Löydä mobiilit tarinat

Kirjoitin muutamia kuukausia sitten ajatuksen mobiileista tarinoista ja siitä kuinka maastossa liikkuja voisi löytää tarinan, ellei siitä tehdä perinteistä opastaulua. Painettua tarinaopasta voi aina kantaa taskussaan, mutta kieltämättä se on vähän hankalaa.

Yksinkertaisin mahdollisuus on QR-koodi (Quick Response), jollaisia käytetään ympäri maailmaa. Suomessakin koodeja on matkailukäytössä esimerkiksi Hämeenlinnan virtuaalipolulla tai Kangasalan näkötorneissa. QR-koodi on kaksiulotteinen viivakoodi, jonka voi lukea mobiililaitteeseen ladattavalla sovelluksella ja uusimmissa laitteissa tällainen sovellus taitaa jo olla valmiina. Koodien käyttö yleistyy älylaitteiden yleistymisen myötä.

QR-koodin tekeminen on todella helppoa. Jos koodeja voi tulostaa itse, yksinkertaisinta on tehdä ne itse esimerkiksi englanninkielisen QRhacker-applikaation tai suomenkielisen qr-generaattorin avulla. On myös mahdollista käyttää kaupallista palveluntarjoajaa (esim. http://www.infosticker.fi/), jolloin koodit tulostetaan vaikkapa tarroiksi. Kaupallisesta palveluntarjoajasta on myös se hyöty, että koodin käyttöä voi seurata hallintopalvelun avulla. Kooditarra laitetaan sopivaan paikkaan ja asiasta kiinnostunut voi sitten ladata tarinan omaan laitteeseensa ja lukea sen paikanpäällä.

Vaikka Etelä-Karjalan tarinaopasta onkin mukavinta selailla sisätiloissa joko omassa kodissa tai vuokramökin lämmössä, nyt Etelä-Karjalassakin kulkija voi löytää muutamia tarinoita koodien kautta muodossa. QR-koodilaatat on kaiverrettu Lappeenrannan teknillisen yliopiston lasertyöstölaboratoriossa rosterilaatalle, joka on säänkestävä materiaali. Laatoista yksi on Taipalsaarella (kunnantalon takana olevalla rannalla), yksi Lemillä (museotuvan edustalla olevan maitolaiturin seinässä) ja kaksi Lappeenrannassa (toinen Mälkiällä Saimaan kanavalla ja toinen keskustan Pusupuiston kioskin seinässä). Kaikkiin tarinoihin on lisätty englannin ja venäjänkielinen versio tarinasta.

Nyt seuraamme löytävätkö ihmiset laatat, jotka saattavat olla jopa liian huomaamattomia. 

Tarinoita Etelä-Karjalasta

Reilu vuosi sitten aloimme kerätä tarinoita eteläkarjalaisiin paikkoihin liittyen. Pyysimme ihmisiä lähettämään meille tarinoita ja saimmekin niitä mukavasti: lähetettyjä tarinoita kertyi noin 50. Lisäksi tapasimme ihmisiä, vierailimme mielenkiintoisten nähtävyyksien luona ja kävimme kouluissa. Tarinoita kertyi viime talven aikana yhteensä noin 300. Lämmin kiitos kaikille tarinankeruussa monin eri tavoin auttaneille: tarinansa meille lähettäneille, haastatteluja antaneille, kertomuksia kirjoittaneille koululaisille ja Etelä-Karjalan mielenkiintoisissa kohteissa meitä opastaneille. Jokainen kerätty tarina on arvokas ja tärkeä.

Nyt Maaseudun merkkipaalut -hankkeen lopputulos, "Tarinoita Etelä-Karjalasta"-kirja on julkaistu. Teos löytyy sähköisenä netistä ja paperiversiota voi tilata sähköpostitse Etelä-Karjala-instituutista (etela-karjala-insituutti(ät)lut.fi).

Kirjaan on koottu 30 tarinaa kaikkien kolmensadan tarinan joukosta. Tarinat valittiin sillä perusteella, että ne edustavat mahdollisimman kattavasti eri aikakausia, tapahtumia ja teemoja. Lisäksi tärkeää oli saada mukaan koko Etelä-Karjalan alue: kirjassa on mukana tarinoita kaikista Etelä-Karjalan kunnista. 

Kirjan tarinoista osa on tuttuja, osa hieman tuntemattomampia. Mukana on esimerkiksi kummitusjuttuja, nuoruusmuistoja ja kansantarinoita. Yhteistä kaikille tarinoille on se, että ne liittyvät johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. 

Monta mielenkiintoista tarinaa jäi tämän teoksen ulkopuolelle. Kaikki niistä sisältävät arvokasta tietoa kertomusmuodossa ja kaikki tarinat ovat meillä tallessa. Osa julkaisun ulkopuolisista tarinoita löytyy tästä blogista. Etelä-Karjala-instituutin nettisivuille on pian tulossa listaus kaikista hankkeen aikana kerätyistä tarinoista, jotta tietoa tarinoista on helppo löytää jatkossakin. Maaseudun merkkipaalut-hankkeen aikana tarinoita ei kerätty arkistoon pölyttymään, vaan niitä on tarkoitus saada käyttöön monin eri tavoin. Ensimmäisen kerran tarinoita herätettiin henkiin viime viikolla perjantaina 3.11. Lappeenrannan teknillisen yliopiston Tieteen illassa, kun teatteriryhmä "Petroli" esitti pieniä tarinanäytelmiä, joissa käytettiin hyväksi nimenomaan näitä keräämiemme tarinoita.

Tarinat ovat ikivanha tapa siirtää jakaa tietoa ja kokemuksia. Toivottavasti me kaikki muistamme jatkossakin kerätä talteen arkisia kokemuksia, arjen pieniä tarinoita. Näin arvokasta tietoa kulttuurista ja eletystä elämästä siirtyy eteenpäin ja jatkaa elämäänsä.

Muistoja Raikulimaasta

Raikulimaa oli Kotajärven rannalla Hirvenkalliolla sijainnut tanssipaikka, jonka viihdepersoonat Pertti ”Spede” Pasanen ja Simo Salminen perustivat.  Raikulimaalta odotettiin suuria, mutta se ei aivan vastannut odotuksia, vaan kuoli nopeasti pois. Suuret suunnitelmat lomakeskuksesta koskaan toteutuneet ja nykyisin Raikulimaasta on muistona enää Kuukanniemen sisääntulotie, joka sai nimen Raikulitie.

Myös alueen lasten mieliin Raikulimaa jätti monenmoisia muistoja: 

"60-luvun Suomessa muutettiin maalta kaupunkiin ja Kuukanniemessä naapurimme päätyi tähän ratkaisuun. Liikkui huhuja kuka tulisi tilan maat ostamaan. Tilan osti Lännen Wiikingit!  Ihan tarkkaan ei tiedetty ketä nimen taakse kätkeytyi, mutta vähitellen alkoi läheisillä pelloilla ja kalliorannoilla liikkua julkisuudesta tuttuja hahmoja. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Pekka Kaarna. Tanssilava, lipunmyyntikojut, kioski, trampoliinilaituri, esiintymislaituri rakentuivat muistini mukaan kesään -68 mennessä. Maalaistalon tuvasta tuli kahvila popcorn-laitteineen. Tuntui jotenkin oudolta. Sama tupa, jossa olin lukuisia kertoja käynyt iltaa istumassa, oli tyystin muuttunut.

Jotakin ylpeyttä tunsin siitä, että asuin ihan naapurissa ja pääsin näin ollen ilmaiseksi tanssitilaisuuksiin. Pääsyliput olivat silloisiin hintoihin nähden kalliit, muistini mukaan 8 mk. Mielenkiintoista oli nähdä televisiosta tuttuja henkilöitä ihka elävinä naapurissa. Kävipä kerran Spede Pasanen meiltä soittamassa ja oli vähällä penkin päähän istahtaessaan keikahtaa nurin. Se oli hassua.

Hirvenkalliolla olimme aurinkoa ottamassa serkkuni kanssa. Ohi käveli Simo Salminen vasara kädessään. Sen vasaran varrella painalsi keveästi Ullan vatsaa ja taas naurettiin. Itse iltamatilaisuuksissa saimme nauttia pellehyppyesityksistä ja kuumailmapallonäytöksistä. Erityisesti mieleen on jäänyt pallon täyttäminen pellolla. Lähellä käyskennelleet lehmät pelästyivät kohahduksia, joita täyttämisoperaatiosta aiheutui.

Meille lapsille paras juttu oli iso trampoliini laituriin rakennetun korkean telineen päällä, josta saattoi hypätä veteen. Siinä me kylän lapset, ja lapset vähän kauempaakin, hyppelimme ilolla. Toinen lapsille hauska asia oli pyörällä ajelu tyhjällä tanssiparketilla.

Äänentoisto oli kovaääninen. Meillä ei nukuttu silloin kun oli tanssit Raikulimaassa. Syöpäsairas, vakavamielinen ukkini eli viimeistä kesää v.-68. Vaimonsa Manta oli taas iloluontoinen, sosiaalinen vanhaemäntä, joka kävi ainakin kerran tanssilavalla. Tämä käynti ikuistettiin Ilta-Sanomiinkin otsikolla ”Kuukan Mantan isompi messuraikuli”. Sen jutun kuvassa huivipäinen Manta Haimin Hildan kanssa poseeraavat naurussa suin. Sitä lehteä ei ukille näytetty.

Esiintyjistä muistan ainakin Marjatta Leppäsen, Jukka Virtasen, Aarre Elon, Vesa-Matti Loirin, Ere Kokkosen, Seitsemän Seinähullua Veljestä ja Eino Grönin."

Lappeenrannan Pusupuisto / Pusupuisto in Lappeenranta / «Парк поцелуев» в Лаппеенранта

Lappeenrannassa vanhan puiston aika alkaa jo 1800-luvun puolivälistä, jolloin Pusupuiston alue raivattiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Vuosisadan lopulla aluetta laajennettiin entisestään kohti linnoituksen rinteitä. Alueelle sijoitettiin myös piskuinen kioski, josta sai ostaa nekkuja ja muuta makeaa.

Soittolava ilmestyi puiston pohjoispäätyyn 1920-luvulla, jolloin kaupungin katukuvaa komistivat tykkimiehet ja ratsuväkiprikaati uljaine miehineen sekä komeine ratsuineen. Korvissa kuului kavionkopse ja sotilasmusiikki. "Mis kannus helää, siel lempi elää" oli lausahdus, joka tuon tuostakin nousi huulille, varsinkin silloin kun komea rakuuna luurankotakkeineen ja hurmahousuineen näyttäytyi kaupungin neiti-ihmisille uljaana ratsunsa selässä. 

1930-luvun alussa Pusupuiston varma keväänmerkki oli Asikaisen jäätelökärryt. Puistossa oli elämää: lapsille järjestettiin lastenjuhlia ja kaikelle kansalle konsertteja, joita kesähelteillä kuunneltiin päivävarjojen alla. 

Vappulaulajaiset alkoivat aina aamulla yhdeksältä. Sotilassoittajien lisäksi puistossa soitti muuan muassa työväenyhdistyksen soittokunta kapellimestari Vehviläisen johdolla. Kansa saapui paikalle, satoi tai paistoi. Pallosta riennettiin suorinta reittiä radan yli, sillä yhtään tahtia ei haluttu hukata.

Kerran kesäteatterissa tehtiin Armi Kuuselasta haastattelu. Tuolloin missi näyttäytyi Lappeenrannan kesäteatterin lavalla ja kaupunkilaiset tulivat elävää kauneuskuningatarta katsomaan. Kaupungin virallinen delegaatio ojensi kukkakimpun ihanalle Armille, Karjalan Laulu-Veikot sekä Rajan Nuoret esiintyivät ja Armi sen kun hymyili. Kansa oli täydellisesti Armin lumoissa. Jällenrakennusvuosien ja nousevan Suomen elämässä näyttäytyi suuri ilo missin muodossa. Myöhemmin samainen missi tuli kaupunkiin näyttämään puolisoaan. Pariskunta istui junan vaunussa "Rakuunapätkällä" ja kansa sai pääsymaksua vastaan piipahtaa katsomassa Armia ja Giliä.

Lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjassa.

Pusupuisto in Lappeenranta

 The old park in Lappeenranta dates back to the mid-19th century, when Pusupuisto was redeveloped as a recreational area for the town’s residents. At the end of the century, the area was extended towards the banks of the fortress. The park also had a small kiosk which sold lollipops and other sweets.

A bandstand was built at the northern end in the 1920s, when the street scene was graced by artillerymen and the cavalry brigade with its handsome men and horses. The sound of horse hooves and military music rang around the streets. “Where spurs clink, there are sparks of love” was an often-heard phrase, especially when a handsome dragoon with a skeleton jacket and “charm trousers” showed up on a beautiful horse for the ladies to admire.

In the early 1930s, the ice cream cart of Asikainen was a sure sign of spring. The park was full of life: there were children’s parties and open concerts where the public gathered under parasols to listen to music on a hot summer’s day.

Each year, the First of May song concert started at nine o’clock in the morning. In addition to military bands, other orchestras, such as the local workers’ association led by conductor Vehviläinen, played in the park. And people went, come rain or shine. People used to run there across the rail track so as not to miss the first beat of the orchestra.

Miss Universe Armi Kuusela was once interviewed at the summer theatre. The beauty queen appeared on stage at the Lappeenranta Summer Theatre, and people flocked to see her. City officials gave the “Lovely Armi”, as she was known, a bouquet of flowers. There were performances by the Karjalan Laulu-Veikot and Rajan Nuoret singing groups, and Armi kept smiling. The people were mesmerised by her. Later, the beauty queen returned to the city with her fiancé. The couple sat in a train carriage at the “Rakuunapätkä”, and people could pop in to see Armi and Gil for a small fee.

Source: Rustholkarhu Ulla/Kuutinkulma

«Парк поцелуев» в Лаппеенранта

История старейшего парка Лаппеенранта начинается с середины 19-го века, когда территория «Парка поцелуев» была расчищена для отдыха горожан. В конце века парк расширился еще больше к валам крепости. В парке был построен маленький киоск, в котором можно было купить леденцы и другие сладости.

В северном конце парка появилась сцена для оркестра в 1920-е годы, когда городские улицы украшали бравые артиллеристы и великолепные драгуны конной бригады на мощных конях. В ушах звучали цокот копыт и военные марши. «Где шпора звенит, там любовь цветет» утверждала поговорка, которая часто слетала с губ, когда видный драгун в расшитом колете и шикарных рейтузах появлялся перед юными горожанками на своем великолепном коне.

В начале 1930-х годов верным признаком весны в «Парке поцелуев» была мороженная коляска Асикайнена. В парке кипела жизнь: для детей устраивались детские праздники, а для взрослого народу концерты, которые слушали в летнюю жару под солнечными зонтиками.
Первомайские спевки начинались с девяти утра. Кроме военного оркестра в парке играл оркестр рабочего объединения во главе с дирижером Вехвиляйненом. Народ собирался в парке в любую погоду. Из района Палло бежали напрямую через железную дорогу, чтобы не упустить ни одного такта.

Однажды в летнем театре было устроено интервью с первой финской «Мисс Универсум» Арми Куусела. Мисс вышла на сцену летнего театра, и горожане собрались полюбоваться вживую Королевой красоты. Официальная делегация отцов города подарила букет прелестной Арми, выступали хоры «Карьялан Лаулу-Вейкот» и «Раян Нуорет», а Арми лучилась улыбкой. Народ был полностью покорен красавицей. Позднее она заехала в Лаппеенранта, чтобы показать своего мужа. Пара сидела в вагоне на Драгунской ветке, и желающие могли за плату заглянуть в вагон и полюбоваться Арми и ее мужем Жилем.

Источник: «Rustholkarhu Ulla / Kuutinkulma»

Vappumuisto "Vuorelta"

"Tämä tarina sijoittuu Parikkalan Kaukolan kylään 1960-luvulle.

Kotitalon takana on kallio, jota kutsuttiin Vuoreksi. Vuori on toiselta puolelta jyrkkä, ulokkeinen seinämä, toiselta puolelta metsäinen loivahko mäki. Kylän lapsilla oli tapana viettää vappua vuorella. Mukana oli niin etukylän kuin peräkylän lapset, iältään noin 8-14-vuotiaita, poikia ja tyttöjä yhteensä reilu kymmenen. Paikat vuorella jaettiin perheittäin, en ole varma millä perusteilla paikat jaettiin. Minä ja veljeni saimme aina saman, parhaan paikan. Kallion kieleke, johon oli helppo tehdä nuotio ja kielekkeen toisella sivulla säilytettiin eväitä. Jokaisella oli kuitenkin oma paikka Vuorella.

Vapunpäivän aamuna lähdettiin eväitten kanssa Vuorelle. Mukana oli makkaraa, leipää, piirakoita ja lettutaikinaa pullossa sekä tietysti voita ynnä muita tykötarpeita. Juomaksi oli simaa. Näin siis oli ruokapuoli kunnossa. Lisäksi tulitikut, puukko, lettupannu….

Ensin pelattiin pum-peliä. Porukka jaettiin joukkueisiin ja sitten piiloon kallionkielekkeille ja puskiin. Ja aina, kun pystyi ”ampumaan” vastapuolen jäsenen tämän huomaamatta, joutui vastapuolen jäsen pois pelistä. Se joukkue, jonka jäsen jäi ampumatta, voitti. Voi olla, että oli muitakin pelejä tai leikkejä, ehkä piilosta, näistä ei ole minulla muistikuvaa.

Erityisesti muistan jyrkän kallion puolen, seinämä oli lähes pystysuora ja todella piti harrastaa kalliokiipeilyä ilman mitään varusteita. Jyrkällä seinustalla oli myös onkalo, johon piti kiivetä muutama metri, se oli hyvä piilopaikka. Jännää ajatella tilannetta, kun nykyisin pelkään korkeita paikkoja.

Sitten paistettiin makkaraa ja lettuja ja juotiin simaa. Minulla on vasemmassa peukalossa muistona arpi, joka tuli juuri Vuorella vappua vietettäessä, vuollessani makkaranpaistotikkua puukolla. Onneksi kotiin ei ollut pitkä matka.

Kun sitten lapset kasvoivat ”tarpeeksi” isoiksi, loppui vapun vietto Vuorella. Vuori ei ole mielestäni mikään virallinen nimi, vaan kansan suussa syntynyt nimi. Mukavat ovat muistot vapun vietosta Vuorella. Aikuisena Vuorella käydessäni, ei Vuori näytä enää vuorelta, vaan mäeltä. Niinhän siinä käy, aikuisen silmin, lapsuuden isot asiat, kutistuvat kummasti! Vuoresta tulee mäki."

Hevosen kutsunta sotaan tiettömien taipaleiden takaa

"Merenlahden kylä sijaitsee Taipalsaaren kunnassa, 18 kilometriä ”pikitietä” Lappeenrannan keskustasta, maaseudulla ja Saimaan ympäröimänä, mutta kuitenkin kohta jo ”kaupungin sylissä”. 10 minuutin ajomatkan päästä löytyvät Sammonlahden palvelut; supermarketit, Hesburgerit ja kebab-ravintolat. Lähes päivittäin nousee uusia taloja Merenlahdentien varteen kuin sieniä sateella. Vuonna 1990 vuoristorataa ”nimismiehenkiharoineen” muistuttava Merenlahdentie oikaistiin monesta kohtaa ja asfaltoitiin. Ensimmäinen, virallinen tie Merenlahdelle tehtiin 1950-luvulla.

1940-luvulla sota-aikana asiat olivat vielä toisin. Elettiin höyrylaivojen kulta-aikaa. Saimaa oli Merenlahden kyläläisille lähes ainoa kulkureitti Taipalsaaren kirkolle ja Lappeenrantaan. Joka talosta ja niemestä löytyi vene ja markkinapäivinä Tuulikki laiva kuljetti kyläläisiä kaupunkiin. Kylälle johti asumattoman salon läpi kyläläisten talkootyöllä raivaama, mutkainen, kuoppainen ja kivinen kärrypolku. Edes polkupyörällä ei tietä pystynyt ajamaan.

Sota-aikana rintamalle tarvittiin apuun kaikki kynnelle kykenevät ihmiset sekä hevosetkin. Merenlahdelta Ojansuun talostakin, lähes tiettömän taipaleen takaa luovutettiin Suomen armeijan käyttöön Esko niminen hevonen. Taloista luovutettiin myös piikkilankaa armeijan tarpeisiin. Eskon onneksi se ei koskaan ehtinyt rintamalle saakka. Sodan päätyttyä tuli ilmoitus, että hevonen odottaa kotiuttamista Lappeenrannan varuskunta-alueelta. Silloin 18-vuotias Aaro lähti hakemaan hevosta kotiin.

Varuskunta-alueella oli paljon sodasta palanneita hevosia ja löytyipä sieltä joukosta Eskokin. Hevonen hirnahti tunnistaessaan Aaron tutun äänen väkijoukon seasta. Aaro kertoi hevoselle, että se pääsee nyt omaan kotiin. Aaro kyseli ”sotaherroilta” valjaiden perään ja vastaukseksi tokaistiin, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, ota parasta mitä löydät. Kasarmialueella oli suuri röykkiö varusteita, joista Aaro valitsi parhaat. Eskolla oli ollut huono tapa näykkiä hampaillaan valjastajaansa. Tällä kertaa valjastettaessa hevonen seisoi aivan paikallaan ja kuunteli korvat hörössä. Se tiesi pääsevänsä kotiin. Varuskunta-alueelta lähdettäessä ei hevosta pidätellyt enää mikään. Vauhti oli kova ja Aaro pelkäsi, että pitkään paikallaan seisonut hevonen saisi sairaskohtauksen. Alkumatkasta maantie oli vielä tasainen ja leveä, harvoinpa sitä siihen aikaan pääsi kunnon tietä hevosella ravia ajamaan. Hevosen vauhti ei paljon hiljentynyt edes loppumatkan kuoppaisella kärrypolulla. Ihme, että valjaiden rahkeet ja aisat kestivät tällaista menoa. Vasta kotitielle käännyttäessä vauhti hiljeni, kotona valjaat riisuttiin pois ja hevonen pääsi omaan pilttuuseen syömään. Seuraavana päivänä Aaro aloitti hevosen kanssa kyntötyöt omalla kotipellolla."

Kun Jukajärven seurakuntaa suunniteltiin

Tämä muistelma on tallennettu ajalta, kun Ruokolahden Jukajärven seurakuntaa oltiin suunnittelemassa. Seurakunnan rajat olivat hahmoteltu, mutta kirkon paikasta ei ollut vielä täyttä selvyyttä.

Eräs rautjärveläinen, joka tunnettiin kaikenlaisten kepposten tekijänä, arveli, että kun jukajärveläiset eivät häntä tunne, niin hän vähän kujeilee kyläläisten kustannuksella. Hän otti hevoskyydin Jukajärvelle ja ajoivat kylän komeimman talon pihaan.

Mies istui sen aikaa reessä, kun hevosmies kävi ilmoittamassa talon väelle, että tuli rakennusinsinööri kirkon paikkaa tutkimaan ja halusi tiedustella, että missä voisi tarvittavan ajan asua. Talossa siistittiin kiireesti paikkoja ja mentiin kutsumaan vieras sisälle.

”Meille sopii majoittua, jos vaan vieraalle käy”, sanoi isäntäväki ja toivotti vieraan Jukajärvelle tervetulleeksi. Vieraalle tarjottiin kahvia ja ruokaa. Vielä tiedusteltiin, mitä vieras seuraavana päivänä mielellään halusi ruoaksi. Tämä ilmoitti haluavansa lammaskaalia. Melkein niiltä seisomilta isäntä meni ja teurasti katraan suurimman lampaan.

Päivisin vieras oli kävellyt jossain ikään kuin etsien sopivaa kirkon paikkaa ja palasi illansuussa runsaan ruokapöydän ääreen. Viikon päivät hän nautti talon vieraanvaraisuutta ja tiedusteli lähtiessään, paljonko on velkaa täysihoidosta. ”Sellaista ei edes ajatella”, sanoivat isäntä ja emäntä. Tämä ei maksa mitään, kun kerran kirkko saadaan omaan kylään. Vieras kiitteli ja lähti.

Kun Jukajärven seurakuntaa ei perustettu, niin ei sinne rakennettu kirkkoakaan eikä jukajärveläislle selvinnyt, että kirkonpaikan katselija ei ollutkaan rakennusinsinööri, vaan koiranleuka Rautjärveltä.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto V

Riihen uusi elämä

Änkilänsalolla vuonna 1800, tarkempaa tietoa siitä ei ole, Kojon tilalla miehet veistivät hirsiä riihtä varten. Olihan riihi elinehto, antoi leivän ja itävän siemenen. 1930 luvulla riihi siirrettiin ensimmäisen kerran vastaamaan sen ajan tarpeita. Myöhemmin ovia suurrennettiin, hirsiä katkaistiin, tuli öljypoltin ja traktorit, mutta sama tärkeä tehtävä, viljan kuivatus jatkui. Aikaa kului ja tarvittiin uusia ratkaisuja kuivatukseen, riihi jäi käytöstä pois.

Riihi oli vuosia unohduksissa ja lahoamassa, kunnes kesällä 2010 halusimme pelastaa rakennuksen. Purimme sen ja toimme kotiin. Riihi sai uusia hirsiä, ovia, uudet lattiat ja uuden katon. Sen katon suojiin veimme pellavaloukut, lihtan, varstat, viikatteet, justeerin, kiesit, reet, tuultokoneen ja monet muut esineet kertomaan ihmisten työstä. Riihi seisoo vahvana ja arvokkaana uudella paikallaan lähellä Hiitolanjokea, paikallisten keskuudessa myös Kokkolanjokena tunnettu. Riihessä vierailleet ihmiset ovat kertoneet, että täällä tulee hyvälle mielelle. Niin tuleekin. Riihen matalasta ovesta sisään astuessa vastaan tulee vahva ja hyvä tuoksu. Sitä ei pysty kuvailemaan, se on koettava. Tunnelma on rauhaisa, ikkuna antaa valoa pehmeään hämärään, voi hiljentyä, mitä nämä tummat hirret voisivatkaan kertoa? Riihellä on jälleen uusi tärkeä tehtävä, se voi antaa vieraillensa hyvän mielen.

Lähde: Mikkolan tilan emäntä

Kauppamuisto Vanhasen kaupasta

"Siellä se seisoi tien laidassa pinnassaan muhevan keltainen multamaali. Yksiruutuisesta puodin ikkunasta katsoivat Paula-tytön hymyilevät kasvot. Asunnon ikkunat olivat kuusiruutuiset ja niistä pilkistelivät pitsiset salusiinit. Ulkorappusten edessä oli puinen, kaluttu puomi, johon isännät laittoivat hevosensa kiinni siksi aikaa, kun hoitelivat kauppa-asioitaan.

Sisään tullessa tulvahti nenään vastajauhetun kahvin aromikas tuoksu. Vanhasen kauppiaspariskunta seisoi pienen tiskin takana. Heillä oli yllään valkoinen työtakki ja päässään moitteettoman puhdas suikkalakki. Tavarat olivat sievissä riveissä seinällä olevissa puuhyllyissä. Sieltä löytyi kaikkia tykötarpeita, mitä pienten maalaiskylien väki tarvitsi.

Ja ne karamellit! Vesi valui pienen tytön kielelle, kun hän katseli nekkuja ja punaisia tikkukaramelleja. Ikään kuin makuuasennossa olevissa, läpinäkyvissä lasipurkeissa houkuttelivat hedelmäkaramellit. Jotkut niistä olivat vormukkaisia ja toiset sokerilla päällystettyjä. Tytön leuka ylettyi juuri ja juuri purkkien korkeudelle, niin että hän voi ihailla auringossa kiilteleviä namusia.

Rahaa ei ollut koskaan enempää kuin mitä tarpeellinen ruoka maksoi. Oli turha pyytää äidiltä mitään. Hän piti kukkaron nyörit tiukasti kiinni. Joskus harvoin isä toi tuliaisiksi karamelleja, nekin kaupunkireissulta ostettuja.

Kun äiti oli saanut hinkkiinsä maitoa, hiivapalan ja viimeisellä kortilla kahvia tiskin alta, oli maksun aika. Hilkka-kauppias otti äidin rahat ja veivasi kassakoneen kammesta. Kone aukesi iloisesti kilahtaen ja nielaisi tyytyväisenä paperisetelin.

Oli aika lähteä. Töppöset tuntuivatkin jo märiltä, kun lumi oli sulanut puodin lattialle lätäköksi.

Ulko-oven jo sulkeuduttua äidin ja tyttären perässä, kuului kauppiasrouvan kutsuva ääni. Tyttö pyörähti sukkelasti takaisin kaupan puolelle ja otti silmät loistaen vastaan punaisen hedelmäkaramellin, jota rouva kauppias hänelle ojensi alumiinisesta kauhasta. Vielä kotiportillakin pieni karamellin näpykkä tuntui kielen päällä."


Kuvaus liittyy sotien jälkeisiin vuosiin ja Kiiskinmäellä (Pontuksella) sijainneeseen Hilkka ja Reino Vanhasen kauppaan.

Lähde: Ella Heinon teksti teoksessa:
Lappeen kotiseutuyhdistys: Juuret Lappeella – kirjoituksia ja muistoja Lappeesta

Pääsiäissoitot

Pääsiäisen aikaan kuuluva pääsiäissoittojen perinne on edelleen voimissaan ainakin Lemillä. Aiemmin "soitot" ovat olleet osa pääsiäisen viettoa laajemmallakin alueella, tässä Hilkka Mattilan kuvaus pääsiäissoittoperinteestä Luumäen Saaren kylästä:

"Nykyiseen pääsiäisaikaan kuuluvat virpojat loruineen ja vitsoineen. Monet saarelaiset muistavat vielä, miten lapsiparvi kiersi kylää pääsiäisyönä pitäen kovaa meteliä tupien nurkissa.

Etelä-Karjalassa, Länsi-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa pääsiäisyönä tai –aamuna soiteltiin paimenten soittimia: ruokopillejä, torvia ja karjankelloja. Monissa kylissä järjestettiin ”pääsiäissoitto”, joka puolenyön jälkeen kiersi kylän kaikki talot ja herätti ihmiset.

Talonväki yritti kastella soittajat viskaamalla näiden päälle vettä. Soiton tarkoituksena oli toivottaa karjalle menestystä ja samalla pitää pedot pois karjasta seuraavana kesänä. Toinen soittamisen merkitys oli iloitseminen Kristuksen ylösnousemisesta.

Etelä-Karjalan taajamissa pääsiäissoitot yltyivät niin riehakkaiksi, että ne kiellettiin 1900-luvun alkupuolella. Kylissä tapa jatkui.

Saaressa soitteluaika oli puolestayöstä kello kuuteen aamulla. Eteiseen varattiin hyvissä ajoin illalla monta ämpärillistä vettä. Ikkunoista kurkittiin, milloin soittojoukko saapuu. Tarkoitus ei ollut kastella kylmällä vedellä märäksi ketään, kunhan yritettiin vain pelotella. Talon lapset liittyivät mukaan soittajiin. Koska mitään ylimääräistä häiriötä ei tuotettu, taloissa odotettiin soittajia ja kohtelu oli yleensä ystävällistä. Tiedettiin, millä puolella taloa nukkui pieniä lapsia, missä olivat häiriöherkät hevoset ja soittopaikat valittiin sen mukaisesti. Ääntä toki tuotettiin karjankelloilla, pirunviuluilla ja ruokopilleillä, myöhemmässä vaiheessa jopa moottorisahalla. Saatettiin vedellä tuvan seinää puunpalasella, jotta väki varmasti heräsi.

Pimeässä, jäisillä pihoilla ja kallioilla juostessa välillä kaaduttiin. Piti varoa piikkilanka-aitoja, ettei perässä juokseva talonväki päässyt tavoittamaan soittoniekkoja. Talojen koirat tiedettiin ja niitä piti väistellä. Jäät olivat monesti kevätaikana jo heikkoja, joten oman jännitysvivahteensa porukka sai seikkaillessaan ritisevillä järven kapeikoilla.

Kotkaniemessä lapsille heiteltiin hangelle karamelleja ja sama tapa tuotiin Saareen. Karamellejä ei tarvinnut etsiä pimeästä maasta, vaan ne annettiin lapsille käteen. Nurkissa juoksentelevia soittajia sai tosin joskus maanitella tulemaan näkyville.

Koko matka tehtiin jalkaisin, joten kotiin tullessa päivä jo valkeni. Kello oli neljä tai puoli viisi. Säästä riippuen pääsiäissoittajat saattoivat nähdä paluumatkallaan pääsiäisaamun tanssivan auringon.

Myöhempinä aikoina soittoporukkaa kuljetettiin autonlavoilla heinissä. Välillä kyyti oli kylmää, eivätkä kaikki mökkiläiset ymmärtäneet soittojen tarkoituksia. Pikkupojat pelästyivät kerran oikein kovasti ja ryntäsivät puiden taakse, kun mökin isäntä ampui haulikolla rauhanhäiritsijöitä. Seuraavana päivänä käytiin porukalla selvittämässä, mistä öisessä metelissä oli kysymys.

Soitot jatkuivat aina pienenevällä porukalla, kunnes ne 1990-luvulla loppuivat kokonaan."





Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä Tarinaikkunan lukijoille!

Kertomus höyrylaiva Tuulikilta

Taipalsaaren laivaliikenteestä on tässä blogissa kirjoitettu ennenkin. Tässä yksi tarina lisää höyrylaiva Tuulikin tapahtumista:

"Kun s/s Tuulikki seilasi kerran Riutanselällä kotimatkalla Lavikanlahteen, huomasi eräs iäkkäänpuoleinen isäntämies, että hänen salkkunsa oli jäänyt kaupungissa Leinon ja Pärnäsen kauppaan. Tassi päätti hieman pelleillä isännän kustannuksella ja sanoi hänelle: ”Tuossa seinällä on puhelin, josta voit soittaa sinne kauppaan!”. Laivassa oli tosiaankin puhelin, joka kytkettiin yöpymispaikassa ja kaupungin satamassa päivällä yleiseen puhelinverkostoon. Isäntä ei ollut koskaan käyttänyt mokomaa vekotinta, tuskin edes nähnyt sellaista. Isäntä astui rohkeasti telehvoonin luokse, nosti kuulotorven ja alkoi kovalla äänellä selittää, että täällä on se ja se Kaskein kylästä ja että häneltä oli jäänyt kyseenä olevaan kauppaan salkku ja jos salkun voisi toimittaa huomisessa tuurissa Savitaipaleelle. Hän oli sen verran herrasmies, että ennen kuulotorven panemista takaisin koukkuun, huusi vielä kovaääniset kiitokset etukäteen. Homma meni tietysti hienosti, mutta valitettavasti puhelimien väliltä puuttui lankaa noin parinkymmenen kilometrin verran. Tassi tietenkin haki unohtuneen salkun seuraavana päivänä ja toi sen vastaan tulleelle isännälle, joka ihmetteli, että kyllä ne ”nykyajan” vehkeet sitten olivat ihmeellisiä!"

Lähde: Pekka Okko: Tarinoita Taipalsaarelta ja vähän muualtakin

Kirjolan koulun koppi

"'Koppi' on varmasti Kirjolan koulun kulutetuin sana yläasteelaisten keskuudessa, niiden tupakoivien yläasteelaisten. Koppi on kunnan omistama pieni varastotila, joka sijaitsee Kirjolanmäen kupeessa koulun vieressä. Yläasteelaiset kokoontuivat joka aamu 'kopin taakse' tervaamaan keuhkojaan ja ylläpitämään ompelukerhoa. Otollisin aika nähdä kopin väkeä on aamulla 8.35-8.50 välisenä aikana sekä iltapäivällä kolmelta. Myös välituntisin saattaa siellä tavata satunnaisia salaisia sauhuttelijoita, jotka sitten huppu tiukasti päähän vedettynä hiipivät rinnettä ylös takaisin opintielle.

Koppi on rähjäinen. Vuosien vierintä ja tupakoitsijoiden alituinen kopilla ravaaminen näkyvät piirrettynä seinänä ja mullokselle kävellyssä ennen varmasti niin vihreästä alueesta.

Kopin iästä ei ole tarkkaa tietoa. Kopin seinä on täynnä tumppauksen jälkiä ja useita merkintöjä sisältäen muun muassa tussilla kirjoitettuja kirosanoja. Mikään pieni ei kopin elinkaari ainakaan ole, sillä ruskea juurakko, katkeilleet oksat ja selkeä polku kertovat useiden vuosien käytöstä.

Nykyään kopin hyödyntäminen on vähentynyt. 'Mennäänkö kopin taakse' ei enää kajahtele käytävillä niin paljon kuin 2-3 vuotta sitten.

Talvella kopille meneminen on hengenvaarallista puuhaa, sillä superliukas mäki on todellakin liukas ja pitoja ei ole, joten yleensä luisteluvauhti päättyy pamahdukseen, tumahdukseen ja kirosanaan, kun tupakanhimoinen kasiluokkalainen luisuu kopin seinää päin.

Siellä on moni saanut mustelman jos toisenkin takamukseensa, siellä on huudettu, itketty, suudeltu ja oltu vaan hiljaa. Vaikka koppi voikin esimerkiksi opettajien mielestä olla ihan älytön ja turha paikka, on sen ympäristöön silti muovautunut oma tunnelman ja 'kulttuurinsa'."

Saaren kylän talkoot Luumäellä

Saaren eli Järventauksen kylän asukkaat Luumäellä ovat aina olleet monitaitoisia ja omavaraisia. Perheet olivat isoja ja kuntakeskuksen palvelut hankalan matkan päässä. Monissa asioissa tehtiin yhteistyötä kylän väen kesken. Yksi osasi yhtä ja toinen toista: veneitä tai vaikkapa kaksikorvaisia kappoja. Erityisosaamista oli joka talossa. Talkoilla tehtiin monta työtä ja samalla tavattiin toisia kyläläisiä.

Tässä muutamia esimerkkejä Saaren talkoita:

HERNETSALMEN SILTA

Talkoohengen mittavin näyttö lienee Hernetsalmen siltahanke. Yhdeksän vuoden ajan pidettiin iltamia, joiden tuotolla silta rahoitettiin. Saaren oma kuoro esiintyi iltamissa. Äitienpäivänä vuonna 1933 vietettiin sillanavajaisjuhla.

PÄREKATTOTALKOOT

Maalaistaloissa oli useita rakennuksia ja useimpien päällä pärekatto. Kun katto piti uusia, pidettiin katontekotalkoot. Puut kaadettiin tammikuussa nousevan kuun aikaan ja ne varastoitiin odottamaan kevättä. Kuoriminen, pölkyttäminen ja päreiden höyläys tehtiin keväällä tai alkukesästä. Kun kuoritut pöllit olivat hiukan kuivahtaneet ja sitkistyneet (muutama päivä tai viikko), oli pärehöyläyksen aika.

Päreet höylättiin ja ladottiin saman tien katolle. Jos ne pääsivät välillä kuivamaan, ne tuppasivat naulatessa halkeilemaan. Päreet höylättiin tyvipölkyistä. Se oli tarkkaa hommaa. Vanha sanonta on, että päreitä tulee ”viisi tuumalta”. Höylän terä piti olla kunnossa, sen asentoa tuli säätää puu laadun mukaan. Jos puissa oli hiekkaa tms. oli terää hiottava vähän väliä.

Hämäläisellä oli sekä miesvoimin että hevosvoimin pyöritettävä pärehöylä, viimeksi höylä pyöri moottorin avulla. Kaupasta ostettiin erityisiä pärekattonauloja. Pölkyt tai päreet kasteltiin maaliin. Päreet niputettiin ja nostettiin nippuina katolle.

Työ aloitettiin räystäältä ja edettiin harjaa kohti. Räystäänteko on tarkkaa hommaa, mutta kovin isoja tellinkejä ei tehty. Katontekijät osasivat varoa putoamista. Ammattimiehet olivat katolla ja alhaalta pärenippuja ojentelivat heikompitaitoiset kuten nuoret. Myös naiset naputtelivat katolla päreitä.

Hyvin tehdyn pärekaton vedenpitävyys on noin kolmisenkymmentä vuotta. Pärekattojen kukoistuskausi oli vuosina 1850-1950.

RUKIINLEIKKUUTALKOOT

Ruista viljeltiin Saaren pelloilla paljon. Se niitettiin etupäässä sirpeillä, joten työväki oli tarpeen. Kesällä oli perhejuhlia, joiden jälkeen saatettiin yhdessäoloa jatkaa talkoilla. Irja ja Pentti Pihlhjärtan hääpäivän jälkeisenä maanantaina pidettiin Nikusentien varrella rukiinleikkuutalkoot.

SAPAROKESTIT

Saaren maita oli Kivijärven etelärantalaisten omistuksessa. Keväisin tänne tuotiin veneellä manterelaisten lampaita. Metsät oli aidattu ja lampaita oli Huuhtsalossa sekä Nevainlammin alueella. Lampaita oli paljon, satamäärin. Niille laitettiin kaulaan jokin merkki, letitetty naru, punos tai sarkakankaasta leikattu merkki, jotta omistaja tunnisti syksyllä omat lampaansa.

Lampaat koottiin ja kerittiin syksyllä, ennen mantereelle viemistä, yleensä Laurin päivän aikoihin. Manterelaiset pitivät silloin saarelaisille ”saparokestit”. He toivat tullessaan kahvitarpeet ja monenlaisia leipomuksia. Keritsemispäivinä kesteihin ottivat osaa myös huvila-asukkaat. Lampaita kerittiin ainakin Hämäläisellä ja Nikusella. Lampaat vietiin talveksi kotinavettoihinsa järven yli veneillä.

PUUNTEKOTALKOOT

Poikkeustilanteissa, kiireen, sairaustilanteiden, työväen puuttumisen tai jonkin muun yllättävän tilanteen takia polttopuut saatettiin tehdä talkoilla. Talot, saunat ja karjarakennukset lämpenivät puilla, joten talven polttopuutarpeesta oli ajoissa huolehdittava.

PERUNANNOSTOTALKOOT

Perunannosto oli syksyisin työväkeä vaativa tehtävä. Siihen pyydettiin monesti talkooväkeä mukaan. Koneet ovat tulleet kuokkien tilalle, mutta tämä talkooperinne jatkuu edelleen syksyisin Hämäläisen perunapellolla.

Lähde: Hilkka Mattila

Tarinankeruun päättyminen

Maaseudun merkkipaalut -hankkeen tarinankeruu on nyt saatu päätökseen, kiitos kaikille meitä keruussa auttaneille! Tarinoita kertyi yhteensä noin 350, joten paljon arvokasta tietoa eteläkarjalaisesta kulttuuriperinteestä on tallessa. Tarinoista noin kolmannes kertyi meille lähetetyistä sekä ihmisiä tapaamalla kerätyistä tarinoista, reilu puolet tarinoista on kirjallisuudesta ja lopun aineiston muodostaa koululaisten kirjoittamat tarinat.



Tästä blogista on mahdollista lukea joitain esimerkkejä niistä tarinoista, joita tämän hankkeen aikana olemme saaneet kasaan. Lisää tarinoita blogiin on vielä tulossa.



Tarinoita kerättiin monin eri tavoin. Ihmiset ovat lähettäneet meille muistojaan ja vinkanneet mielenkiintoisista kohteista. Olemme myös olleet yhteyksissä tarinoitsijoihin: hankkeen puitteissa on tavattu sekä haastateltu eteläkarjalaisia tarinoista kiinnostuneita. Neljä koululuokkaa on ollut mukana kirjoittamassa tarinoitaan. Lisäksi paikallishistoriaan liittyvää kirjallisuutta lukemalla on löytänyt monia kertomuksia.

Tarinoita kertyi useilta eri elämänalueilta ja ei aikakausilta. Jollekin muistoja saattaa herättää kylän lähikauppa, toiselle tehtaan piippu ja kolmannelle pellon reuna. Nämä kaikki ovat arvokkaita muistoja ja kertomisen arvoisia tarinoita.



Tarinankeruu on ollut antoisaa itsellenikin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa työskennelleenä. Eteläkarjalaisena olen tämän hankkeen kautta oppinut paljon uutta tutuista paikoista sekä samalla löytänyt monia uusia ja kiinnostavia kohteita lähiympäristöstäni. Uusia asioita nähdäkseen ja kiinnostavia tarinoita kuullakseen ei välttämättä tarvitse matkata kauas, vaan niitä voi kohdata yllättävänkin läheltä.

Etelä-Karjala on täynnä mielenkiintoisia matkailukohteita, joissa välttämättä paikalliset itse eivät ole käyneet ehkä ikinä tai ainakaan aikoihin. Saimaan kanava, tuulimyllyt, vanhat huvilat ja hovit, paikallismuseot, säräpirtti, jalokivikylä, kummakivi, Haukkavuori ja Imatrankoski ovat joitain esimerkkejä maakunnan nähtävyyksistä. Myös monet hyvin arkisilta tuntuvat kohteet kuten lähimetsä tai paikallinen tori voivat herätä tarinoiden avulla henkiin ja toisaalta olla hyvinkin eksoottisia nähtävyyksiä kauempaa matkaajalle. Maaseudun merkkipaalut -hanke osaltaan on pyrkinyt nostamaan näitä arkisia nähtävyyksiä esille. Hankkeen tuotoksena julkaistaan tarinaopas, johon maakunnan mielenkiintoisia tarinoita kootaan yhteen.


Heini Kähkönen






Kuvat ovat tarinankeruun aikana ottamiani. Ensimmäisessä peltoja Joutsenon Konnunsuolla, toisessa Parikkalan kirkko, kolmannessa Imatran Kaukopään tehdas Ruokolahden Salosaaresta katsottuna ja viimeisenä näkymä Luumäen Kannuskoskelta.

Kankkurilla 1970-luvulla Vainikkalassa

"Lapsena asuin Vainikkalan rautatieaseman vieressä ja meillä lähipiirin lapsilla oli tapana 'mennä Kankkurille'. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulki säännöllisesti matkustajajunia, Kansainvälisiä junia eli Kankkureita. Meillä maaseudun lapsilla oli ihmeteltävää.

Junat pysähtyivät passintarkastuksen ajaksi ja matkustajat tulivat ulos junasta joko mennäkseen Asemaravintolaan tai sitten vain kuljeskellakseen asemalaiturilla ja aseman puistossa. Meitä lapsia kiinnosti kovin nähdä ulkomaalaisia ihmisiä. Keräsimme rohkeutemme ja pyysimme matkustajilta milloin karkkia, milloin rintamerkkejä tai jotain muutakin pientä. Varsinkin venäläiset matkustajat antoivat niitä meille mielellään ja muutenkin kaikki olivat ystävällisiä sekä iloisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lapsiin suhtauduttiin hymyssäsuin. Jotkut venäläiset vaununhoitajat tulivat meille sen verran tutuiksi, että heiltä sai aina karkkia.

Eräs mieleenpainuva tapahtuma oli erikoisjunan saapuminen kuumana kesäpäivänä. Vaunuja oli ainakin 30 ja 2 veturia oli niitä vetämässä. Vaunut olivat täynnä eri puolilta maailmaa saapuneita nuoria ja he olivat menossa Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Moskovaan. Ihmisiä oli joka puolella aseman seutua: kuljeskeli teillä ja poluilla, istuskeli nurmikolla, keskusteli sekä nauroi. Juna seisoi asemalla 2-3 tuntia, koska noin suuren ihmismäärän matkustuspapereiden tarkastaminen vei aikaa. Kun juna lähti, niin menimme tapamme mukaan vilkuttamaan ja vaunuista vilkutettiin takaisin!"

Uimarantaa etsimässä

"Olin juuri muuttanut Luumäelle Kurvilan kylään. Olin ennen tottunut siihen, että kotimme vieressä oli uimaranta. Tämä mukavuus puuttui uuden kotimme vierestä. Tiesin, että talomme lähellä on kolmen kilometrin säteellä kolme järveä. Päätimme yhdessä tuumin ystävieni kanssa etsiä kylämme yleisen uimarannan, täytyihän sellainen joka kylässä olla. Toisin kuitenkin kävi. Eihän maalla yleisiä uimarantoja ole. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tienneet.

Aloitimme uimarannan etsinnän läheisistä metsistä, joiden lähellä tiesimme yhden järvistä sijaitsevan. Päädyimme harhailemaan kuusiseen umpimetsään, jonne ei valoa juuri tihkunut. Useiden tuntien harhailemisen jälkeen löysimme etsimämme järven, mutta uimarantaa ei näkynyt. Oli vain vetistä suota.

Pettyneinä turhasta retkestä, suuntasimme kotiin päin. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, ettemme tienneet oikeaa suuntaa. Olimme eksyneet. Yritimme etsiä korkeaa kohtaa, josta näkisi missä ihmeessä olimme. Löysimme ainoastaan hakkuuaukean. Olimme turhautuneita ja myös hämillämme. Itku oli lähellä.

Tuntien epätoivoisen harhailun jälkeen älysimme seurata sähkölinjoja ja löysimme oikean suunnan kotiin. Retkestä viisastuneina kävimme kysymässä naapurista, missä sijaitsisi lähin yleinen uimaranta. Pettymykseksemme sellainen sijaitsi 12 kilometrin päässä Taavetissa. Se siitä uimareissusta sitten.

Retki oli avartava ja opettava kokemus. Metsässä samoilu on mukavaa ja suosittelen sitä kaikille, mutta, jotta löytäisitte takaisin lähtöpisteeseenne suosittelen karttaa ja kompassia."

Houkutteleeko paikallismuseo?

Isoa osaa Etelä-Karjalan esineellisestä kulttuuriperinnöstä hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Etelä-Karjalan paikallismuseoiden tausta on samanlainen kuin muuallakin Suomessa. Kuntien, yhdistysten ja säätiöiden ylläpitämien museoiden kokoelmat ovat pääasiallisesti kerätty 1900-luvun puolivälin jälkeen ja ne kertovat maaseudun historiasta. Vaikka 1970- ja 1980-luvut tuntuivat olevan paikallismuseoiden kulta-aikaa, nykyisin ne vetävät huonosti vierailijoita. Paikallismuseot ovat syntyneet tietystä alasta tai kotiseutunsa historiasta kiinnostuneiden aktiivisten ihmisten harrastuksen tuloksina. Alueellisten muutosten myötä useissa museoissa aktiiviset toimijat alkavat vähetä.

Kesäkaudella 2011 Etelä-Karjalan museossa toteutettiin Paikallismuseot nykyaikaan -hanke, jossa kartoitettiin alueen paikallismuseoiden vahvuuksia, kehittämistarpeita ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Museokierroksella saatujen kokemusten ja vastausten perusteella ideoitiin toimintamalleja paikallismuseoiden avuksi.

Helmikuussa 2012 käynnistyi Paikallismuseot nykyaikaan hankkeen toinen vaihe Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö, jossa edellisessä vaiheessa ideoituja malleja toteutetaan käytännössä. EEMUn tavoitteena on kehittää paikallismuseoista avoimia, eläviä ja toiminnallisia kohteita, jotka houkuttelisivat paitsi matkailijoita myös paikallisia eri alojen harrastajia. Hankkeessa tuetaan niiden ympärillä järjestettäviä tapahtumia, yritystoimintaa sekä kehitetään paikallismuseoiden yhteistyötä paitsi toisten museoiden myös muiden tahojen kanssa.

EEMU-hanketta on aloiteltu nyt kuukauden verran. Organisoimista on ollutkin, koska hankkeessa on tarkoitus ottaa haltuun melko monta osa-aluetta. Suunnitelmana on uudistaa Etelä-Karjalan museoportaalia ja tehdä paikallismuseoille yhteinen esite. Lisäksi aiemmassa vaiheessa ideoituja toimintamalleja toteutetaan käytännössä ja niistä tehdään kirjallisia ohjeistuksia kaikkien kohteiden käyttöön. Mahdollisuuksien mukaan hanke on myös mukana tapahtumissa, joita paikallismuseoihin liittyen järjestetään.

Hankkeessa etsitään uusia harrastajia paikallismuseoihin ja siksi pyritään yhteistyöhön mahdollisimman monien tahojen kanssa. Jos sinua kiinnostaa harrastaminen paikallismuseossa, ota yhteyttä projektikoordinaattori Anna-Kaisa Ekiin. Sähköpostiosoite on muotoa etunimi.sukunimi(ät)lappeenranta.fi.

Millainen paikallismuseon mielestäsi pitäisi olla?


Anna-Kaisa Ek

Eräjärven kummitus

Ruokolahden Eräjärvellä on kummitus esiintynyt pikän aikaan, sillä varhaisimmat tiedossa olevat tapaukset ovat sattuneet jo 1800-luvulla. Lukuisat ihmiset ovatkin joutuneet tämän kummituksen kanssa tekemisiin.

Varhaisimmat selitykset Eräjärven kummittelusta liittyvät karhunpyyntiin. 1800-luvulla karhuja oli liialti ja niiden hävittämiseksi pyrittiin tekemään kaikki voitava. Tuolloin uskottiin, että pyydystettävä karhu pysyi kierroksessa, jos siihen ripotteli hautausmaalta tuotua multaa. Eräjärvellä oli saatu karhu kierretyksi ja kiireellä tuotiin multaa hautausmaalta. Karhunpyytäjä laittoi tuomansa multapaketin talonsa avokuistin hyllylle, josta tuuli sen tempaisi ja riepotteli mullan ympäriinsä. Tästä uskottiin alkaneen henkien mellastuksen talossa.

Eräjärven kummitus on kertomusten perusteella ollut ajoittain varsin toimelias, joskin sen esiintyminen on useimmiten ollut vain pientä harmia aiheuttavaa pelleilyä, ääniä ja esineiden siirtelyä. Vain kerran se häiritsi siinä määrin, että isäntä muutti talosta jättäen sen autioksi.

Kerran oli tupaan tulla jysähtänyt kolme suurta lumista kiveä kenenkään havaitsematta, kuka ne siihen oli tuonut. Pellolla näkyi vain paikka, mistä kivet oli otettu. Talosta hävisivät avaimet, ja niitä haettiin kaikkialta. Viimein talon väki päätyi käsitykseen, että kummitus on vienyt ne. Leivän kummitus oli laittanut keittopataan niin tiukasti, että leipä oli leikattava pieniksi, ennen kuin se saatiin padasta pois. Karjan se laski yöllä navetasta ulos ja mellasti saunassa. Arvellen, että kummitus pelkäsi kirvestä, olivat saunaan menijät ottaneet kirveen mukaansa, mutta pian oli kirves lingottu saunan kiukaalle.

Tormäellä oli niihin aikoihin asunut Siitonen, joka oli päättänyt uhmata kummitusta sanoen: ”Minulle se ei ainakaan uskalla temppujaan tehdä”. Siitonen laittoi tupakkakukkaronsa pöydälle sanoen vielä: ”Tuota se ei vie ko mie ihe vahin”. Ei aikaakaan kun tupakkakukkaro oli kadonnut. Sitä haettiin pitkän aikaa, ja viimein se löytyi pankon alta.

Kerran oli kummitustaloon kokoontunut naapureita ja he pyysivät kummitusta esittäytymään. Silloin oli uunin ravista heilutettu kättä, ja se on tiettävästi ainoa kerta, kun kummitus edes sen verran näyttäytyi.

Talossa oli paistettu piirakoita ja ne oli viety eteiseen jäähtymään. Kotvan kuluttua havaittiin, että piiraista oli vain kuoret jäljellä. Täyteosa löytyi myöhemmin kujalta hevosloimeen käärittynä.

Isäntä ja emäntä olivat pirtissä ja kuullessaan eteisestä ääntä ja ulko-oven käyvän, he luulivat jonkun vieraan tulevan. Tupaan ei kuitenkaan tullut ketään, sen sijaan saattoi kuulla, että portaita noustiin ylös talon vinttiin. Askeleet kuuluivat selvästi välimatolla ja päätyivät vintissä erääseen nurkkaan.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto I

Muistele-iltapäivä Kannuskoskella

Tarinat ja muistot voivat parhaimmillaan herättää paikkoja henkiin ja kertoa menneistä ajoista ainutlaatuisella ihmisläheisellä tavalla, johon pelkät vuosiluvut ja historialliset faktat eivät kykene. Tarinoiden tallentaminen ja niiden jakaminen on tässä mielessä erittäin tärkeää. Näissä merkeissä Luumäen Kannuskoskella kokoonnuttiin muistelemaan menneitä kylän seurantalolle sunnuntaina 26.2. Sain olla mukana tapahtumassa kuuntelemassa muisteluja kannuskoskelaisten elämästä entisaikaan.

Esille nousi monenlaisia kiinnostavia kertomuksia. Ensin käytiin läpi tietoja historiasta: kuinka Kannuskoski sai alkunsa ja mistä kylän nimi tulee. Hiljalleen osallistujat alkoivat tarinoida omia muistikuviaan, erityisesti sota-ajat ja teollisuuden kukoistuskausi nostivat mieleen kertomuksia. Puun uitto ”väliväylää” pitkin, vanhan tehtaan purkaminen, tehdaskylän vilkas elämä useine kauppoine ja kouluineen, kesätyöt suotyömaalla, tarinat venäläisistä sotavangeista sekä sattumukset tansseissa ja muissa huvituksissa olivat eräitä tarinoiden aiheita.

Tilaisuuden järjestivät Kannuskosken kyläyhdistys ja Kannuskosken Martat. Yhteinen muistelutilaisuus on hyvä tapa palauttaa mieleen vanhoja muistoja entisajan elämästä kotiseuduilla. Samalla tilaisuus tarjoaa mahdollisuuden nuoremmille ja muualta alueelle muuttaneille kuulla siitä, kuinka paikkakunnalla ennen elettiin. Pienet, arkiset tarinat kuvaavat kunkin alueen historian merkkipaaluja elävästi. Kun muistoja on jakamassa useampi henkilö, erään kertoma muistelma saattaa herättää toisessakin halun kertoa oman tarinansa samaan tapahtumaan liittyen. Näin tarinoita kerääntyy lisää ja monipuolisemmin kuin ihmisen muistellessa yksin. Kannuskosken Muistele-iltapäivässä mukana oli myös Marttojen Uittokuva-valokunäyttely. Vanhat valokuvat osaltaan herättävät muistoja ja auttavat tarinoiden kertojaa. Toivottavasti muutkin kyläyhdistykset ja vastaavat tahot innostuvat keräämään alueen ihmisiä yhteen tarinoimaan ja muistelemaan. Tällä tavoin on mahdollista koota ainutlaatuista tietoa alueen arkipäiväisestä menneisyydestä.

Tapahtumapaikkana olleen seurantalon paikalla on ennen ollut tanssilava, jonka sattumuksista tilaisuudessa nousi myös esille tarinoita.

Urpon ja aarteen tarina

Noin kolme kilometriä Heituinlahdesta Savitaipaleen kirkolle päin on Kenkäkaivon tienhaara, josta erkanee Lamminpäähän ja Jukkaralle menevä tie. Ennen kirkolta Heituinlahteen kulkevan tien peruskorjausta ja päällystämistä oli Kenkäkaivon tienhaaran luona pieni mäki, jota kutsuttiin myös Kenkäkaivon mäeksi.

Entisaikaan oli mäen lähellä, Heituinlahdesta kirkolle päin mentäessä sen oikealla puolella lähde, jota matkamiehet käyttivät juomapaikkanaan. Joku oli joskus jättänyt vanhan kengän lähteen reunalle ja sitä oli ruvettu käyttämään juoma-astiana. Siitä nimi Kenkäkaivo, näin vanhat tiesivät kertoa.

Lähteestä kaakkoon jatkuu maa alavana muuttuen jonkun matkan päässä suoksi. Suon keskellä on pieni lampi. Jos nykyiseltä kartalta etsii suon ja lammen, löytää myös niiden nimet: Urposuo ja Urpolampi. Ennen tien peruskorjausta oli tien vieressä suuri kivi, ja tätä nimitettiin Urpokiveksi. Enää kivestä ei näy jälkeäkään.

Myös näiden paikkojen nimien taustalla on oma tarinansa. Aikanaan alueella asui paikkakunnalla rikkaudestaan kuulu Urpo. Hän pelkäsi varkaita ja oli sitä varten myös piilottanut rahojaan suohon. Nämä rahat, venäläiset kuparirahat vuosilta 1766-1788, löytyivät Liekkisuolta vuonna 1931. Ennen löytöä rahojen piilottamispaikkaa ei kukaan tiennyt. Urpon varkaiden pelko ei ollut turha, sillä ollessaan kerran matkalla Savitaipaleen kirkolle, murhasivat rosvot hänet Kenkäkaivolla Urpokiven luona, ryöstivät Urpon rahat ja piilottivat ruumiin tien oikealla puolella olevaan Urposuohon. Tiedon rahojen piilopaikasta Urpo vei mennessään hautaan. Tapaus järkytti silloisia paikkakunnan asukkaita, minkä todistavat paikannimet Urposuo ja Urpolampi.

Lähde: Pertti Jurvanen ja Markku Tani: Heituinlahden seudun historia: savupirtistä tietotupaan

Hinkan mummo

"Joskus sodan jälkeen tuli Vainikkalaan asumaan Hinkan mummo. Hän oli Terijoelta kotoisin ja kuulemma asemapäällikön leski. Hän osti ”vanhan murjun”, 3 huoneen talon, entisen pyttytehtaan vierestä ja asettui siihen asumaan.

Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!

Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."

Keltun mettä ja juniin hyppääminen 1950-luvun alussa

"Lappeenrannan Alakylässä on Keltun mettä, nykyiseltä nimeltään Ratapuisto. Kelttu oli ollut vuosikymmeniä sellainen paikka, jossa pojat opettelivat miesten tavoille eli kiroilemaan ja puhumaan tytöistä, polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa - sen verran, että henki haisi.

Metsässä oli myös suuria hiekkamonttuja ja surmankirnu, joissa opeteltiin taituruutta ja rohkeutta polkupyörillä. Myös roilaaminen narun kanssa kuului Keltussa kävijöiden touhuihin. Metsä oli kokoontumispaikka ja sinne mentiin aina. Viereisellä tontilla oli kasvimailta, joilta käytiin salaa hakemassa avomaankurkkuja, nauriita ja niin edelleen. Isommat pojat kenties vähän juopottelivat ja pelasivat korttia sekä rahapeliä...

Yhtenä vaarallisena harrastuksena oli junan kyytiin hyppääminen. Tavarajunat kulkivat hitaammin kuin matkustajajunat, joten uhkarohkea urheilu tapahtui tavarajunilla. Kun juna lähti asemalta ylämäkeen Lauritsalan suuntaan, kyttäsivät pojat ratapenkalla valmiina hyppäämään kyytiin. Vaunuissa olevasta kaiteesta otettiin kiinni ja juoksuaskelin päästiin vauhtiin ja hyppäämään vaunun rappusille. Kyydissä ajettiin sitten nykyisen jäähallin luokse, jossa hypättiin pois kyydistä. Tuossa kohdassa oli pieni lampi ja pehmeää hiekkaa, johon oli hyvä hypätä. Olipa kerran porukassa yksi poika joka onnistui hyppäämään matkustajajunankin kyytiin.

Vaarallinen junaleikki loppui kuitenkin traagisesti. Yhden pojan käsiote irtosi junan vaunun kahvasta ja hän tipahti junan alle niin, että toinen jalka meni kokonaan poikki. Poika otti jalan käteensä ja itki ja ryömi lähellä olevaa kotiaan kohti. Apu onneksi saatiin ja poika selvisi hengissä. Tämän tapahtuman jälkeen ketään ei enää kiinnostanut juniin hyppimisleikki."

Ylämaan korupirtti

Tämä tarina kertoo Lappeenrannan Ylämaalla sijaitsevasta Korupirtistä.

"Kun olin pieni pysähdyimme matkalla Miehikkälään Ylämaan Korupirtillä. Korupirtti on siitä erikoinen paikka, että siellä myydään Ylämaan ainutlaatuista Spektroliittiä. Olen aina ihaillut kiveä ja sen kaunista kiiltoa.

Ylämaan Spektroliitin lisäksi Korupirtistä tulee mieleeni lapsuuden kesät, kun helteellä pysähdyimme Korupirtille ja asetuimme istumaan kahvioon tai terassille. Kahviosta saa ihan oikeaa irtopallojäätelöä! Tämä irtopallojäätelö sisältyy olennaisesti lapsuuteni kesiin, enkä pysty miettimään parempaa paikkaa sen syömiseen kesähelteellä kuin juuri sen Korupirtin terassin.

Korupirtti on hyvin kotoisa ja rauhallinen paikka pysähtyä matkan varrella. Jos haluat nähdä aitoa Ylämaan Spektroliittiä tai maistaa oikeaa Etelä-Karjalan hakkoopiirakkaa, se on juuri oikea pysähtymispaikka. Vaikka Korupirtti onkin mielestäni parhaimmillaan kesäaikaan, on talvessakin puolensa. Korupirtti on lämminhenkinen pieni hirsirakennus, jossa viihtyy pidemmänkin aikaa suojassa talven pakkasilta."

Hullujussi Saimaan kanavalla / Crazy John at Saimaa Canal / «Бешеный Юсси» на Сайменском канале

Saimaan kanavan rakentamiseen ja sen laajentamiseen liittyy monia tarinoita. Tässä eräs tarina, joka on ilmestynyt Aune Hikipään toimittamassa "Kanavakaskut. Muistoja vanhalta Saimaan kanavalta" -teoksessa.

"Kanavan laajennus ja uudelleenrakennus pääsivät alulle 1930-luvun alussa. Ensimmäisenä valmistui Mälkiän sulku vuonna 1933. Tällöin oli mukana konevoimaa, kuten sähköpominosturi, ilmakonepora, kapearaitainen rautatie höyryvetureineen ja höyryllä toimiva kaivinkone, jota kutsuttiin hullujussiksi.

Työläiset olivat etupäässä paikkakuntalaisia. Vieraspaikkakuntalaiset olivat lähitaloissa kortteeria. Kun eräässä talossa kerrottiin, että työmaalle tulee hullujussi, sanoi emäntä: "Sitä ei meille oteta kortteeriin".

Hullujussista huolimatta maasta kaivettiin suurin osa lapiolla. Työ oli kovaa. Se oli järjestetty niin, että kun vaunuroikka tuli, oli jokaisen saatava kuuppansa täyteen, oli paikka millainen hyvänsä. Parhaille miehille oli tavallisesti paras paikka ja lisäksi kiilaraha. Työnjotaja kiljui heti, jos ei kerinnyt toisten kanssa kuuppaa täyteen. Kuuppaan mahtui kuutiometri maata ja kuuppia täyttyi useita löysin aikana. Saattoipa joskus joltakin hermot pettää ja silloin oli leikki kaukana. Mutta saattoi joskus olla tilanne toisenlainenkin. Kerran miehet ja mestari olivat leikkimielisiä. Ruvettiin ottamaan kyytiä hullujussin kauhassa. Mies kauhaan ja jussi pyörimään ympäri.

Leikki loppui, kun veturi toi vaunuroikkaa ja jussi iski kauhalla, jossa mestari oli vuorollaan kyytiä ottamassa, veturia korvalle. Veturi meni syrjälleen penkkaa vasten ja samalla muutamia vaunuja meni kiskoilta. Veturi ja vaunut nostettiin jussilla paikoilleen. Keljusta mestarista tuli hyvä ja poikien palkka parani kun suut pantiin kiinni."

Lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalassa -kirjassa.

Crazy John at Saimaa Canal

The expansion and reconstruction of the Saimaa Canal started in the early 1930s. The Mälkiä lock was completed first, in 1933. Machines were already widely used in construction work, including the crane, pneumatic drills, a narrow-gauge railway and a steam locomotive, and a steam-powered excavator, which had the nickname Hullujussi - “Crazy John”.

Most of the workers were local people. Those who came from other towns lodged with local families. In one house, when the men mentioned that Crazy John was coming to the construction site, the lady of the house said, “I’m not having him living with us.”

Despite Crazy John, the majority of excavation work was done with spades. It was hard work. It was organised so that when the carriage convoy arrived, each man had to fill up his bucket, no matter what the site was like. The best men were usually given the best spots and paid extra. The foreman would shout at anyone who couldn’t fill up his bucket in time. The bucket took a cubic metre of soil, and several buckets were filled up during a single shift. Some lost their temper at times, and it was serious business. It wasn’t all anger and frustration, though. Once, the men and the supervisor started messing around, riding in the bucket of Crazy John. A man would get in a bucket, and John was spun around.

The fun ended when the bucket hit the side of a passing locomotive.  At that point, the supervisor was riding in the bucket. The locomotive toppled on its side against the bank, and some carriages were derailed. The men used John to lift the locomotive and carriages back onto the track. The supervisor, previously a morose man, became very friendly and increased the men’s salaries - provided that they kept their mouths shut about the incident.

Source: Aune Hikipää and Aimo Vuorinen (1978)

 «Бешеный Юсси» на Сайменском канале

Расширение и перестройка Сайменского канала начались в начале 1930-х годов. Первым вступил в строй шлюз Мялкия в 1933 году. На строительстве применялась уже техника: краны, пневматические буры, узкоколейка с паровозом и экскаватор на паровой машине, который прозвали в народе «бешеным Юсси».

Рабочие были в основном местные, а приезжие проживали в окрестных домах. Когда в одном из домов рассказывали, что на стройку прибывает «бешеный Юсси», хозяйка сказала: «Ну уж этого я к себе на квартиру не возьму».

Несмотря на экскаватор, большую часть земляных работ делали вручную. Работа была тяжелой. Организована она была так, что когда состав вагонеток подходил, каждый должен был наполнить свою, каким бы грунт не был. Лучшим рабочим было всегда припасено лучшее место и кроме того «клиновые», то есть премиальные. Если кто не успевал наполнить вагонетку, прораб начинал сразу кричать. В вагонетку входил кубометр грунта, и за рабочий день их приходило несколько. Иногда у кого-то сдавали нервы, и тогда было не до шуток. Но бывали и другие ситуации. Например как-то раз рабочие с мастером были в хорошем настроении и решили покататься на экскаваторе: рабочий залезал в ковш, и «бешеный Юсси» начинал крутиться.

Веселье закончилось, когда мимо проходил поезд, и «Юсси» ударил паровоз ковшем по уху. Тогда в ковше кружился сам мастер. Паровоз свалился набок на обочину, и несколько вагонеток слетели с рельсов. Паровоз и вагонетки подняли экскаваротом обратно на рельсы. Обычно противный мастер стал очень дружелюбным, и рабочие получили прибавку к зарплате, чтобы не болтали лишнего.

Lemin punanen

Lemi on kuuluisa perinneruuistaan, kuten Lemin särästä ja lemiläisestä perunasta. Säräpirtin sivuilta voi tutustua lisää särään ja sen tarinaan. Lemin perunan tarinasta puolestaan kerrotaan Anu Talkan, Mikko Europaeuksen, Mirja Heinisen ja Minna Kähtävä-Marttisen "Pitäjä ison kiven takana - Lemin historia" teoksessa seuraavaa.

Perunanviljelyksellä oli Lemillä vankka asema 1800-luvun loppupuolella. Nimikkoperuna, Lemin punanen, tuotiin perimätiedon mukaan Ballkanilta 1870-luvun lopulla, kun Suomen kaarti palasi kotiin Venäjän ja Turkin käymästä sodasta. Lemiläissotilaita oli tarinan mukaan kolme. Lemille repuissa tuodut perunat olivat punertavia ja syväsilmäisiä potaatteja, joita alettiin kutsua Lemin punasiksi. Lajike kotiutui nopeasti lemiläisiin, perunanviljelylle otollisiin olosuhteisiin.

Lemin perunamaine vankistui 1900-luvun alkupuolella, kun perunaa vietiin myyntiin Viipuriin ja Lappeenrantaan. Varsinkin uusilla perunoilla oli erinomaiset markkinat, ja jotkut lemikäistilat alkoivat erikoistua perunanviljelyyn. Kerrotaanpa Antti Sinkon hankkineen Lemin ensimmäisen kuorma-auton 1930-luvun alussa nimenomaan perunoiden Viipuriin kuljettamista varten. Lemiläisillä oli Viipurissa vuokralla oma majapaikka, johon perunanmyyjät asettuivat varhaisperunan sesongin alettua. Lisää myytäviä kuljetettiin kotipitäjästä sitä mukaan, kun edelliset myytiin.

Tatu Kouvo kertoi Viipurin 1930-luvun perunakaupasta runon säkein:

Lemin maass' ei rikkautta, kultaa.
Eikä myöskään pellois' mustaa multaa.
Mutt' peruna siell' kasvaa verraton,
se aivan kuuluisa jo on.

Sanotaan, jos Eeva ois sen tuntenut,
sen Aatamill' ois varmaan tunkenut.
Sill' tahdottaan vaan sitä painostaa,
ett' omenaan sit' voisi mainostaa.

En vertaa viell' oo muualt' tavannut,
kun perunoill' oon suuni avannut.
Se paremmalt' viell' maistunevi varmaan,
kun on kasvi synnyinseudun armaan.

Mutt' vieraatkin niil tunnustuksen antaa,
kun niitä heille syötäväksi kantaa.
Ja kauppiaatkin hihkuu: "Lemiläisii!".
Sill' usein muiluttavat kansalaisii.

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Tarinoita Parikkalan Koitsanlahdelta

"Koitsanlahden Hovissa oli vielä 1930-luvun alkupuolella paljon palvelusväkeä hoitamassa suurta karjaa ja sisäkköjä hoitelemassa hovin kotitaloutta.

Useat lähiseudun pojat hakivat sieltä morsiamet itselleen, niin myös eräs kolmekymppinen poikamies löysi lempeäkatseisen ja punaposkisen karjalan neidon. Kihlat pujotettiin sormeen jouluaattona hovin pitkän hiekkakäytävän reunalla suuren kuusen juurella. Sieltä löytyy kihlakuusi, joka lie ollut monen muunkin parin kohtauspaikka.

Ahkerilla ja taitavilla neidoilla olikin kysyntää, sillä samaisen vuoden aikana 7 poikamiestä haki hovista emännän itselleen.

-----

Hovin korkean mäen alla, rannan tuntumassa oli aitta, jossa palvelustytöt yöpyivät kesäisin. Aitan ympärillä kävi kuhina.

Pojankoltiaiset huutelivat tyttärille pyrkimyslukujaan: “Tuuloo ja sattaa nii jot ei näy tietä ei rattaa. Nii on piimii ko nännä, ei nää mihikää päi männä. Mitä siul on mielessäis, vai onk siul vieraita poikii vieressäis? Aukase nyt joutui se aittas ov!"

Silloin Siiri otti suuren ruisleivän ja lähätti sen aitan ylisiltä nälkäisille pojille sillä seurauksella, että poikaparalta katkesi peukalo leipäkopissa.

-----

Vanhaa himmeliä korjatessa muistui mieleeni seuraava tarina.

Koitsanlahden koulun syyslukukausi oli päättymässä ja käsityöt jaettiin kotiin vietäväksi. Elettiin Paasikiven aikakautta, 50-luvun alkua.

Olin ylpeä vihdoinkin valmiiksi saamastani himmelistä! En rohjennut riiputtaa sitä pitkin maantietä, etteivät kiusankappaleet olisi sitä särkeneet. Oikaisin Väl`mäen pihan poikki mullospellon halki Keski-Karjalan kaupalle, josta ennen kulki polku.

Tiesin, ettei siitä saanut kulkea ja että pihalla pidetään irrallaan vihaista pässiä, mutta tänään sitä ei onneksi näkynyt lähimaillakaan. Kunnes pääsin navetan taakse. Pässi huomasi kirkkaanpunaisen uuden pukuni ja tuli oikopäätä kohti minua, sitten se pysähtyi - otti muutaman taka-askelen ja hyökkäsi päin persuksiani.

Lensin rähmälleni mullokselle. Huusin minkä kurkusta lähti ja juoksin aina vähän matkaa eteenpäin, mutta pässi oli kerta toisensa jälkeen aina vain nopeampi. Vihdoin “Koppo”, talon poika juoksi pässin kiinni, otti sarvista ja ratsasti navetalle.

Olin täysin kuravellissä, takamukset kipeinä, laukku ja kirjatkin kuraiset, himmeli palasina jossain mulloksella, mutta hengissä. Toiset koululaiset tavatessani jouduin poikajoukon pilkan kohteeksi. Isosiskoni sattui olemaan myös paikalla, suivaantui pojille ja ryhtyi puolustamaan, milläs muulla kuin nyrkeillä. Eräältä pojalta vuosi jo nenästä verta. Siihen hyytyi tappelu. Enää ei minuakaan itkettänyt. Sisareni oli rohkea muidenkin silmissä. Himmeliä surin monta vuotta."

Ruokolahden suurin tulipalo

Suurimpia tulipaloja, mitä Ruokolahdella tiedetään olleen, oli Torsansalon suurpalo kesällä 1897, jolloin paloi metsää tuhansia hehtaareja.

Kesän ollessa kuivimmillaan oli Pietari Laurikainen ostanut Pohjalankilasta tikkuja, kävellen kulkenut matkan Torsanpäästä Särkilahteen ja heitellyt palavia tikkuja tien oheen molemmin puolin tietä. Ympäröivillä suoalueilla nähtiin palopesäkkeitä savuavan vielä keskitalvella.

Palon sammuttamiseksi ei kukaan tehnyt mitään, jos sille mitään olisi mahtanutkaan. Se raivosi monta päivää. Yöksi vähän laantui alkaen taas seuraavana päivänä raivokkaan etenemisensä. Nokista hiekkaa ja mustuneita puunrunkoja oli kilometrimäärin. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin laajoilla alueilla törröttivät mustuneet puut.

Suurin osa paloalueesta oli soramaata ja pitkällisen poutakauden jälkeen erittäin kuiva, joten humuskerros paloi pois. Jäljelle jäi vain soraa, josta palamisjätteet huuhtoutuivat sateen mukana. Uuden metsän kehittymiselle ei jäänyt edellytyksiä. Vuosikymmeniä taimisto kitui alueella.

Pietari Laurikainen oli kehitysvammainen, eikä suoraan joutunut teoistaan vastuuseen. "Meni kaksi askia tikkuja", oli Laurikainen harmitellut myöhemmin.


Hukkavuoren polulla voi nähdä vanhan tervaskannon, jossa näkyy vielä Torsansalon suurpalon jäljet.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto III

Sunisen kylä

"Nykyinen Skinnarilan suuri asuinalue ja Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston ympäristö oli ennen nimeltään Sunisen kylä. Skinnarilan hovi oli myös kaikille tuttu nimi. Se käsitti Toivo Kuulan vaimon Alman suvun kesänviettopaikan, johon koko suku aina kokoontui kesäksi.

Näin monta kertaa Alma Kuulan lähtevän kaupunkiin, jonne oli kuuden kilometrin matka. Siihen aikaan ei kulkenut linja-autoja lyhyillä matkoilla, joten piti käyttää apostolin kyytiä. Olihan suvulla varmasti autoja, mutta bensiiniä ei saanut siviilikäyttöön. Meilläkin oli auto, mutta ei sillä voinut ajaa, kun ei ollut polttoainetta. Se joutui kaksi eri kertaa sotaan, mutta sodan päätyttyä se palautettiin suurin piirtein kunnossa.

Skinnarilan hovissa pidettiin lasten urheilukilpailut, johon kylän lapset kutsuttiin. Tyynellä ilmalla kuului kaunista flyygelin soittoa mökillemme, joka sijaitsi aivan lähellä. Soittiko siellä Alma vai tyttärensä Sinikka, en tiedä.

Kuulan huvilan takana oli korkea mäki nimeltään Kuulan harju. Siellä oli polku, joka oli rajattu pienillä kivillä, ja penkki. Sieltä oli kaunis näkymä Saimaalle. Voi olla, että istuessaan penkillä, säveltäjä mietti uusia sävellyksiä. Pihapiirissä oli ennen useita rakennuksia, jotka nykyään on jo purettu. Yhtä kaksikerroksista rakennusta käytettiin Lappeenrannan lasten kesäsiirtolapaikkana. Sauna toki on vielä jäljellä, Kuulan huvila ja talonmiehen asunto.

Sunisen kylässä oli vain muutama maatalo ja kesämökkejä. Teknillisen yliopiston paikalla oli hyvät marja- ja sienimaat. Oli mustikoita, vadelmia, puolukoita ja suolla karpaloita. Niiden kerääminen oli niin sanotusti ”tervanjuontia” meille lapsille, mutta oli pakko, koska äiti niin komenti ja ennalta määrätty määrä piti kerätä.

Sota-aikana olivat kenraali Laguksen joukot Skinnarilan hovin mailla ja autokomppania toisella puolen meidän mökkiä. Lisäksi oli vielä linnoitustyöntekijöitä, jotka laittoivat tankkiesteitä isoista yli metrin korkuisista kivistä Saimaan rannalta alkaen ja jatkuen pitkälti yli peltojen ja metsien. Myös bunkkereita ja juoksuhautoja rakennettiin ahkerasti. Muistan myös, että aivan Teknillisen yliopiston lähellä oli kanttiini, mistä sotapojat saivat ostaa, mitä siihen aikaan saatavilla oli pula-ajasta johtuen.

Isäni oli musiikillisesti lahjakas ja soitti usein kesäiltaisin mökillämme kitaraa. Muistan vielä erään kauniin tyynen kesäillan ja soutuveneen lahdella. Veneessä toinen sotilas souti ja toinen soitti kitaraa ja lauloi. Isäni kutsui sotamiehet järveltä mökillemme. Laulaja oli Tapio Rautavaara ja ilta jatkui mökillämme yhdessä laulun ja soiton merkeissä. Tämän tapahtuman jälkeen he kävivät muutaman kerran muulloinkin iltaa istumassa ja musisoimassa.

Tällaista oli elämä lapsuuteni Sunisen kylässä – miten lie Skinnarilassa."

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Taipalsaaren laivat / The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa / Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

Taipalsaaren kehitykseen on vaikuttanut merkittävästi sen sijainti Saimaan rannoilla. Vesi oli 1900-luvulle saakka monesti sujuvin liikenneväylä. Maantieverkko oli harva ja tiet olivat talvella kulkukelvottomia.

1800-luvun loppupuolella höyrylaivaliikenne alkoi kehittyä. Tulloin muodostui Saimaan kaupunkien välinen säännöllinen laivaliikenne: vuorolaivat kuljettivat sekä rahtia että matkustajia. Laivaliikenteeseen ja vesilläliikkumiseen liittyen Taipalsaarella onkin kerrottu monta tarinaa. Vesillä liikkuminen ja veden ääressä asuminen olivat taipalsaarelaisille 1900-luvun puoliväliin saakka luontevia ja arvostettuja asioita. Taipalsaarelaismiehen oli perimätiedon mukaan turha haaveilla vaimosta ellei takana ollut vähintään yhtä kesää laivatöissä.

Kuvassa Taipalsaari-Lappeenranta-väliä 1930- ja 40-luvuilla kulkenut Salmetar.
Kuvan lähde: Turun matkustajahöyrylaivat -sivusto

Tässä joitain muistoja Taipalsaaren laivaliikenteeseen liittyen:

Kerran 1940-luvun loppupuolella Tuulikki tuli Lappeenrannasta päin. Se oli huudattanut tuloaan Haikkaanlahden laituriin, kun huomattiin, että "Leikkalan Tohtoori" Eliel Lagercrantz istui laiturin penkillä. Leikkalan rannassa käytiin vain, kun laiturilla oli matkustaja odottamassa. Tohtori lähti jo kävelemään poispäin,kun perämies Hömppi huomasi hänet ja huusi kapteeni Tikkaselle, että pitäisi varmaan hakea tohtori, joka saattoi olla matkalla Savitaipaleelle. Kapteeni käänsi laivan ja tohtori haettiin. Tohtori jäi kuitenkin laivasta jo Haikkaanlahden laiturilla ja kysyi Vitikaisen Onni-pojalta, missäs Väinö-isäsi on, kun olisi hänelle asiaa. Väinö Vitikainen oli pellolla Leikkalan rajalla lähellä tohtorin taloa, joten tohtori lähti kävelemään takaisin kotiaan kohti.

-

Laivoissa kuljetettiin maataloustuotteita Lappeenrantaan torille kaupattavaksi. Kyydissä saattoi olla myös eläimiä, jotka oli joko ostettu markkinoilta Taipalsaarelle tai joita vietiin markkinoille myyntiin. Lappeenrannan markkinat olivat 1900-luvun alkupuolella nimenomaan eläinmarkkinat. Tuskin koirat kuitenkaan kovin usein matkustivat laivassa, ainakaan ilman isäntää kuten vääpeli Pekka Husson Lyly. Husso ja Lyly kävivät Haikkaanlahdella Husson apen, Antti Suutarin mailla jänisjahdissa. Eräänä syksynä 1930-luvulla Lyly oli lähtenyt Lappeenrannassa Sylvi-emäntänsä kanssa käymään torilla. Lyly oli ehkä kuullut juttua jänisjahtiin menosta, koska se suuntasi emännän huomaamatta Tuulikin kyytiin ja meni tutulle paikalle nukkumaan. Miehistö huomasi koiran laivan lähdettyä liikkeelle. He ihmettelivät, kun Husson koira matkusti ilman isäntää. He päästivät koiran Haikkaanlahdessa laivasta, koska tiesivät, että sinne se oli menossa. Koira marssi Suutarille. Sattumalta oli vielä Antin-päivä. Seuraavana aamuna Lyly laitettiin Tuulikin kyydissä paluumatkalle. Satamatorilla se suuntasi kotiinsa Suonionkadulle.

-

Kaupunkiin pääsy oli todella hankalaa, joskus aivan mahdotonta kelirikon aikaan, joka saattoi jatkua keväisin ja syksyisin viikkokaupalla. Mutta toimeen vaan tultiin eikä pahemmin valitettu, kun siitä ei olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Eikä ihmiset pelänneet edes sairastumista, oli totuttu jättämään asiat Herran haltuun. Ajateltiin, että kaikki käy niin kuin on sallittu. Melko heikkoja jäitä pitkin kuljettiin suurta varovaisuutta noudattaen ja joskus jäihin putosi hevonen, mutta melkein aina se saatiin pelastettua. Ihmishenkiäkin vuosien kuluessa oli joskus menetetty. Asuminen saaressa oli tavallaan suurta seikkailua, joten nykyisin tarkoituksella haetaan.

Kesällä kaupunkireissu oli suorastaan huvimatka, kun ”Salmetar” kävi Vehkataipaleessakin kolme kertaa viikossa, neljässä laiturissa Viskarinlahdella.

Kaupunkiin mentäessä laivan kannella kolisi maitotonkkia ja varsinkin syksyllä Ilmojen viilennyttyä sorkantyngät pystyssä valkoiseen lakanaan käärittyjä teurasruhoja ja mitä tavaraa tahansa oli tarvis viedä esim. syksymarkkinoille. Kaikki mahtui hyvällä tahdolla ja järjestelykyvyllä. Myös eläviä eläimiä saattoi olla kyydissä ja ne aiheuttivat omat ongelmansa, kun eläimet peloissaan ja hädissään tekivät tarpeensa laivan ”täkille”. Mutta kukaan ei valittanut ja kapteeni Kaarlo Pyysalo oli itse ystävällisyys, joka sai kaikki asiat järjestymään.

Lähteet: Anu Talka ja Jukka Luoto: Pien-Saimaan kulttuuriretkiopas (2007)
Vehkataipaleen kylän kotisivut

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa

The development of Taipalsaari has been strongly influenced by its location by Lake Saimaa. Until the beginning of the 20^th century, waterways were the easiest routes for moving from place to place. The road network was sparse, and roads were inaccessible in winter. The arrival of steamboats provided a solution to transport problems in the summer. In the winter, goods were pulled across the ice.

Ship traffic developed quickly, and in its heyday, several ships operated in the area. There were often two vessels on the same route. The SS Tuulikki departed from Lavikanlahti in Savitaipale in the early morning each day. It went from harbour to harbour on the south side of Kirkkosaari, arriving in the town harbour at around eight o’clock in the morning. The SS Turisti departed from Levänen Bridge and visited the harbours on the west side of Kirkkosaari before joining the same route as SS Tuulikki for the remainder of the journey. The other side of the bridge was the departure point for SS Salmetar, which travelled via Maavesi, Ukkoranta, and in later days Vehkataipale, before heading to town. There were also other boats depending on demand, including one-off services for funerals, weddings and other occasions.

In those days, the boats were fairly busy with passengers, but there was still competition between operators. As Tuulikki and Turisti operated partly on the same route, competition over passengers and cargo was fierce, even dangerous at times. The story goes that old clothes irons and other heavy items were used to weigh down the escape valves of the steam engines. This way, a higher pressure was achieved, which, while dangerous, increased the engine power and provided a few additional knots of speed to beat the competitors. The overlapping timetables couldn’t be avoided - neither operator wanted to give the other any advantage.

In addition to passengers, the ships transported different types of goods: milk kegs, produce destined for the market, horses, even cows, machinery, and whatever else would fit on board the boat. In the town harbour, full milk kegs were taken off the boat and transported to the dairy by horse and cart, and later by truck. In the afternoon, empty kegs were taken back to the boat and delivered to the producers at each harbour. Sometimes, a pier would have a pile of empty kegs, if the farmers didn’t have time to go and meet the boat and the kegs weren’t collected until later.

Although animals were often transported on board, few of them travelled without their owner - unlike Lyly, the dog of warrant officer Pekka Husso. Husso and Lyly used to go rabbit hunting in Haikkaanlahti on the estate of Husso’s father-in-law, Antti Suutari. One autumn in the 1930s, Husso’s wife Sylvi went to the market and took Lyly with her. Perhaps Lyly had heard a rabbit hunt being mentioned, as it got on board the Tuulikki - without Sylvi noticing - and went to lie down in his usual place. The crew didn’t notice the dog until the boat had departed, and they wondered why Husso’s dog was travelling without his master. As they knew the dog, they let him off the boat at Haikkaanlahti, his usual destination. At Haikkaanlahti, the dog marched the familiar route to the house of Antti Suutari. It happened to be Antti’s name day that day. The next morning, Lyly was put on board the Tuulikki to go back. The dog got off at the harbour market and trotted back home.

Sources:

Anu Talka and Jukka Luoto (2007)

Pekka Okko (2004)

Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

На развитие Тайпалсаари большое влияние оказывало расположение на берегах Саймаа. Озеро было вплоть до начала 20-го века самым важным путем сообщения. Дорожная сеть была редкой, и зимой дороги зачастую были непроезжими. Пароходное сообщение решало транспортную проблему летом, а зимой грузы перевозились по льду.

Пароходное сообщение развивалось быстро, и в лучшие годы в округе плавало несколько пароходов, даже по два на одной линии. Пароход «Тууликки» начинал свой путь под утро из Лавиканлахти, что в Савитайпале. Он обходил остров Кирккосаари с юга от пристани к пристани и прибывал в город к восьми часам. От моста Левянен отправлялся «Туристи», который обходил Кирккосаари с запада и продолжал тем же курсом, что и «Тууликки». С того же места, что и «Туристи», только с другой стороны моста, отправлялся пароход «Салметар», путь которого пролегал через Маавеси, Уккоранта, а позднее и Вехкатайпале до городской пристани. По мере спроса появлялись и пропадали и другие пароходы, часто исполнявшие заказные рейсы на свадьбы и похороны.

Пассажиров в те годы хватало всем, хотя какая-то конкуренция все же была. Поскольку «Тууликки» и «Туристи» шли последнюю часть пути до города по одному маршруту, соревнование этих пароходов за пассажиров и грузы становилось иногда даже опасным. Поговаривали, что на предохранительные клапаны паровых машин навешивали увесистые утюги и другие грузы. Таким образом давление в котлах поднималось до критического, что прибавляло мощности машине, давая несколько добавочных узлов скорости. Расписание было по договоренности одинаковое, но никто не хотел прийти к пристани вторым.

Кроме пассажиров, суда перевозили разные грузы: бидоны с молоком, изделия и продукты для рынка, лошадей, даже коров, сельскохозяйственные механизмы и все, что только помещалось на пароходе. Полные молочные бидоны выгружали на городском причале, откуда их на лошадях доставляли на маслобойню, позднее молоко перевозили автомобили. Пустые бидоны доставляли к вечеру обратно на пароход, который развозил их по пристаням. Те, кто не поспевал к пароходу, забирали свои бидоны позже, так что иногда на пристани скапливалось множество пустых бидонов.

Хотя на пароходах перевозили и животных, навряд ли многие из них путешествовали без хозяев, как случилось с собакой фельдфебеля Пекка Хуссо. Обычно Хуссо гонял со своим псом Люлю зайцев на землях своего тестя Антти Суутари в Хайккаанлахти. Однажды осенью в 1930-е годы пес Люлю отправился с хозяйкой Сюльви на рынок. Видимо Люлю услышал разговоры об охоте, поскольку с пристани он, не замеченный хозяйкой, проскользнул на пароход «Тууликки» и лег на свое обычное место. Команда заметила собаку только после отплытия и сильно удивлялась, как это собака Хуссо путешествует без хозяина. Они узнали собаку и выпустили ее на берег в Хайккаанлахти, поскольку знали, что там хозяин обычно охотился. Пес побежал к знакомому дому Антти Суутари, у которого как раз были именины. На следующий день Люлю отправили с пароходом «Тууликки» домой. С рыночной площади собака нашла дорогу домой.