E. Svinhufvudin kotitila. Ajalta ennen presidenttiyttä on olemassa tarina liittyen Svinhufvudin automatkaan, jonka lopullinen määränpää oli Siperia. Svinhufvud karkotettiin Siperiaan marraskuussa 1914 hänen kieltäydyttyään noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita Svinhufvud piti laittomina.

Vuonna 1937 Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja muisteli Suomen kuvalehden haastattelussa karkotusmatkan alkua seuraavasti:

”Sain lyhyen puhelinmääräyksen: Poliisilaitoksen auton oltava ’kamarin’ edessä kello yhdeksän aamulla. Ja mikäpäs, siellähän se oli määräaikana Viipurin poliisilaitoksen vastahankittu Benz-auto.

Vaunuun nousivat silloinen Viipurin kaupungin poliisimestarin apulaiskapteeni Grigorjeff, etsiväkomissaari Heinjärvi ja kaksi etsivää. Sain määräyksen ajaa Lappeenrantaan, jonne saavuimme ennen puoltapäivää. Sen ajan virkamiehillä näytti olevan tapana, kun oli vain tilaisuutta, poiketa puolimatkan krouvissa. Ja niinpä täälläkin poikkesimme Seurahuoneelle.

Poiketessa Lappeenrannan poliisilaitoksella, josta poliisimestari nousi vaunuun, sain määräyksen ajaa Luumäelle kunnantalolle. Autonkuljettaja tekee aina työtä käskettynä, mutta ihmettelin vähän, että mitähän ne nyt oikein rillaa. Ei nimittäin ollut vähäisintäkään tietoa, millä asialla liikuttiin ja että kysymyksessä oli silloinen Luumäen kihlakunnantuomari Svinhufvud.

Ja siinähän se sitten olikin kunnantalo, jonne Luumäellä oli määrä ajaa. Pihalla oli nimismies ja joitakuita poliiseja. Pysäytettyäni auton menivät kaikki sisään, niin että pihalle jäi vain joitakuita miehiä, jotka kertoivat kunnantalolla olevan juuri käräjät. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulivatkin ajettavani ja heidän mukanaan suurikokoinen pitkäviiksinen herrasmies, joka puhui ruotsia. En tiennyt, kuka hän oli. Sain vain määräyksen ajaa eräälle hoville.”

Autonkuljettajan mainitsema hovi on todennäköisesti Kotkaniemen tila. Hovipysähdyksen jälkeen matka kohti Viipuria alkoi, ja autonkuljettaja kuvasi loppumatkaa näin:

”Herrat eivät montakaan sanaa vaihtaneet matkalla, olivatpahan vain kukin mietteissään. Kun sitten siinä puolen yön seudussa ajoin kaupunkiin, sain yhtäkkiä määräyksen: lääninvankilaan. Eikä siinä kauan enää kulunutkaan, kun auto seisoi vankilan portilla. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle.

Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Edvin Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies. Muutamia päiviä myöhemmin, ajoin toisen ja viimeisen kerran Svinhufvudia lääninvankilasta asemalle. Ja silloin oli jo toista. Koko Viipuri oli jalkeilla ja tuhannet ihmiset parveilivat asemalla. Kihlakunnantuomari P.E. Svinhufvud aloitti silloin Siperian matkansa – tullakseen sieltä kerran takaisin kansansa johtoon ja ollakseen nyt kansansa syvästi ihailema ja kunnioittama Ukko Pekka.”


Lähde: Pertti Kolari ja Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun – Viipurin läänin autoja ja autoilijoita

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Pallonlahden "kiisutorni"

Tämä tarina kertoo Pallonlahdessa seisovasta betonisesta "kiisutornista". Torni näkyy Pikisaaresta, Linnoituksesta ja koko Pallonlahden länsirannalta entisen Rikkihappotehtaan kohdalla. Torni on herättänyt keskustelua ja sen käyttötarkoitusta ovat monet pohtineet. Onpa ehdotettu sellaistakin, että torni voisi saada jouluvalaistuksen ja näin se voisi olla Lappeenrannan Eiffel-torni.

”Sodan alkuvaiheessa isäni määrättiin muuttamaan perheineen lähelle Rikkihappotehdasta, jossa isäni oli työssä, vaikka oli saanut sotilaskoulutuksen Ilmavoimissa. Isäni siis jatkoi rauhanaikaista työtään eikä joutunut rintamalle. Asunnoksemme määrättiin Pallonlahden rannalla oleva omakotitalo. Sen melkein edessä seisoi tuo torni, jonka nimenä kansan suussa oli "kiisutorni". Muistan, kun tornin juureen tuli ajoittain laiva, jonka lastia rantaan tehtaalle kuljetti vaijereissa kulkevat kontit. Seurasin sitä usein leikkiessäni pihalla. Jossain vaiheessa mietin, että mitähän noissa konteissa kulki. Kysyin isältäni ja sain vastaukseksi ”sokeria”. Se meni silloin läpi minun ajatuksissani, vaikka en koskaan saanutkaan yhtään sokeripalaa. Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että Rikkihappotehtaalla tuskin tarvittiin sokeria mihinkään ja että konttien sisältö palveli aseteollisuutta tai vastaavaa maanpuolustuksessa.”

Kalterijääkärin hautakammio Iivanansaaressa

Rautjärvellä Koantakasen Iivanansaaressa sijaitsee Eerik Johan Reinikaisen eli Jussi Reinikaisen, ”Jääkäri-Jussinakin” tunnetun jääkärivääpelin, hautakammio. Hautapaikka on lähellä Jääkäri-Jussin synnyinpaikkaa Kontaus-järven rannalla.



Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.

Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.

Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.

Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.



Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.

Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.

Lähde: Seppo Sahla

Tarinoita löytyy myös geokätköistä

Geokätköily on harrastus, jossa etsitään toisten harrastajien piilottamia kätköjä kartan tai gps-laitteen avulla. Suomen Ladun mukaan geokätköjä on Suomessa jo yli 15 000 ja lisää tulee koko ajan. Geokätköilyä voi verrata aarteenetsintään. Löydettävä aarre on usein (pieni) rasia, jossa on lokikirja, johon löytäjä merkkaa omat tietonsa. Joskus oikean paikan löytämiseksi täytyy ratkaista myös mysteeri.

Geokätköilyä harrastaakseen täytyy rekisteröityä kansainväliselle sivustolle http://www.geocaching.com/, sillä vain rekisteröityneet saavat tarkkoja koordinaatteja ja he voivat piilottaa myös oman kätkönsä muiden etsittäväksi. Geokätköily on oiva tapa tutustua lähiseutuihin, eikä se vaadi suuria investointeja gps-laitetta lukuun ottamatta. Tottunut kartankäyttäjä saattaa kyllä löytää kätköt ilman laitettakin. Suomalaisia geokätköilijöitä palvelee myös suomenkielinen sivusto http://www.geocache.fi/. Sivustolta löytyy aloittelijalle ”Älä ryhdy geokätköilijäksi” –ohje.

Etelä-Karjalan alueella on myös paljon geokätköjä ja nopealla vilkaisulla http://www.geocaching.com/ sivustolta (seek a cache) vaikkapa Lemiltä löytyy useita kymmeniä geokätköjä. Kätköjä on esimerkiksi Lemin kirkon, Kärmeniemen bunkkerin, Iitiän tanssilavan ja Rutolan uittorännin läheisyydessä. Mikä ilahduttavinta, useiden kätköjen yhteyteen on liitetty kertomus paikasta, jossa kätkö sijaitsee.

Seuraava tarina liittyy kätköön on nimeltä Hanhilampi (N61.06.083 E27.43.248) ja kätkön piilottajan mukaan paras reitti kätkölle on, kun kävelee kiikkuvalta kiveltä tietä pitkin pisteeseen N61.06.144 E27.43.350, josta lähtee polku. Kätköön liittyy seuraavanlainen tarina: "Lemi etäelt, iso kive takoa" on tuttu sanonta Lemillä ja lähipitäjissä. Lemillä onkin paljon "isoja kiviä", "kulkukiviä", jotka ovat aiheuttaneet lukuisia tarinoita. Kerrotaan jättiläisten tai hiisien heitelleen niitä milloin missäkin tarkoituksessa mm. kirkkoja tuhotakseen. Iso kive takoa löytyy jylhä kallio, jonka laelta aukeaa mahtava näkymä pienelle Hanhilammelle. Muista käydä myös heiluttamassa "kiikkuvaa kiveä". Mansikkamäentien varrella on (n. 4x3x3m) suurehko, kulmiltaan pyöristynyt siirtolohkare, joka on pysähtynyt kallion päälle siten, että sitä on helppo vähäisinkin voimin kiikuttaa.

Tarinapolut herättävät satuja henkiin

Tarinat ovat usein sidoksissa paikkaan ja paikat voivat elävöittää tarinoita. Paikan päällä kerrottuna tarina on helpompi herättää henkiin ja tarinan kuulija pystyy paremmin kuvittelemaan mielessään tarinan tapahtumat.

Paikkoja on mahdollista elävöittää eri tavoin tarinoiden avulla. Jyväskylässä toteutettiin Uno Cygnaeuksen ja Wolmar Schildtin juhlavuoden kunniaksi ”Unon ja Wolmarin matkassa” -äänipolku, jossa historian henkilöiden keskustelua on mahdollista kuunnella samalla kun kuulija kiertää tarinoiden paikkoja. Lohjalla Karnaisten tarinapolulla on laadittu koko perheelle tehtäviä, joiden avulla metsä ja sen haltiat sekä tarinat heräävät metsäretkellä henkiin.

Tarinoita on mahdollista elävöittää myös draaman ja elämyksellisyyden keinoin, mistä löytyy esimerkkejä Etelä-Karjalastakin.

Lemillä Iitiän Martat ja Lemin kotiseutuyhdistys ovat järjestäneet Lemin kotiseutumuseon alueella tonttupolkutapahtumaa joulun aikaan. Polulla pääsee kurkkimaan tonttuja ovista ja ikkunoista. Joulupukin poron kellojen kilinä metsässä kertoo joulupukin läheisyydestä. Museomäki ympäristöineen ja paikan tunnelma osaltaan virittävät joulun tunnelmaan.

Hiitolanjoella sadut heräsivät henkiin Rautjärven kulttuuriviikon yhteydessä vuonna 2006. Tuolloin Rautjärven kirjasto järjesti Sen seitsemän satua ja veljestä Hiitolanjoella! -satupolkutapahtuman, jossa monet eri satuhahmot näyttäytyivät Hiitolanjoen maisemapolun varrella.





Esimerkit osoittavat kuinka paikka voidaan herättää henkiin. Sadut on helppo kuvitella todellisiksi, kun ne toimivat yhdessä ympäröivän ympäristön kanssa. Tuvan takaa kurkkaava tonttu tai metsäpolun varrella huiluaan soittava Nuuskamuikkunen synnyttävät tarinasta elämyksellisen kokemuksen.

Pirunkirkko Rautjärvellä

Rautjärvellä Torsansalossa Linnavuoren kyljessä sijaitsee Pirunkirkko: luola, johon on liitetty monia tarinoita.

Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.



Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.



Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.

Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.

Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.

Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.

Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.




Lähde: Seppo Sahla

Valtionhotellin harmaa rouva

Imatralla kerrotaan tarinaa Valtionhotellissa asuneesta nuoresta, vihreäasuisesta pietarilaisesta rouvasta, joka vaelteli rauhattomana pitkin kosken rantapolkuja. Tarinan kertoja, tuolloin nuori hotellin palvelustyttö muistaa tämän olleen edellisenä vuonna Imatralla nuoren upseerin seurassa. Tuolloin he olivat häämatkalla.

Eräänä iltana tämä rouva antoi palvelustytölle kirjeen ja ruplan, sekä vannotti tyttöä postittamaan kirjeen. Onnettomuudeksi palvelustyttö unohti tehdä sen. Rouva katosi salaperäisesti. Pian alettiin kertoa tarinoita hotellissa öisin levottamana vaeltavasta vihreästä rouvasta, La Dame Verde. Toisen tarinan mukaan vaeltavan rouvan kerrotaan olevan harmaa.

Rouvan lähettämä kirje löytyi vuosia myöhemmin sattumalta. Se oli jäähyväiskirje aviomiehelle, joka oli pettänyt hänet. Kirjeessä rouva kertoo heittäytyvänsä tämän takia Imatran syliin.



Vielä tänäkin päivänä tarinat harmaasta rouvasta elävät ja monet ovat kertoneet nähneensä rouvan vaeltamassa hotellin käytäviä.

Lähde: Pentti Rossi - Imatralla (2006)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Rakkaudesta Imatraan

Imatralla kerättiin tämän vuoden Imatra-päivään liittyen tarinoita teemalla "Rakkaudesta Imatraan". Alkuvuodesta 2011 käynnistyneessä tarinankeruussa kerättiin positiivisia ajatuksia, muistoja ja tunnelmia liittyen Imatraan. Tekstejä luettiin ja teemoiteltiin ja niistä tehtiin tauluja. Tauluista koottiin taidenäyttely, joka oli Imatra-päivänä näytilla Imatrankoskella pankin ikkunassa ja sen jälkeen kiersi ympäri Imatraa.



"Rakkaudesta Imatraan"-hankkeessa tarinoiden pääteemoiksi nousivat luonto ja erityisesti Vuoksi ja Imatrankoski, ihmisten ystävällisyys ja sosiaalisuus, Imatran teollistuminen, muistot lapsuudesta ja usealle palaaminen juurilleen Etelä-Karjalaan, Imatran kirkot, Valtionhotelli sekä muistot Imatran ajoista.

Vieraisilla Tuhannen Tarinan Talossa

Olimme Heinin kanssa esittelemässä Maaseudun merkkipaalut –hanketta yrittäjille suunnatussa tilaisuudessa, joka pidettiin Luumäen Kannuskoskella sijaitsevassa Tuhannen Tarinan Talossa. Tuhannen Tarinan Talo on maaseutumatkailuyritys, joka tarjoaa matkailijalle majoitusta ja ateriapalveluja sekä monenlaista toimintaa. Tuhannen Tarinan Talo on paikka, jossa tarinat ovat kerrostuneet vuosikymmenien ajan ja uusia syntyy jatkuvasti. Talo itse, sen pihapiiri ja maalaiselämään liittyvät tavarat herättelevät kävijöissä muistoja ja niihin liittyviä omakohtaisia tarinoita. Näin syntyy yhtä monta tarinaa kuin on kävijöitäkin. Vieraille myös kerrotaan tarinoita alueen historiasta ja seudulla eläneistä henkilöistä, ja näitä tarinoita hyödynnetään myös draaman keinoin.

Ympäröivä luonto tarjoaa omia tarinoitaan sinne uskaltautuvalle. Suomalaisille metsä on tärkeä paikka ja Tuhannen tarinan talon vieraitakin käytetään metsäretkillä. Retkillä heille kerrotaan erilaisista metsän asukkaista – nykyisistä ja entisistä, oikeasti olemassa olevista ja kuvitteellisista. Tarinoita kerrotaan myös alueella olleista myllystä ja sahoista. Metsään liittyviä tarinoita kerrotaan myös Ruovedellä. Mäkelän Lomatuvat –nimistä yritystä pyörittävä Mikko Lindell tarjoaa vierailleen opastettuja metsäretkiä teemalla ”Vihreän kullan poluilla”. Retken aikana vieraat saavat tutustua talousmetsien hoitoon, metsän kehitykseen sekä metsien moninaisiin käyttö­mahdollisuuksiin. Hänelle metsän merkitys näyttäytyykin pitkälti metsänhoidon näkökulmasta katsottuna. Metsäkin on siis täynnä tarinoita.

Eletyn elämän muistot ja kokemuksellisuus ovat piirteitä, jotka hyvässä tarinassa nousevatkin ylitse muiden. Olen täysin samaa mieltä Mikko Lindellin kanssa siitä, että suomalaisten on rohkeasti uskallettava arvostaa myös niitä asioita, joita on olemassa ja kerrottava matkailijalle niistä. Kokemus tuo tarinalle merkityksen ja tarinoita on myös helppo kertoa, kun ne syntyvät omasta kokemuspiiristä. Hyvä tarina syntyy ennen kuin huomaakaan.

Kirjavalan kanavapolku

Parikkalassa entisen Saaren pitäjän alueella kaivettiin 1800-luvulla useita kanavia järvien laskemiseksi ja viljeltävän maa-alan lisäämiseksi. Kirjavalan kanavapolulla voi tutustua menneiden sukupolvien kanavankaivuu-urakkaan. Vanhaa kanavaa kiertävän parin kilometrin pituisen polun varrella opaskyltit kertovat kanavan vaiheista. Reitti lähtee liikkeelle Röksän kyläkaupan pihasta ja kauppa on itsekin 1860-luvulle asti uloittuvan historiansa takia mielenkiintoinen osa reittiä.




Vuonna 1827 Parikkalan pitäjä oli Viipurin läänin köyhin ja alueella oli kaskeamista harjoitettu niin paljon, että siihen soveltuva puu alkoi olla lopussa. Viljelykelponen maa oli lopussa, järvenrantojen alavat maat olivat liian kosteita viljelyyn. Lupa Suur-Rautjärven laskuun saatiin, ja vuosina 1835-1838 kyläläiset tekivät kanavankaivuutyöt osittain valtion varoilla. Ensimmäisen laskun myötä järven pinta laski kaksi metriä ja myös useiden soiden kuivaaminen peltoviljelylle tuli mahdolliseksi. Peltomäärän lisäännyttyä köyhyys ja nälkä alkoivat väistyä alueelta vuosikymmenten kuluessa. Vaurautta tuli lisää ja useita meijereitä ja myllyjä rakennettiin. Alavissa järvien rantamissa katsottiin olevan vielä paljon käyttökelpoista viljelymaata kuivattamatta. Lisää maata saataisiin syventämällä Kirjalavan kanavaa. Hankkeen vastaisia mielipiteitä esitettiin koskivoiman ja kauniin maiseman säilyttämiseksi. Joessa oli tuolloin Myllylampi, kolme saarta ja koskia. Epäiltiin myös, olisiko tulos kaiken sen työmäärän arvoinen.




Kirjavalan kanavan syventäminen aloitettiin 1920. Suur-Rautjärven toinen lasku oli pitkä ja työteliäs urakka. Työ jaettiin osakastilojen kesken verotusarvon mukaan. Työt alkoivat miesten omilla tiloilla jäädä rästiin kanavan teon edetessä, ja vuoden kuluttua työmäärää vähennettiin. Maa oli kivistä ja routaantunutta maata lohkottiin kiiloilla sekä ammuttiin kantopommeilla altapäin irti. Kun työt olivat kestäneet jo kahdeksan vuotta ja osakkaiden omien tilojen hoito oli rappiolla, alkoi kyllästymistä kaivutyöhön ilmetä. Joulukuussa 1929 haettiin jatkoaikaa kanavan kaivuulle, syyksi mainittiin kallioperä sekä kesä 1928 tulvahaitat. Työt päätettiin silloin viedä päätökseen ja vihdoin marraskuussa 1931 työt todettiin tehdyiksi. Työhön käytettiin arvioidun 4 vuoden sijaan 11 vuotta ja uutta viljelymaata toisessa laskussa saatiin 661 hehtaaria.

Nykyisin pätkä vanhaa kanavanuomaa muistuttaa 1800- ja 1900-luvuilla tehdystä suuresta kanavankaivuu-urakasta.

Joutsenon hiidet

Joutsenon nykyistä kirkkoa on edeltänyt kaksi aiempaa kirkkorakennusta. Näistä ensimmäinen purettiin huonon kuntonsa takia vuonna 1760.

Ensimmäisen kirkon rakentamishistoriaa ei tunneta. Vanha joutsenolainen tarina kuitenkin kertoo, että hirsiä alettiin vedättää kirkon rakentamiseksi Hiidenmäelle, joka Honkalahden ja Punnanlahden välissä kohoaa huomattavasti ympäristöään korkeammalle. Kirkon rakentaminen ei kuitenkaan ollut mäen haltijoiden, jättiläisten mieleen. Minkä rakentajat saivat päivällä pystytetyksi, sen hiidet yöllä purkivat. Lopulta kyllästyttiin ja kuljetettiin hirret Kesolan kylässä sijaitsevan harjun reunalle, joka myöhemmin sai nimekseen Kapakkamäki siellä olevan krouvin mukaan. Nyt rakennustyöt alkoivat sujua hyvin. Mainitaan myös, että nämä hiidet olisivatkin olleet Pätilän kylän miehiä, jotka halusivat kirkon kyläänsä lähemmäksi ja päivisin levittivät juttua hiisistä.

Joutsenon nykyinen kirkkorakennus ja kirkon sivussa oleva aiemmista paikalla olleista kirkoista kertova teksti.

Jättiläisillä on muutenkin vahvoja näyttöjä käynnistään Joutsenossa. Toinen tarina kertoo jättiläisten kulkeneen Joutsenon läpi ja jättäneen askeltensa jäljet maastoon. Se oli tullut nykyiseltä Nuijamaalta päin. Ensimmäisen askeleen jälkeen syntyi Konnunsuolla Höytiön lampi eli Konnun Meri, toinen ulottui Haukkavuoren viereen Vesikkolan salolla ja syntyivät Haukksasuon lammet, sitten olikin jo Kiukkaanlammen vuoro. Sen jälkeen Lapinsuon Mustalampi ja varpaansa kulkija iski Jänhiälässä kiveen, jolloin syntyi Rakokivi ja viimeinen askel painaitui Korvenkylässä Repokiven lähelle, jonka jättiläinen jätti muistoksi käynnistään Joutsenossa.

Lähde: Pertti Vuori: Tullentallojain tarinoita (1979)

Mikkiksen tarinapolku

Mikkolanniemen kylässä Parikkalassa sijaitsee Mikkiksen tarinapolku, jonka varrella kyltit kertovat tarinoita kylän menneiltä ajoilta. Mikkolanniemen toimintakeskukselta liikkeelle lähtevä reitti tarjoaa mahdollisuuden tutustua kuinka kylän maisemissa on eri aikakausina eletty.



Vanhan kyläyhteisön eräs tärkeimmistä käsityöläisammateista oli seppä. Tästä muistuttaa tarinapolun pajakallio, jossa 1800-luvun lopulla sijaitsi kylän toinen paja.




Vanhempaa historiaa edustaa uhrikivi, jonka kylkeen on kaiverrettu kuppeja. Kuppeihin on tuotu uhrilahjoja: tällekin kivelle kerrotaan tuodun jyviä, teurasjätteitä sekä marjoja linnuille ja metsän eläimille. Kuppikivien alkuperäinen tarkoitus on epävarma. Mahdollisesti vuodentulon edistäminen uhriantimin edustaa varhaisimpia uhrauksen tarkoitusperiä. Kupeille uhraaminen on myös liitetty vainajainpalvontaan ja kiviä on käytetty myös parannustaikuuteen: kuppien vedellä on esimerkiksi hoidettu ihosairauksia. Kansanrunouden loitsuissa vaivoja manataan ”kipukivien” kuppeihin.

Näiden kahden esimerkkipaikan lisäksi Mikkolanniemen tarinapolku tarjoaa tarinatietoa muun muassa tervanpoltosta ja kivikautisesta asutuksesta.