Kesän ollessa kuivimmillaan oli Pietari Laurikainen ostanut Pohjalankilasta tikkuja, kävellen kulkenut matkan Torsanpäästä Särkilahteen ja heitellyt palavia tikkuja tien oheen molemmin puolin tietä. Ympäröivillä suoalueilla nähtiin palopesäkkeitä savuavan vielä keskitalvella.
Palon sammuttamiseksi ei kukaan tehnyt mitään, jos sille mitään olisi mahtanutkaan. Se raivosi monta päivää. Yöksi vähän laantui alkaen taas seuraavana päivänä raivokkaan etenemisensä. Nokista hiekkaa ja mustuneita puunrunkoja oli kilometrimäärin. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin laajoilla alueilla törröttivät mustuneet puut.
Suurin osa paloalueesta oli soramaata ja pitkällisen poutakauden jälkeen erittäin kuiva, joten humuskerros paloi pois. Jäljelle jäi vain soraa, josta palamisjätteet huuhtoutuivat sateen mukana. Uuden metsän kehittymiselle ei jäänyt edellytyksiä. Vuosikymmeniä taimisto kitui alueella.
Pietari Laurikainen oli kehitysvammainen, eikä suoraan joutunut teoistaan vastuuseen. "Meni kaksi askia tikkuja", oli Laurikainen harmitellut myöhemmin.
Hukkavuoren polulla voi nähdä vanhan tervaskannon, jossa näkyy vielä Torsansalon suurpalon jäljet.
Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto III
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti