Joutsenolaisia joulumuistoja

Joulutunnelmaan on mahdollista virittäytyä näiden Pertti Vuoren kokoamien joutsenolaisia jouluperinteitä kuvailevien kertomusten avulla. Elsa Kutila on kerännyt nämä muistelut vuonna 1930 Anna Kutilalta. Näin Anna kertoi joulunajasta Korvenkylässä 1900-luvun alussa:

”Joulua odotettiin silloinkin kiihkeästi. Sanottiin:
Antti avvaimet käes,
Tuomas tuoppi kainalos.

Antin päivänä aloitettiin kaljamaltaiden teko. Kynttilöiden teko oli iso työ. Ne tehtiin eläinten sulasta talista. Oli kunnia-asia, että jokaisella talolla oli kirjalaudalla valoa virsikirjaan antamassa oma kynttilänsä.

Tuomaan päivänä 21.12. kalja piti olla valmis maisteltavaksi. Sinä päivänä leivottiin myös toukoleipä, johon tehtiin avaimella ja ryyppylasilla koristeita. Sitä ei saanut syödä, vaan se vietiin pyhien jälkeen vilja-aittaan jyväsalvoon eli laariin. Keväällä ensimmäisenä kylvöpäivänä siitä tehtiin ”maitlämmitöstä”, eli keitettyä munamaitoa, jossa oli voita ja toukoleivän palasia. Sitten oli hyvä viljavuosi.

Aattona ei enää tehty työtä, vaan sanottiin:
Aatto juhlist korkein
iltapuol laskiaisest

Aamupäivällä koristeltiin tupa. Joulukuusta ei silloin vielä maatalossa tunnettu. Oljista tehtiin koristeita. Vanhaksi jouluksi, eli jouluaatoksi ja -päiväksi, levitettiin tuvan lattialle rukiinolkia, uudeksi jouluksi, eli uudeksi vuodeksi, ohranolkia ja loppiaiseksi kauranolkia.

Varhain aattoiltana käytiin joulusaunassa ja sitten leikittiin joululeikkejä. Miehillä oli omat leikkinsä, kuten ”väkikarttu” ja ”paistinsyönti”, ja lapset leikkivät omia leikkejään.

Joulupäivän aamuna talon emäntä meni ensimmäisenä toimenaan viemään lehmille leipää ja heiniä. Saattoi siinä olla muutakin herkkua. Isäntä kävi toivottamassa hevosille hyvää joulua ja antamassa ylimääräisen annoksen kauroja. Tämä tähtäsi eläinten hyvään menestykseen.

Kirkkoon lähdettiin joukolla. Pitempimatkalaiset ja hevosettomat olivat jo varhain liikkeellä, jotta ehkä saisivat ”nousta kannoille”. Menomatka oli sopuisaa, kun oli aamuvarhaisella lähdetty, mutta kirkonmenojen jälkeen aamu sarasti ja sitten oli jo kilpaa hevosmiesten kesken. Kenen hevonen pääsi useimmasta edelle, niin se oli sitten juhlinnan arvoinen asia. Se hevonen toi ensimmäisenä joulun kotiin.

Siinäkin oli taikaa, että reki piti olla täynnä väkeä, koska silloin oli rekikeli ja voitiin osoittaa lähimmäisenrakkautta tällä tavalla. Joulupäivänä oltiin koko päivä kotosalla. Lapsetkaan eivät saaneet mennä kylään.

Aattona katettu joulupöytä oli koko yön korjaamatta. Illalla oli syöty hyvin ja jos heräsi yöllä, niin voi käydä syömässä, ”joulun saap syyvä vaik yöl”.

Tapaninpäivänä oli lupa päästää jo ilo irti. Tahvananajelijat olivat jo hyvin varhain liikkeellä. Miehet saattoivat lähteä ajoon jo neljän-viiden aikaan aamulla. Ajettiin talon pihaan ja kolisteltiin tupaan.
– Onks Tahvana kotona vai säretääks uuni?

Jos Tahvana oli kotona, ohjattiin vieraat saunaan. Viisas isäntä oli jo yöllä pannut saunan lämpiämään ja näin voitiin ajelijat ohjata saunaan perheväkeä häiritsemättä. Emäntä kantoi sitten tarjoukset saunan kotaan ja näin tahvanat lähtivät seuraavaan taloon ja talonväkikin sai kylpeä.”


Toivotamme Tarinaikkunan lukijoille hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Tarinoiden tuotteistamista yhteisödraaman keinoin

Kuulin eilen hankkeesta, jossa on hienosti tuotteistettu paikallisiatarinoita draaman keinoin. Varsinais-Suomen näyttämö- ja esitystaiteen yhteenliittymä Framil ry on toteuttanut Kylämatka-hankkeen, jossa on tehty teatteriesityksiä paikalliseen historiaan ja paikallisten ihmisten tarinoihin pohjautuen. Kylämatka-hanketta on ollut osa Turun kulttuuripääkaupunki 2011 ohjelmistoa ja sitä on toteutettu esimerkiksi Kaarinassa, Merimaskussa, Muurlassa, Raisiossa ja Sauvossa.

Kylämatka-hankkeessa on kerätty tarinoita erilaisin keinoin (esim. haastattelut ja draamaharjoitteet) ja työtä ovat ohjanneet teatterin ammattilaiset yhteisöllisen teatterin metodeita käyttäen. Esiintyjinä on ollut paikallisia ihmisiä. Näin on syntynyt tarinoita ja teatteria yhteisestä muistista muisteludraaman keinoin. Esitykset on viety sinne mistä tarinatkin ovat löytyneet.

Yhteisödraama on taidemuoto, jossa tavalliset ihmiset toteuttavat omalle yhteisölleen tärkeitä teemoja. Menetelmä vaikuttaa loistavalta tavalta säilyttää ja jakaa tarinoita. Kylämatka-hanke on toiminut paikallisen identiteetin vahvistajana esimerkiksi kuntaliitosmelskeissä, sillä monet liitoksen kokeneet kylät ovat saaneet omia pieniä tarinanäytelmiään ja tätä kautta on panostettu niiden oman historian esilletuomiseen ja tuettu kyläläisten omaa yhteisöllisyyttä.

Etelä-Karjalassakin on hyödynnetty ”oman kylän” tarinoita draaman keinoin ja lisää tämän tyyppistä toimintaa olisi mukava saada. Keväällä 2009 teatteriohjaaja Janne Saarakkala keräsi kaupunkilaisten vapaudenkokemuksiin ja vapaudenpaikkoihin liittyvä tarinoita ja teki niistä pieniä teatteriesityksiä, joita esitettiin samana kesänä eri paikoissa Lappeenrantaa. Hankkeen blogia ”Vapaata Lappeenrantaa etsimässä” ei kuitenkaan enää verkosta löydä, mikä on harmillista. Vuonna 2010 Lappeenrannan teatterikerho ry toteutti Skinnarilan hovissa Toivo ja Alma Kuulan elämään perustuvan näytelmän, joka sekin vietiin autenttiseen ympäristöön. Nämä ovat hyviä esimerkkejä paikallisten tarinoiden tuotteistamisesta, mutta olisi hienoa nähdä koko Etelä-Karjalan oma Kylämatka, jossa jokaisen kunnan omia tarinoita tuotaisiin kaiken kansan nähtäväksi.

Karhusaaren paviljonki

Lappeenrannan Karhusaaressa sijaitsi puinen 1930-luvulla rakennettu tanssipaviljonki, jossa järjestettiin aikanaan lähes jokaisena kesäviikonloppuna oikein kunnon tanssit. Vilkaimmilllaan paviljongin elämä oli 40-50-luvuilla.

Karppisen sisarukset pitivät Karhusaaressa ennen sotia anniskeluravintolaa ja jos asiakkaalle jäi ravintolaillan jälkeen rahoja taskun pohjalle, niin pajatso nielaisi loput. Tanssijat vietiin saareen moottoriveneellä ja palautettiin paikkaan, mistä lähdettiin eli Maalaistenlaituriin.

Joskus joku saattoi soutaa tuttaviaan tanssin pyörteisiin, mutta tarina ei kerro hakiko myös takaisin vai tulivatko moottoriveneellä.

Karhusaaren paviljongin historiaan liittyy paljon hauskaa, mutta myös suurta surua. 1950-luvun puolivälissä Veiterän jääpallojoukkue piti mailanpainajaisia ja paluumatkalle lähteneen veneen lasti oli liian suuri. Vene hörppäsi vettä ja joutui haveriin. Pelaajat Matti Hyvönen ja Matti Airaksinen hukkuivat.

Paviljonki tanssipaikkana oli vielä voimissaan 1950-luvulla, jolloin Reino Renno vaimonsa kera ylläpiti ravintolatoimintaa. Mutta sitten paikka hiljeni tykkänään ja hoitamattomana meni suorastaan rappiotilaan. Jollakin aikavälillä jonkun ammattiyhdistyksen alaosasto vuokrasi paikan omiin tarpeisiinsa.

Viimein se paloi poroksi vuonna 1979 ja jäljellä lienee enää vain savupiippu muistuttamassa jälkipolville takavuosien kesien riemuista.


Karhusaaren paviljongista ja sen sijainnista löytyy lisätietoa mm. geokätköilijöiden sivuilta sekä Etelä-Saimaan jutusta vuodelta 2006.

Tarinoita Konnunsuolta

Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuo, joka on aikanaan ollut Etelä-Suomen laajin suo, on antanut joutsenolaisille aiheita monenlaisiin tarinoihin.

Aiemmin Tarinaikkunassa on Konnunsuohon liittyen kerrottu siitä, kuinka jättiläinen Joutsenon yli vaeltaessaan jätti jälkensä maastoon. Samoin Konnunsuon synnystä kerrotaan jättiläiseen liittyvää vanhaa tarinaa. Tarinan mukaan Konnunsuon tienoin on muinoin vaikuttanut Hittolainen, jota sanotaan myös jättiläiseksi. Konnunsuo syntyi, kun Hittolaisen tyttöjen piti mennä järven yli. He kantoivat helmoissaan sammalia ja pudottivat niitä askeliinsa, että pääsivät järven yli. Näin syntyi Konnunsuo.



Hulkonmäki on Konnunsuon länsipäässä. Ennen vanhaan siellä asusteli Hulkonmäen susi. Suon itäpäässä jolkotteli Hittolaisen susi. Ihmiset kuuntelivat peloissaan, kun ”Hulkomäe sus” ulvoi ja sitten ”Hittolaisen sus” vastasi vielä karmeammalla ulvonnalla. Ihmiset sanoivat ulvomisten tietävän pahaa. Läykän Juonas, joka asusteli metsänvartijan vankilan paikalla, iski kuutamoöinä raipoilla salvameen, niin sitä sudet pelkäsivät.

Konnunsuolla sijaitsee myös Höytiönlampi, jossa kummittelee. Kaksi miestä oli mennyt syksyllä myöhään lammen rannalle. Äkkiä oli kuulunut kova huuto:
– Viskaappas, viskaappas!
Aukealla suolla ei näkynyt ketään. Ääni tuntui tulevan joka puolelta. Kohta kuului uudestaan:
– Viskaappas, viskaappas!
Ukot tuumivat, että mitä sille viskaisi. Siinä sattui olemaan kivi nuotion pohjalla. Toinen ukoista otti sen ja viskasi menemään kierää jäätä pitkin lammen toiselle rannalle.
Kivi tulikin saman tien kovaa vauhtia takaisin ja kuului entistä kovempi huuto:
– VISKAA PAREMMI!
Silloin ukot säikähtivät ja lähtivät juoksemaan hokien ”hittolaine, hittolaine!”

Eräs vanha tarina puolestaan kertoo, että 1800-luvun lopulla oli yhdestä suosaaresta Konnunsuolla löytynyt pitkävartinen saapas, jonka sisällä oli sääriluu. Saapas oli vanhan mallinen sotilaan saapas. Konnunsuon saaret tarjosivat varmaan erinomaisen piilopaikan Ison vihan ja Pikku vihan aikoina ja on muisteluja, että sinne paettiin venäläisiä. Onko saappaan omistaja ollut sotilaskarkuri vai mahdollisesti vainolainen, joka on suohon sortunut tai sorrettu? Kukapa tietää. Pedothan ovat voineet kuljettaa saappaan kauempaakin löytöpaikalle.



Uudempia tarinoita on Konnunsuolta kerätty äskettäin lakkautettuun vankilaan liittyen. Näistä esimerkkeinä radiodokumentissa kerättiin konnunsuolaisten kertomuksia ja opinnäytetyönä toteutettu ”Hikeä ja kyyneleitä” -dokumenttifilmi kuvaili vankilan loppuvaiheita. ”Olen likaisessa mapissa” -dokumentti puolestaan kertoi Konnunsuon vankien elämästä vuonna 1970.



Tarinoiden lähde:Joutsenon kotiseutuneuvos Pertti Vuori

Lapsuusmuistoja Rautjärven Hiivaniemen kylästä 1930-luvulta

”Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät tietysti kotiin. Veljet kiusasivat ja saivat huutamaan, mutta se kasvatti luonnetta ja rakkautta se varmaan oli. Oli kuuma kesäpäivä, istuin leikkimässä hiekkakasalla, joka oli keittiön ikkunan alla. Veljeni oli jätetty lapsenvahdiksi. Naapurin pojat houkuttelivat veljeäni uimaan. Kuuma oli ja mieli teki, mutta tuo pikkusisko. Veli keksi keinon. Hän haki lakanan, kai omasta sängystään, heitti sen tytön päälle ja suuret kivenmurikat pitämään sitä paikallaan, ettei tyttö pääse karkutielle. En kai ensin huomannut mihin vankilaan olin joutunut. Muistan sen pahan mielen ja hirveän huudon, jonka nostin, ja tulihan sitten joku pelastamaan.

-

Olimme leikkineet lääkäriä ja äitiä, joka toi lastaan vastaanotolle. Minä olin lääkäri ja Laina äiti, nukke sylissään. Kun oli asianmukaisesti tervehditty, ja äiti istuutunut, olin kysynyt: mikä sitä lasta vaivaa? Laina oli miettinyt ankarasti ja sitten vastannut: utaretulehdus. Kuinkas muuten, agraariyhteiskunnassa kun elettiin.

-

Vanhempani olivat ostaneet niityn, jossa oli erittäin hyvää savea, joka sopi tiilien tekoon. Savea jauhettiin, tiiliä lyötiin ja poltettiin. Työssä oli omaa ja ulkopuolista työvoimaa. Minua opetettiin työntekoon, piti viedä päiväkahvikori työmaalle. Suurin huvini oli sillä aikaa kun väki joi kahvia istua Niuskan puron penkalla, kaivaa kaunista sinistä savea ja maalata sillä itselleni kyynärtaipeisiin ulottuvat hansikkaat ja kuvitella olevani hieno nainen. Isän ääni katkaisi haaveet: "Kahvi juotu, voit viedä korin". Kauniit hansikkaat piti pestä pois Niuskan puron jääkylmällä vedellä.

-

Lapsista joulu oli juhlista parhain. Seutukunnan emännät valmistelivat kotinsa joulua varten, siivottiin ja ruokaa sekä leipomuksia valmistettiin. Oma jouluni alkoi aikaisin, kun koululla aloitettiin joululaulujen, tonttuleikkien ja näytelmän harjoitukset. Pikkujouluja vietettiin, niissä oli ohjelmaa, tarjoilua ja joulupukki, joka toi pikkulahjoja ja ennen kaikkea joulukortteja. Niissä oli aina nimi ja "Täällä kuusella" sekä hyvän joulun toivotus. Jos poika lähetti kortin tytölle tai päinvastoin ja oli ujo, niin toivotuksen perässä luki kainosti: Eräs, jonka nimi ei ole peräs. Kun jouluaatto koitti, vietettiin sitä eri taloissa eri käytännön mukaan, karjanhoito asetti aina omat vaatimuksensa. Äitini antoi oppilailleen aineen aiheeksi: Jouluaatto kodissani. Eräs pieni tyttöoppilas kirjoitti: Jouluaatto kodissani alkoi, kun koristelimme kuusen, sitten käytimme lehmää härän luona. Saunan jälkeen söimme jouluaterian ja sitten tuli pukki.”

Vesitorni ja Simolan pommitukset

Lappeenrannan Simolassa Vainikkalan radan varrella sijaitsee vesitorni, joka muistuttaa sotien aikaisista pommituksista. Simolan juna-asemalta on sodan jälkeen purettu pommituksissa säilyneet asemarakennus ja varastomakasiini, mutta aseman vaurioitunut vesitorni on säästynyt purkamiselta.

Vesitornin seinään on kirjoitettu laatta, jossa lukee: ”Nämä seudut olivat talvisodan 1939–1940 ja jatkosodan 1941–1944 ilmapommituksen kohteina. Kuolonuhreja oli noin 200. Ankarimmat pommitukset olivat 19.–20.6.1944. Menehtyneiden joukossa oli paikkakuntalaisia, siirtolaisia, työvelvollisia, lottia, sotilaita ja sotavankeja.” Laatan teksti päättyy lainaukseen Yrjö Jylhältä: ”Niin vähän itse mahdoit, sua johti sodan julmat lait.”



Vesitornin ratapihan ja asemanpuoleisilla sivuilla näkyvät pommien sirpaleiden jättämät jäljet. Museona toimivan tornin alakerrassa on pienimuotoinen näyttely, jossa on esillä Simolan alueen pommituksiin liittyvää esineistöä sekä kuvamateriaalia.



Simolan pommitukset liittyivät Neuvostoliiton Karjalan kannaksella 10.6.1944 aloittamaan suurhyökkäykseen ja sen Viipurin valtauksen aikaisiin tapahtumiin 19.–20.6. Kaupungin valtausta nopeuttaakseen venäläiset pyrkivät estämään suomalaisvahvistuksien saapumisen alueelle muun muassa häiritsemällä rautatieliikennettä sotatoimialueella ja suomalaisten lähiselustassa. Riittävän tehokas häirintä oli mahdollista toteuttaa ainoastaan ilmapommituksin, sillä muilla keinoin rataverkolle ei olisi pystytty aiheuttamaan riittävän suuria ja vaikeasti korjattavia vahinkoja. Suomalaisten kannalta nimenomaan Simolan asemalla oli suuri merkitys Viipurin ja koko Kannaksen puolustukselle, sillä suorin tie alueelle Etelä-Suomesta tuotaville vahvistuksille kulki Simolan kautta.

Menehtyneitä Simolassa 19.–20.6.1944 aikana oli eri arvioista riippuen 137–160 ja haavoittuneita 150–200. Kuolleiden joukossa oli asemalla tai niiden välittömässä läheisyydessä työskennelleitä tai läpikulkumatkalla olleita sotilaita, työvelvollisia, lottia, venäläisiä sotavankeja, rautatiehenkilökuntaa ja siviilejä, joko evakkoja tai paikkakuntalaisia.



Kaikkiaan Simolan pommitusten ja niiden aiheuttamien tuhojen sekä epäonnistuneen torjunnan katsotaan olleen usean tekijän summa. Näitä tekijöitä olivat evakuoitavan väestön kertyminen ratapihoille, suojattavaan alueeseen nähden alimitoitettu ilmatorjunta, ilmavoimien vähäinen kalustomäärä, ilmavalvontaviestien kulussa esiintyneet viiveet sekä yleisessä tiedonkulussa ja tiedottamisessa esiintyneet puutteet. Simolan pommitukset olivat seurauksiltaan eräitä jatkosodan ajan uhrimäärältään tuhoisimmiksi muodostuneista pommituksia, jonka seuraukset saivat evakkojen lisäksi kantaa alueen ratapihoilla ja niiden ympäristössä työskennelleet henkilöt.


Lähde: Heikki Kauranne ja Jukka Vesen: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944

Karhu Taalikkalassa

1860–1870-luvuilla oli Taalikkalassa susia ja karhuja aika paljon. Palaneenranteensuon tienoille vietiin lehmiä päiväksi heiniä syömään ja paimenina toimivat pojat suunnilleen 10-vuotiaasta ylöspäin. Lapsille oli annettu neuvo, että jos tulee susia lehmien luokse, niin huutakaa kovaa ja juoskaa rinkiä. Jos taasen tulee karhu, niin silloin olette ihan hiljaa ja paikallaan. Kerran lapset sitten näkivät karhun ja kiipesivät kiireesti suon alapäässä olevien 2 suuren kiven päälle ja olivat hiljaa, kuten neuvottu oli. Karhu tuli lehmien luokse, nousi kellokkaan lehmän viereen seisomaan ja rupesi lyömään käpälällään sitä kelloa ja kuunteli pää kallellaan. Löi kelloa ja kuunteli. Lehmä seisoi niin paikallaan, että edes häntä ei heilunut. Jäkitti karhun edessä. Karhu soitti kelloa pitkän aikaa eikä välittänyt toisista eläimistä mitään. Viimein se sitten lähti pois ja lehmät olivat vielä senkin jälkeen pitkän aikaa ihan paikallaan.

Suo sijaitsee Lappeenrannassa suunnilleen Taalikkalan ja Haapajärven puolivälissä, nykyisen metsästysmajan lähellä, Vainikkalantien vasemmalla puolella, tiestä noin puoli kilometriä.

Kertoja on kuullut tarinan lapsena. Hän totesi, että kului noin 150 vuotta ja nyt ovat karhut palanneet maisemiin: niitä nähty lähivuosina usein!

Työharjoittelijan kokemuksia ja ajatuksia

Sain tilaisuuden tutustua Maaseudun merkkipaalut -hankkeeseen pariviikkoisen työharjoitteluni puitteissa. Kävin kyselemässä paikkoihin liittyviä tarinoita Lappeenrannassa, sekä keskustassa että maaseutumaisemissa Vainikkalassa ja Kasukkalassa.

Etukäteen pohdiskelin, että osaanko haastatella, osaanko toimia ”tutkijan ottein”, saanko ihmiset ”haastamaan”. Välittömästi sain todeta, että Etelä-Karjalassa ihmisten on helppo puhua keskenään. Kertomuksia, tarinoita ja oman elämän käänteitä kerrotaan mielellään ja tunnelma on leppoisa, vaikka haastattelutilanteesta onkin kyse.

Noiden mielenkiintoisten tapaamisten antina löytyi lukuisia hienoja tarinoita. Sain kuulla myös itselleni tutuista paikoista ennen kuulemattomia tietoja ja paikat saivat uudenlaisen elämän. Esimerkiksi Vainikkalan Telkjärvi, lapsuudestani tuttu, mutta nimi vain on ollut nimi muiden paikannimien joukossa. Nyt kuulin tarinan: ”Mies oli metsätöissä toisella puolella järveä. Hän löi kirveellä jalkaansa ja telkki yli järven kotiinsa. Siitä tuli järvelle nimeksi Telkjärvi.”

Monet kuulemistani tarinoista tulivat työpäivän jälkeen kotiini – jopa uniin. Paikallisen historian tietoni yhdistyivät tarinoihin ja joidenkin asioiden ymmärtäminen helpottui, kun paikat alkoivat elää. Meille kaikille on tärkeää tietää mistä tulemme, missä ovat juuremme. Kerrottu tarina auttaa myös tuon tietoisuuden saavuttamisessa. Tarinat herättävät meissä monenlaisia tunteita, antavat elämyksiä, viihdyttävät. Ovatko ne totta vai tarua, ken tietää?

Mietiskelin työni lomassa myös tutkijan ja haastattelijan työtä noin yleisesti: jos on entuudestaan liian tuttu ympäristö ja tutut henkilöt, niin haittaako se ammattimaista suhtautumista työhön (onko tunteilu sallittua)? Ajattelenko liian suppeasti, rajaanko tarinoiden keräämisen helposti vain historiallisiin tapahtumiin? Pitäisi pystyä olemaan mieli avoinna kaikelle...

Oman harjoitteluni aikana paneuduin nimenomaan jollakin tavalla itselleni tuttuihin asioihin, koska se oli ajallisesti järkevää. Muutoin olisi käsittääkseni pitänyt etukäteen selvittää ainakin pääasiat paikkakunnasta ja sen historiasta ja sitten vasta ryhtyä haastattelutyöhön. Joka tapauksessa tarinoiden kerääminen ja tallentaminen on erittäin tärkeää meille kaikille. Onneksi ihmiset suhtautuvat myönteisesti tällaiseen hankkeeseen ja kertovat ilomielin omat tarinansa. Myös keruutyö on mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa.

Aivan kuten valokuvien merkitys kasvaa, kun niihin liitetään teksti, samoin paikka on ensin vain piste kartalla, mutta kun siihen liitetään tarina, sen arvo nousee. Telkjärven siltaa pitkin ajaessa saan nykyään hymyn huulilleni, kun ajattelen jonkun järvellä telkkineen (loikkineen). Sen ikivanhan tapahtuman voi melkein nähdä vieläkin!


Aija Tikka

Muistoja torielämästä Lappeenrannassa

"Kauppatori sijaitsi alkuaan raatihuoneen edessä, josta se siirtyi satamaan 1890-luvun lopussa. Satamasta tori "nousi" nykyiselle paikalleen 1950-luvulla.

Monta on muistoa toreista. Helka muistaa myyneensä satamatorilla vastoja ja katselleensa laivojen lähtöä. Siinä ne olivat Salmetar ja Tuulikki kaiken hyörinän reunalla veden somasti liplattaessa. Oli tavaroitten kuljetuista, hevosia, lehmiäkin. Sehän oli kuin elokuva!



Siellä olivat sulassa sovussa "kastematokauppiaat" ja sanomalehtien myyjät, jotka kilpaa huusivat "Savo tai Saimaa tänpäiväine" -huutoa omalla nuotillaan. Satamatien varressa oli lyhyttavaraliikkeitä, josta sai ostaa muun muassa laamapaitoja – niitä oikeita, lämpimiä ja käytännöllisiä.

Siellä myytin puolukat pyykkikorista ja kevään tullen ilmestyivät kurkut, tomaatit ynnä muut vihannekset. Kenraalin frouva purjehti paikalle ja osti hänkin voita, maistoi ja haistoi. Ja satamatorin lähettyviltä sai ostaa myös halkoja. Siellä olivat perunakauppiaat. ”Lemin punane ja makosa potaatti tek kauppasa...”

Juhannusaattona odoteltiin torin reunalla juhannuskokon sytyttämistä keskiyöllä. Nykyinen kauppatori toimi ennen kisakenttänä, jossa kesällä pelattiin pesäpalloa ja talvella luisteltiin. Tori toi tullessaan uudet tuulet; kauppiaat ja kojut ja unohtumattomat markkinat erilaisine lisukkeineen.

Erityisesti markkinaviihde oli omaa luokkaansa. Oli Onni Suurosen surmanajoa. Sitä päätähuimaavaa pönttöajoa. Oli kivääriammuntaa, voimamiestä, vedenneitoa ja lapsille omia laitteita.

Ja puomilla istuivat "tiernapojat" ja ryyppäsivät pullon suusta väkeviä. Örisivät aikansa ja sammuivat sitten pöhnäpäissään kuka mihinkin, josta sitten virkavalta heidät korjasi parempaan talteen.

Nykyinen Intersportin paikka oli melkoinen näyttämö!

Haikeana voidaan muistaa Rukkas-Antin pääpankissa sijainnut vaihtokassa, rinkelimyyjät polvesta polveen, Laakon Taimin atomin kehitys vedyn veroiseksi herkkupalaksi, Ollin vaatteet ja Gustafssonin harjat ynnä muu taloustavara. Eikä sahanpurumarkkinapalloakaan sovi unhoon jäädä."

Metsurin kivi ja rajat Rautjärvellä

Rautjärvellä Torsansalon tien varrelle noin kaksi kilometriä kuutostieltä oli metsuri 1950-luvulla kaatamassa ja pätkimässä puita. Tauolla hän otti esille eväänsä, istui sammaleisen kiven päällä ja veteli voita puukolla vuolemiensa leipäpalasten päälle. Ruokailun jälkeen hän otti kiven päältä tukun sammalta pyyhkiäkseen puukon puhtaaksi. Silloin paljastui kiven huipulta siihen hakattuja merkkejä.

Metsurin kivi oli löytynyt. Hän kertoi havainnostaan muille ja paljastui, että löytyneet merkit kertoivat Uudenkaupungin rauhan vuoden 1721 rajasta. Kiveen oli hakattu viiva kaakosta luoteeseen ja viivan molemmin puolin oli kuviot: pohjoisessa Venäjän tähti ja etelässä Ruotsin kruunu. Viivan päällä luki rajakäynnin vuosi 1722.

Tämän rajamerkin kohdalla on tien vieressä tolpassa kilpi opastamassa kävijöitä. Rajamerkki on yksi paikka ketjussa, jolla ensimmäisen kerran merkittiin maastoon Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja. Ketjun kohteita ovat Rautjärvellä Laikon Pitkäjärvi, Laikkolammen kuutostien päässä sijainnut kiviraunio ja sen laella merkki, Metsurin kivi, Torsanvuoren laki merkintöineen, Haukkavuori sekä Säämingin suunnasta pohjoisempana löydetyt merkinnät.



Suomen alueella sijaitsevista valtioiden rajoista Rautjärven kautta on kulkenut viisi. Haukkavuori on eräs merkittävä kohde rajojen kannalta, sillä vuoren huipulla sijaitsee piste, josta on kulkenut Pähkinäsaaren raja 1323, Täyssinän raja 1595 sekä Uudenkaupungin raja 1721. Haukkavuori on samalla kuntien rajapyykki: aikaisemmin kolmen, Ruokolahti, Rautjärvi ja Simpele, nykyisin kahden kunnan eli Rautjärven ja Ruokolahden raja kulkee Haukkavuorella.

Uudenkaupungin rajasta on Haukkavuorella metsurin kiven tavoin näkyvissä oleva merkki. Raja näkyy huipulla selkeänä viivana, jonka itäpuolelle on hakattu Venäjän tähti ja länsipuolelle Ruotsin kruunu ja keskelle rajankäyntivuosi 1722. Tällä paikalla voi selkeästi havainnollistaa rajan tarkkuutta ottamalla askeleen vuoroin itään ja länteen, ja sanoa: Nyt olen Venäjällä – Ruotsissa – Venäjällä – Ruotsissa...

Rautjärvi on ainoa nykyisen Suomen kunta, jonka kautta on kulkenut näin monia valtakunnan rajoja. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua Rautjärvestä rajojen kuntana.

Lähde: Seppo Sahla

Tyrmin suku Joutsenossa

Etelä-Saimaassa ilmestyi torstaina 1.12.2011 Heli Rautasen kirjoittama juttu Maaseudun merkkipaalut -hankkeeseen liittyen. Juttua varten oli haastateltu myös erästä tarinoitsijaa, suku- ja paikallishistorian harrastajaa Jorma Tyrmiä. Tyrmin suvun vaiheet Joutsenossa ulottuvat aina 1500-luvulle asti.



Lehtijutussa Jorma Tyrmi kertoo esimerkiksi tarinoita liittyen sekä hänen omaansa että isänsä ja setänsä lapsuuteen.

”Jorma Tyrmi on tallentanut isänsä Laurin ja setänsä Eeron tarinoita heidän lapsuudestaan 1930-luvulla Joutsenossa Karsturannassa.

Pieniä poikia ihmetytti kotipaikan vastakkaiselta rannalta Kolarinlahden takaa Kaskimaan talosta kantautunut uutinen. Talon isännällä Eemeli Kaskimaalla oli apina. Koko kylänväki tuli sankoin joukoin ihmettelemään Kaskimaalla olevaa apinaa. Apina oli laitettu katiskaan. Jorma Tyrmi uskoo, että apina olikin marakatti, joka oli ehkä karannut Honkalahdessa käydessään sirkuksesta tai tivolista.

– Todennäköisesti karkuri palautettiin omistajalleen ihmettelyjen jälkeen.

Omasta lapsuudestaan Jorma Tyrmi kertoo joulun aikaan läheisesti liittyvän tarinan. Jorman veli Esa piti eläimistä ja kävi lähes päivittäin Tapiolan emäntäkoululla lehmiä ja sikoja katsomassa. Eräänä päivänä Esa toi tullessaan pienen vaivaisen porsaan, joka olisi joutunut lopetettavaksi. Porsaalle tehtiin pihalle oma karsina.

Lähellä joulua poikien tullessa koulusta oli talon takana oleva lahtipenkki karvoja täynnä, eikä sikaa näkynyt missään.

– On varmasti ollut kova paikka veljelle, kun lemmikkipossusta oli vain karvat jäljellä. Sitä en muista, söikö veli sinä jouluna kinkkua.”

Wuoksi Watcherin terassilla vuonna 2041

Tämä tarina kertoo tuokion Imatralta 30 vuoden kuluttua. Tarina on kirjoitettu maaliskuussa 2011, kun Imatrankosken keskustassa sijaitseva ravintola Vuoksenvahti täytti 40 vuotta.

"On kevät vuonna 2041.

Kaksi vanhaa huru-ukkoa istuu Wuoksi Watcherin terassilla kakkukahveilla. Ravintola täyttää 70 vuotta ja tarjoaa.

– Muistatkos silloin vuosituhannen alussa, kun se Storan vuoropomo Kämäräinen tyhjensi ne etanolisäiliöt Vuokseen, kun oli saanut potkut juopottelun takia.

– Joo. Tais olla nolkyt- tai ykskytluvulla kun rakensivat sen biodieseltehtaan Kaukopäähän. 100 miljoonaa litraa etanolia Vuokseen.

– Heh-heh. Tulipa kerralla se Ollilan imagoryhmän toive täytettyä. Että Suomen järvet juomakelpoisiksi.

– Joo. Mansikkalan kohdalla oli Vuoksi laimentunut sopivasti 38 prosenttiseksi. Senkun kanto ämpärillä kotiin.

– Eihän se kestänyt kuin puoli päivää, mutta kuuden kuukauden ilmaiset juomat tarjosivat.

– Oli ne aikoja.

– Oli ne. Vaan kohta alkaa BB-soitot.

– Nii. Hyvähän se on kun ne sillon aikanaan muuttivat sinne Rauhan Holidayhin. Ei tartte kaupungin tappiota maksaa.

– Sepä se. Ja voitoilla voi tänne kadulle näitä ilmaiskonsertteja järjestää.

– Ei taitais enää afro-amerikkalais-kuubalais-intialais-kiinalais-soittajia telttaan tullakaan?

– Ei tulis. Eikä rikas oligarkki kuuntelemaan.

– Ei, vaikka rikkaammaksi vaan kyllä tulivat.

– Tarkotatkos sitä sammen kasvatusta?

– Joo. Kaviaarihommathan meni persiilleen, mutta silti rikastuivat.

– Nii-ii. Kaatopaikkakaasujen metaanista sai kansainvälisestä porssistä miljoonia, kun möivät päästöyksikköjä. On ne fiksuja.

– On ne.

– Tullaanko kahville, kun Vahti täyttää 100 vuotta?

– No varmasti."