"Nykyinen Skinnarilan suuri asuinalue ja Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston ympäristö oli ennen nimeltään Sunisen kylä. Skinnarilan hovi oli myös kaikille tuttu nimi. Se käsitti Toivo Kuulan vaimon Alman suvun kesänviettopaikan, johon koko suku aina kokoontui kesäksi.
Näin monta kertaa Alma Kuulan lähtevän kaupunkiin, jonne oli kuuden kilometrin matka. Siihen aikaan ei kulkenut linja-autoja lyhyillä matkoilla, joten piti käyttää apostolin kyytiä. Olihan suvulla varmasti autoja, mutta bensiiniä ei saanut siviilikäyttöön. Meilläkin oli auto, mutta ei sillä voinut ajaa, kun ei ollut polttoainetta. Se joutui kaksi eri kertaa sotaan, mutta sodan päätyttyä se palautettiin suurin piirtein kunnossa.
Skinnarilan hovissa pidettiin lasten urheilukilpailut, johon kylän lapset kutsuttiin. Tyynellä ilmalla kuului kaunista flyygelin soittoa mökillemme, joka sijaitsi aivan lähellä. Soittiko siellä Alma vai tyttärensä Sinikka, en tiedä.
Kuulan huvilan takana oli korkea mäki nimeltään Kuulan harju. Siellä oli polku, joka oli rajattu pienillä kivillä, ja penkki. Sieltä oli kaunis näkymä Saimaalle. Voi olla, että istuessaan penkillä, säveltäjä mietti uusia sävellyksiä. Pihapiirissä oli ennen useita rakennuksia, jotka nykyään on jo purettu. Yhtä kaksikerroksista rakennusta käytettiin Lappeenrannan lasten kesäsiirtolapaikkana. Sauna toki on vielä jäljellä, Kuulan huvila ja talonmiehen asunto.
Sunisen kylässä oli vain muutama maatalo ja kesämökkejä. Teknillisen yliopiston paikalla oli hyvät marja- ja sienimaat. Oli mustikoita, vadelmia, puolukoita ja suolla karpaloita. Niiden kerääminen oli niin sanotusti ”tervanjuontia” meille lapsille, mutta oli pakko, koska äiti niin komenti ja ennalta määrätty määrä piti kerätä.
Sota-aikana olivat kenraali Laguksen joukot Skinnarilan hovin mailla ja autokomppania toisella puolen meidän mökkiä. Lisäksi oli vielä linnoitustyöntekijöitä, jotka laittoivat tankkiesteitä isoista yli metrin korkuisista kivistä Saimaan rannalta alkaen ja jatkuen pitkälti yli peltojen ja metsien. Myös bunkkereita ja juoksuhautoja rakennettiin ahkerasti. Muistan myös, että aivan Teknillisen yliopiston lähellä oli kanttiini, mistä sotapojat saivat ostaa, mitä siihen aikaan saatavilla oli pula-ajasta johtuen.
Isäni oli musiikillisesti lahjakas ja soitti usein kesäiltaisin mökillämme kitaraa. Muistan vielä erään kauniin tyynen kesäillan ja soutuveneen lahdella. Veneessä toinen sotilas souti ja toinen soitti kitaraa ja lauloi. Isäni kutsui sotamiehet järveltä mökillemme. Laulaja oli Tapio Rautavaara ja ilta jatkui mökillämme yhdessä laulun ja soiton merkeissä. Tämän tapahtuman jälkeen he kävivät muutaman kerran muulloinkin iltaa istumassa ja musisoimassa.
Tällaista oli elämä lapsuuteni Sunisen kylässä – miten lie Skinnarilassa."
Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti