Vuonna 1827 Parikkalan pitäjä oli Viipurin läänin köyhin ja alueella oli kaskeamista harjoitettu niin paljon, että siihen soveltuva puu alkoi olla lopussa. Viljelykelponen maa oli lopussa, järvenrantojen alavat maat olivat liian kosteita viljelyyn. Lupa Suur-Rautjärven laskuun saatiin, ja vuosina 1835-1838 kyläläiset tekivät kanavankaivuutyöt osittain valtion varoilla. Ensimmäisen laskun myötä järven pinta laski kaksi metriä ja myös useiden soiden kuivaaminen peltoviljelylle tuli mahdolliseksi. Peltomäärän lisäännyttyä köyhyys ja nälkä alkoivat väistyä alueelta vuosikymmenten kuluessa. Vaurautta tuli lisää ja useita meijereitä ja myllyjä rakennettiin. Alavissa järvien rantamissa katsottiin olevan vielä paljon käyttökelpoista viljelymaata kuivattamatta. Lisää maata saataisiin syventämällä Kirjalavan kanavaa. Hankkeen vastaisia mielipiteitä esitettiin koskivoiman ja kauniin maiseman säilyttämiseksi. Joessa oli tuolloin Myllylampi, kolme saarta ja koskia. Epäiltiin myös, olisiko tulos kaiken sen työmäärän arvoinen.
Kirjavalan kanavan syventäminen aloitettiin 1920. Suur-Rautjärven toinen lasku oli pitkä ja työteliäs urakka. Työ jaettiin osakastilojen kesken verotusarvon mukaan. Työt alkoivat miesten omilla tiloilla jäädä rästiin kanavan teon edetessä, ja vuoden kuluttua työmäärää vähennettiin. Maa oli kivistä ja routaantunutta maata lohkottiin kiiloilla sekä ammuttiin kantopommeilla altapäin irti. Kun työt olivat kestäneet jo kahdeksan vuotta ja osakkaiden omien tilojen hoito oli rappiolla, alkoi kyllästymistä kaivutyöhön ilmetä. Joulukuussa 1929 haettiin jatkoaikaa kanavan kaivuulle, syyksi mainittiin kallioperä sekä kesä 1928 tulvahaitat. Työt päätettiin silloin viedä päätökseen ja vihdoin marraskuussa 1931 työt todettiin tehdyiksi. Työhön käytettiin arvioidun 4 vuoden sijaan 11 vuotta ja uutta viljelymaata toisessa laskussa saatiin 661 hehtaaria.
Nykyisin pätkä vanhaa kanavanuomaa muistuttaa 1800- ja 1900-luvuilla tehdystä suuresta kanavankaivuu-urakasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti