"Merenlahden kylä sijaitsee Taipalsaaren kunnassa, 18 kilometriä ”pikitietä” Lappeenrannan keskustasta, maaseudulla ja Saimaan ympäröimänä, mutta kuitenkin kohta jo ”kaupungin sylissä”. 10 minuutin ajomatkan päästä löytyvät Sammonlahden palvelut; supermarketit, Hesburgerit ja kebab-ravintolat. Lähes päivittäin nousee uusia taloja Merenlahdentien varteen kuin sieniä sateella. Vuonna 1990 vuoristorataa ”nimismiehenkiharoineen” muistuttava Merenlahdentie oikaistiin monesta kohtaa ja asfaltoitiin. Ensimmäinen, virallinen tie Merenlahdelle tehtiin 1950-luvulla.
1940-luvulla sota-aikana asiat olivat vielä toisin. Elettiin höyrylaivojen kulta-aikaa. Saimaa oli Merenlahden kyläläisille lähes ainoa kulkureitti Taipalsaaren kirkolle ja Lappeenrantaan. Joka talosta ja niemestä löytyi vene ja markkinapäivinä Tuulikki laiva kuljetti kyläläisiä kaupunkiin. Kylälle johti asumattoman salon läpi kyläläisten talkootyöllä raivaama, mutkainen, kuoppainen ja kivinen kärrypolku. Edes polkupyörällä ei tietä pystynyt ajamaan.
Sota-aikana rintamalle tarvittiin apuun kaikki kynnelle kykenevät ihmiset sekä hevosetkin. Merenlahdelta Ojansuun talostakin, lähes tiettömän taipaleen takaa luovutettiin Suomen armeijan käyttöön Esko niminen hevonen. Taloista luovutettiin myös piikkilankaa armeijan tarpeisiin. Eskon onneksi se ei koskaan ehtinyt rintamalle saakka. Sodan päätyttyä tuli ilmoitus, että hevonen odottaa kotiuttamista Lappeenrannan varuskunta-alueelta. Silloin 18-vuotias Aaro lähti hakemaan hevosta kotiin.
Varuskunta-alueella oli paljon sodasta palanneita hevosia ja löytyipä sieltä joukosta Eskokin. Hevonen hirnahti tunnistaessaan Aaron tutun äänen väkijoukon seasta. Aaro kertoi hevoselle, että se pääsee nyt omaan kotiin. Aaro kyseli ”sotaherroilta” valjaiden perään ja vastaukseksi tokaistiin, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, ota parasta mitä löydät. Kasarmialueella oli suuri röykkiö varusteita, joista Aaro valitsi parhaat. Eskolla oli ollut huono tapa näykkiä hampaillaan valjastajaansa. Tällä kertaa valjastettaessa hevonen seisoi aivan paikallaan ja kuunteli korvat hörössä. Se tiesi pääsevänsä kotiin. Varuskunta-alueelta lähdettäessä ei hevosta pidätellyt enää mikään. Vauhti oli kova ja Aaro pelkäsi, että pitkään paikallaan seisonut hevonen saisi sairaskohtauksen. Alkumatkasta maantie oli vielä tasainen ja leveä, harvoinpa sitä siihen aikaan pääsi kunnon tietä hevosella ravia ajamaan. Hevosen vauhti ei paljon hiljentynyt edes loppumatkan kuoppaisella kärrypolulla. Ihme, että valjaiden rahkeet ja aisat kestivät tällaista menoa. Vasta kotitielle käännyttäessä vauhti hiljeni, kotona valjaat riisuttiin pois ja hevonen pääsi omaan pilttuuseen syömään. Seuraavana päivänä Aaro aloitti hevosen kanssa kyntötyöt omalla kotipellolla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti