"Lapsena asuin Vainikkalan rautatieaseman vieressä ja meillä lähipiirin lapsilla oli tapana 'mennä Kankkurille'. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulki säännöllisesti matkustajajunia, Kansainvälisiä junia eli Kankkureita. Meillä maaseudun lapsilla oli ihmeteltävää.
Junat pysähtyivät passintarkastuksen ajaksi ja matkustajat tulivat ulos junasta joko mennäkseen Asemaravintolaan tai sitten vain kuljeskellakseen asemalaiturilla ja aseman puistossa. Meitä lapsia kiinnosti kovin nähdä ulkomaalaisia ihmisiä. Keräsimme rohkeutemme ja pyysimme matkustajilta milloin karkkia, milloin rintamerkkejä tai jotain muutakin pientä. Varsinkin venäläiset matkustajat antoivat niitä meille mielellään ja muutenkin kaikki olivat ystävällisiä sekä iloisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lapsiin suhtauduttiin hymyssäsuin. Jotkut venäläiset vaununhoitajat tulivat meille sen verran tutuiksi, että heiltä sai aina karkkia.
Eräs mieleenpainuva tapahtuma oli erikoisjunan saapuminen kuumana kesäpäivänä. Vaunuja oli ainakin 30 ja 2 veturia oli niitä vetämässä. Vaunut olivat täynnä eri puolilta maailmaa saapuneita nuoria ja he olivat menossa Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Moskovaan. Ihmisiä oli joka puolella aseman seutua: kuljeskeli teillä ja poluilla, istuskeli nurmikolla, keskusteli sekä nauroi. Juna seisoi asemalla 2-3 tuntia, koska noin suuren ihmismäärän matkustuspapereiden tarkastaminen vei aikaa. Kun juna lähti, niin menimme tapamme mukaan vilkuttamaan ja vaunuista vilkutettiin takaisin!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti