Lyytikkälän talo

Suomenniemen Pajulahdella, Lappeenranta-Mikkeli-tien läheisyydessä, kohtaa matkailijaa näky, jonka hän olisi voinut kohdata sellaisenaan jo yli sata vuotta sitten. Lyytikkälän talo Etelä-Karjalan parhaiten säilyneitä talonpoikaisia tilakokonaisuuksia. Päärakennus ja aittarivi, osin kaksikerroksine aittoineen, talleineen ja mahtavine karjarakennuksineen muodostavat linnoitusmaisen kokonaisuuden, joka on valtakunnallisestikin yksi arvokaimmista kulttuurihistoriallisista kohteista.

Lyytikkälän vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1700-luvulta ja uusimmat 1930-luvulta. Tilan isännyys siirtyi samassa suvussa yli 250 vuoden ajan, vuodesta 1722 lähtien kunnes talon viimeisen isännän Esko Niemisen kuoleman jälkeen valtio osti vuonna 1984 Lyytikkälän suvun perikunnalta museotarkoitukseen. Tällä hetkellä paikalla toimii Lyytikkälän talomuseo, joka on auki kesäisin.



Raija Katajan teoksessa "Lyytikkälä - Elämää Suomenniemen salomailla" kerrotaan tarina liittyen Lyytikkälässä asuneeseen Wilppu Lyytikäiseen:

"Ristiinan sivuapteekkina toimintansa vuonna 1904 aloittanut Savitaipaleen apteekki toi apteekkipalvelut entistä paremmin myös suomenniemeläisten ulottuville. Vanhastaan oli kuitenkin turvauduttu paikallisiin parantajiin, jollaisena isänsä tapaan tunnettiin myös Wilppu Lyytikäinen.

Kerrotaan, että eräänä talvena talossa oli lehmä sairastunut ja Lyytikkälän isäntää lähdettiin hakemaan apuun. Lyytikkälässä Wilppu istuutui reen perään ja niin päästiin matkaan. Kun jonkin matkaa oli ajettu, pyysi Wilppu kuitenkin kuskia pysäyttämään reen ja tämän suureksi hämmästykseksi vielä peruuttamaan joitain metrejä. Pehmeällä tiellä ei vaatimus ollut helposti toteutettavissa, mutta kuski katsoi parhaaksi totella. Kun haluttuun paikkaan oli reki saatu, kaivoi Wilppu povitaskuaan ja totesi: "Ku on olna tapana ottoo ryyppy enne omalta mualta pois mänövä... tul ajettuu liikoo". Tämän jälkeen matkaan päästiin taas jatkamaan ja lehmäkin sai kaivatun avun."

Tarinaikkuna-blogin kohteet kartalla

Tarinaikkuna-blogin kohteita on nyt mahdollista tarkastella kartalla Google Mapsissa. Linkki Maaseudun merkkipaalut -karttaan löytyy myös tämän blogin vasemmasta palkista linkkiluettelosta. Kartalta voi kätevästi nähdä kaikkien tarinoissa mainittujen paikkojen sijainnit samalla kertaa sekä katsella kuvia kohteista. Lisäämme karttaan paikkoja aina kun lisää tarinoita päivittyy blogiin.

Jos mielessäsi jokin mielenkiintoinen eteläkarjalainen paikka tai alue, joka ansaitsisi saada lisää näkyvyyttä tai sen tarinat tulisi kertoa, vinkkaa siitä meille.

Ristniemen tila

Savitaipaleella sijaitsee Lehtisensaari, joka on retkeilykohteena melojien ja veneilijöiden suosiossa. Saaressa sijaitsee Ristniemen tila, johon voi käydä tutustumassa. Ristniemen tilaa ylläpitää Antti Matikan säätiö, joka on saanut alkunsa Ristniemen entisen isännän Antti Matikan määrättyä testamentillaan, että kaikesta omaisuudesta, joka häneltä jälkeen jää, on muodostettava säätiö. Säätiö on vuosien varrella kunnostanut tilaa luonto- ja kulttuurikohteena.

Pertti Jurvasen Antti Matikkaa käsittelevässä "Antinpäivän aikaan"-kirjassa on tarina nimeltään "Seitsemän lampaankelloa" liittyen Ristniemen torppariin, Vene-Jussiin ja hänen kamppailuunsa hauen kanssa:

"Ristniemen torppari Vene-Jussi teki lähtöä kotiinsa Kirvesniemeen. Samalla hetkellä kun hän työnsi veneensä Nikkarinrannassa veteen, jyrähti ukkonen Hullasmäen takana. Eteläinen taivas oli kuin savikuopan seinä. Sateen kohina lähestyi. Mutta Jussiahan ei ilmat pitele. Hän alkoi soutaa rivakasti Säkniemeä kohti. Kaatosade lähestyi ja Jussin veneen vauhti kiihtyi. Ja niin kävi, että vaikka veneen perässä satoi rankasti, veneeseen ei tullut kuin kaksi tippaa.

Voitettuaan kilpasoudun ukkospilven kanssa Vene-Jussi veti hyväkulkuisen veneensä Rovastinojan rantaan. Sade meni kohisten Suomensalon suuntaan. Jussi puuskutti, mutta hymyili partaansa. Paita oli märkä, vaan ei sateen vuoksi! Jussi istui kaksin raksin tukevan haon päälle. Hän avasi konttinsa. Kontissa oli rukiista leipää ja kesävoita, savimuikkuja ja kirnupiimää. Hän otti puukkonsa tupesta ja iski sen hakoon. Silloin alkoi tapahtua kummia!

Jussi oli istunut suuren hauen päälle ja iskenyt puukkonsa sen selkään. Julmetun suuri kala hyökkäsi pyrstöään paukauttaen järveen. Mutta eihän Jussi hellittänyt, vaan puristi jalkansa kalan alla yhteen, kumartui eteenpäin ja sai otteen hauen etuevistä. Hauki yritti sukeltaa kerta toisensa jälkeen, mutta Jussi ohjasi hauen eviä kääntäen aina pintaan.

Lopulta hauki väsyi sen verran, että Jussi tavoitti puukkonsa. Nyt oli hauen peli menetetty. Se loksautti vielä muutaman kerran kyynärän pituisia leukojaan ja alkoi kääntyä selälleen. Jussi meloi käsipelissä rantaan. Kalamiesten tapaan hän ryhtyi perkaamaan saalistaan.

”Sen vatas oli miun atrain, jonka se haukkas toiss kesän, ku sitä yritin Kammarlahes tappaa. Jo olha sen vatas seittemä lampaankellova. En tiije mite monta lie syönt kellotonta” vähätteli Vene-Jussi tietojaan kertoessaan ohimennen tapauksesta myöhemmin kirkonmäellä."

Lepolan huvila

Luumäellä Jurvalassa sijaitsi aikanaan nyt jo purettu Lepolan huvila. Huvilan rakennutti pietarilainen vakuutusyhtiön johtaja Ilja Plinatus eläkekodikseen vuonna 1903. Lepola oli suuri ja komea hirsirakennus. Kuoltuaan Ilja haudattiin Viipuriin Ristimäkeen ja vaimo Bertha aloitti täysihoitolan pidon, jota jälkipolvet jatkoivat.

Vuosina 1940-41 ja 1944 Lepolassa toimi Lotta Svärd-järjestön sodanaikainen päämaja, Rajatoimisto. Toimisto huolehti muun muassa linnoitusjoukkojen muonituksesta sopimuksen mukaista korvausta vastaan. Linnoitustöitä tekevät miehet maksoivat itse ruokansa ostamillaan ruokalipuilla.

Kuva Luumäen kunnan sivuilta

Lepolan huvila ehti toimia myös Helsingin kaupungin kesäsiirtolana. Lepolassa lapsuuden kesiään kertoo:

”Luumäen kunnan Jurvalassa on muistoissa kauniit lapsuuden kesät: suuri ja kaunis kaksiverantainen sykähdyttävä pietarilaishuvila, kuiva mäntykangas sekä kirkas Kivijärvi. Retket järvien rannoilla ja marjametsät. Leikit, uiminen ja yhteisöllisyys, turvallisuus ja huolehtivaisuus sekä hyvä ravinto.

Helsinkiläisinä lapsina olimme etuoikeutettuja lapsia, jotka saivat viettää kesiä siellä. Minä Kallion asfaltin kasvatti, synkästä umpikorttelista. Kivijärven Lepola oli paratiisi, joka on ikuisesti kauniina muistoissani.

Sain viettää lapsuuden kesiä ihanalla Kivijärven rannalla 1950–1953. Myöskin kaksi veljeäni olivat siellä ennen minua. Kesäsiirtolassa oli hyvä olla, kaunis mäntymetsä, kirkaspohjainen järvi ja säännöllinen ruoka. Muistojen paikka.”

Plinatuksen jälkipolvet myivät lopulta huvilan Luumäen kunnalle ja rakennukset purettiin. Alue on edelleen kunnan omistuksessa ja paikan päällä on mahdollista esimerkiksi uida Kivijärvessä.

Hukkavuoren polku

Ruokolahden pohjoisosissa Pohjalankilan kylässä Marjamäellä sijaitsee mielenkiintoinen retkikohde, Hukkavuoren polku. Polulla retkeilijä voi tutustua eteläsuomalaiseen erämaahan, jossa on merkkejä niin metsän ja metsätyön historiasta kuin sen nykyisestä eläimistöstä.



Matti Päivinen rakensi polun eläkkeelle jäämisensä jälkeen vuonna 1996. Polku lähtee liikkeelle Päivisten pihalta, jossa sijaitseva kota on retkeilijöiden käytettävissä.

Rakkaudella aluetta kohtaan rakennettu reitti tarjoaa kulkijalle monenlaisia elämyksiä ja tilaisuuksia käyttää mielikuvitusta. Polun varrella voi nähdä esimerkiksi karhunpesän, ketunkolon, jääkauden merkkejä, kalasääsken pesän, sodan aikaisen metsäkaartilaisten kätköpaikan, jälkiä vanhoista metsäpaloista ja tietoa menneistä elinkeinoista. Hukkavuori näkymineen ja kallioineen on jo itsessään nähtävyys. Hukkavuorella voi valita 5, 8 tai 10 kilometrin pituisten polkujen väliltä. Reitti on luokiteltu vaativaksi Hukkavuorelle nousun vuoksi.





Eräs mielenkiintoinen kohde polun varrella on muurahaisten munituslaani. Muurahaisten munitus oli 1950-luvun tärkeä elinkeino Suomessa, erityisesti Karjalassa. Muurahaisten munat olivat arvokasta vientitavaraa. Munia käytettiin muun muassa valkuaisjauheen valmistukseen ja Saksan lääketeollisuuden tarpeisiin.



Sulo Siitonen kuvaa muurahaisten munitusta Ruokolahden kotiseutulukemistossa näin:

”Metsäisillä alueilla, kuten Ruokolahdella, oli runsas muurahaiskanta ja yhdyskunnat suuria. Oli muurahaiskekoja jotka olivat monen metrin laajuisia. Yhdestä sellaisesta pesästä saattoi saada runsaan määrän tuota kallista vientitavaraa.

Munitus alkoi juhannusviikolla. Yöllä lapioitiin muurahaiskeon pohjaosasto munat seulomalla säkkiin. Seula erotti siinä vaiheessa jo suurimmat roskat. Muurahaiset suorittivat lopullisen lajittelutyön seuraavana päivänä tarkoitusta varten rakennetulla ja varatulla alueella. Se saattoi olla puhtaaksi lakaistu laakea kallionpinta, metsään levitetty kangas tai sitä varten rakennettu alue eli laani.

Aamupäivällä levitettiin säkkien sisältö laanille ja muurahaiset aloittivat lajittelutyön kantamalla munat alueelle asetettujen sananjalkaviuhkojen alle. Työtä oli jatkuvasti valvottava, sillä muurahaiset saattoivat munien vähentyessä aloittaa roskien kuljetuksen. Helteisinä päivinä saattoi sattua, että muurahaiset tekivät kuljetuslakon. Sen sai keskeytettyä, kun laanille pirskotti muutaman pisaran vettä. Muurahaiset luulivat sateen alkaneen ja ryhtyivät kiireellä töihin.”



Hukkavuoren polun laanipaikka on rajattu tervalla, sillä tervan yli muurahaiset eivät päässet laanin ulkopuolelle. Nykyisin munitusta opetetaan erilaisilla metsäopistojen kursseilla ja sitä saa harjoittaa vain maanomistajan luvalla.

Taru Mustalammen Tolstoista

Savitaipaleen kirkonkylän Hulkonkankaan hautausmaalta lounaaseen kulkeva saapuu jyrkän harjun partaalle. Syvässä kurussa on Mustalampi. Kaksi vuosisataa sitten se oli samanlainen kuin muutkin lammet, kylmä ja kirkasvetinen. Kustaan sodan jälkeen lampi alkoi muuttua. Vuosi vuodelta mustemmaksi muuttunut vesi pelotti sekä lapsia että aikuisia. Kenenkään mieleen ei pälkähtänyt mennä lampeen uimaan.

Yli kaksi sataa vuotta sitten käytiin Savitaipaleella ankara taistelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä. Ruotsalaisten tarkoituksena oli yllätyshyökkäyksellä lyödä venäläiset, mutta suunnitelma epäonnistui.

Hurjapäisyydestään tunnettu venäläinen luutnantti Tolstoi riehui taisteluissa itse joukkonsa kärjessä. Taistelun jälkeisenä iltana Tolstoin osasto mainittiinkin erityisellä kiitoksella. Katarinanrsiti ja kapteenin arvo olivat tulossa.

Tolstoi vetäytyi illan juhlista vähin äänin, kävi ennen iltasoittoa kiittämässä semjonovilaisiaan ja käski sotilaspalvelijoidensa satuloimaan ratsunsa. Hänellä oli tapana kiertää illoin Mustalampi, jonka rantojen ourut ja liki pystysuorat olivat oivallista ratsastusmaastoa. Tolstoi oli ylpeä valkoisesta orlovilaisesta ratsustaan, joka ymmärsi puhetta paremmin kuin tyhmä kasakka.

Grigori Tolstoi ei palannut koskaan majapaikkaansa Ala-Pölläsen kamariin. Mies ja hevonen katosivat jäljettömiin tuona yönä.

Muutaman päivän kuluttua asia alkoi selvitä. Liistekatiskaansa kokeilemaan mennyt talonpoika toi leiriin hatun, joka oli kellunut hetteikössä jyrkän rinteen alapuolella. Pohjaton lampi oli nielaissut saaliinsa. Mitä lammella tapahtui, sitä ei kukaan tiedä eikä kukaan koskaan nähnyt.

Luutnantti Tolstoin hattu ja hänen matka-arkkunsa lähetettiin suruviestin kera Kiovaan. Rykmentin pappi isä Teodor kävi lammen rannalla lukemassa litaniansa ja erityisen rukouksen hukkuneiden ylösnousemuksesta.

Siitä alkaen Mustalammen vesi alkoi tummua ja sen rantaluhtiin kasvaa outoja kukkia. Seuraavina vuosina lampi sai myös nimensä Mustalampi, sillä aiemmin sitä oli sanottu Hulkonlammeksi.

Vaikka luutnantti Tolstoin hukkumista kukaan ei nähnyt, monet ovat tavanneet hänet myöhemmin. Venäläisen univormuun pukeutuneen miehen on usein nähty seisoskelevan harjulla mietteissään. Jos häntä yrittää lähestyä, hän katoaa usvaan. Useimmat ovat nähneet hänet keskiyöllä täyden kuun aikaan. Sanotaan, että luutnantti ei katso kohti eikä kuule mitään, liikkui vain mietteissään, kunnes katoaa näkyvistä. Lammelle vievän polun varresta on myöhemmin myös löytynyt venäläinen pistooli.


Lähde:Pertti Jurvanen, Markku Paakkinen ja Hugo Savolainen (toim.): Isien taival – Savitaipale 1639–1989

Tarinat ja matkailu

Tarina on parhaimmillaan elämys ja tämä on huomioitu varsinkin matkailun alalla. Elämyspalvelujen tarjoaminen matkailijoille kasvaa kaiken aikaa ja tarinoiden avulla luodaan sisältöjä matkailuun. Lemin särä maistuu matkailijan suussa eri tavalla, kun ateriaan liittyy tarina siitä mistä särä on saanut alkunsa, ja kertomukset menneistä höyrylaivojen matkoista voivat saada Saimaa-maiseman matkailijan silmissä elämään.

Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskus kuvailee Elämystuottajan käsikirjassaan aitouden ja siihen liittyen tarinoiden merkitystä matkailussa:

”Matkailussa on viime aikoina kiinnitetty paljon huomiota aitouden vaatimukseen. Turistit voidaan nähdä nykypäivän pyhiinvaeltajina, joiden tavoitteena on löytää autenttisuutta. He etsivät toisten ihmisten arkitodellisuutta, sitä yksityisintä elämänaluetta, jota ei ole rakennettu muille esitettäväksi, vaan joka on olemassa pelkästään itsensä takia.”

”Tarina liittyy läheisesti tuotteen aitouteen. On tärkeää sitoa kokonaisuuden eri elementit toisiinsa yhtenäisellä tarinalla, jolloin kokemuksesta tulee tiivis ja mukaansatempaava. Hyvä tarina antaa tuotteelle ja kokemukselle sosiaalisen merkityksen ja sisällön sekä asiakkaalle syyn kokea kyseessä oleva tuote.”

Tarinat luovat sisältöjä matkailuun ja tarinoiden avulla matkailuyrityksen on mahdollista erottautua muista. Matkailuyrityksen ei tarvitse kuitenkaan olla yksin tarinallistamisen kanssa, vaan nykyisin löytyy monia palvelumuotoiluun ja sisältöjen luomiseen erikoistuneita toimijoita.

Yksi hyvä esimerkki palvelumuotoilujen tuottajasta on Jyväskylässä toimiva Tarinakone. Tarinakone on erikoistunut tarinallistamispalveluiden tarjoamiseen. Se auttaa yrityksiä löytämään oman tarinaidentiteettinsä ja tarinallistamaan palveluista elämyksiä.

Etelä-Karjalassa on myös paikallisia kulttuurin, tarinoiden ja palvelumuotoilun saralla toimivia tahoja. Esimerkiksi ruokolahtelainen Kulttuuripalvelu Kaiku tuottaa monipuolisesti kulttuuri-, tapahtuma- ja ohjelmapalveluita eri tarpeisiin ja tilanteisiin. Humanistisen ammattikorkeakoulun Periskooppi-hanke puolestaan luo luovien alojen ja matkailun verkostoa ja järjestää mm. palvelumuotoilukoulutusta yrittäjille.

Svinhufvudin historiallinen automatka

Luumäellä Kotkaniemessä sijaitsee presidentti P. E. Svinhufvudin kotitila. Ajalta ennen presidenttiyttä on olemassa tarina liittyen Svinhufvudin automatkaan, jonka lopullinen määränpää oli Siperia. Svinhufvud karkotettiin Siperiaan marraskuussa 1914 hänen kieltäydyttyään noudattamasta venäläisen prokuraattori K. Kasanskin määräyksiä, joita Svinhufvud piti laittomina.

Vuonna 1937 Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja muisteli Suomen kuvalehden haastattelussa karkotusmatkan alkua seuraavasti:

”Sain lyhyen puhelinmääräyksen: Poliisilaitoksen auton oltava ’kamarin’ edessä kello yhdeksän aamulla. Ja mikäpäs, siellähän se oli määräaikana Viipurin poliisilaitoksen vastahankittu Benz-auto.

Vaunuun nousivat silloinen Viipurin kaupungin poliisimestarin apulaiskapteeni Grigorjeff, etsiväkomissaari Heinjärvi ja kaksi etsivää. Sain määräyksen ajaa Lappeenrantaan, jonne saavuimme ennen puoltapäivää. Sen ajan virkamiehillä näytti olevan tapana, kun oli vain tilaisuutta, poiketa puolimatkan krouvissa. Ja niinpä täälläkin poikkesimme Seurahuoneelle.

Poiketessa Lappeenrannan poliisilaitoksella, josta poliisimestari nousi vaunuun, sain määräyksen ajaa Luumäelle kunnantalolle. Autonkuljettaja tekee aina työtä käskettynä, mutta ihmettelin vähän, että mitähän ne nyt oikein rillaa. Ei nimittäin ollut vähäisintäkään tietoa, millä asialla liikuttiin ja että kysymyksessä oli silloinen Luumäen kihlakunnantuomari Svinhufvud.

Ja siinähän se sitten olikin kunnantalo, jonne Luumäellä oli määrä ajaa. Pihalla oli nimismies ja joitakuita poliiseja. Pysäytettyäni auton menivät kaikki sisään, niin että pihalle jäi vain joitakuita miehiä, jotka kertoivat kunnantalolla olevan juuri käräjät. Puolen tunnin odottelun jälkeen tulivatkin ajettavani ja heidän mukanaan suurikokoinen pitkäviiksinen herrasmies, joka puhui ruotsia. En tiennyt, kuka hän oli. Sain vain määräyksen ajaa eräälle hoville.”

Autonkuljettajan mainitsema hovi on todennäköisesti Kotkaniemen tila. Hovipysähdyksen jälkeen matka kohti Viipuria alkoi, ja autonkuljettaja kuvasi loppumatkaa näin:

”Herrat eivät montakaan sanaa vaihtaneet matkalla, olivatpahan vain kukin mietteissään. Kun sitten siinä puolen yön seudussa ajoin kaupunkiin, sain yhtäkkiä määräyksen: lääninvankilaan. Eikä siinä kauan enää kulunutkaan, kun auto seisoi vankilan portilla. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle.

Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Edvin Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies. Muutamia päiviä myöhemmin, ajoin toisen ja viimeisen kerran Svinhufvudia lääninvankilasta asemalle. Ja silloin oli jo toista. Koko Viipuri oli jalkeilla ja tuhannet ihmiset parveilivat asemalla. Kihlakunnantuomari P.E. Svinhufvud aloitti silloin Siperian matkansa – tullakseen sieltä kerran takaisin kansansa johtoon ja ollakseen nyt kansansa syvästi ihailema ja kunnioittama Ukko Pekka.”


Lähde: Pertti Kolari ja Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun – Viipurin läänin autoja ja autoilijoita

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Pallonlahden "kiisutorni"

Tämä tarina kertoo Pallonlahdessa seisovasta betonisesta "kiisutornista". Torni näkyy Pikisaaresta, Linnoituksesta ja koko Pallonlahden länsirannalta entisen Rikkihappotehtaan kohdalla. Torni on herättänyt keskustelua ja sen käyttötarkoitusta ovat monet pohtineet. Onpa ehdotettu sellaistakin, että torni voisi saada jouluvalaistuksen ja näin se voisi olla Lappeenrannan Eiffel-torni.

”Sodan alkuvaiheessa isäni määrättiin muuttamaan perheineen lähelle Rikkihappotehdasta, jossa isäni oli työssä, vaikka oli saanut sotilaskoulutuksen Ilmavoimissa. Isäni siis jatkoi rauhanaikaista työtään eikä joutunut rintamalle. Asunnoksemme määrättiin Pallonlahden rannalla oleva omakotitalo. Sen melkein edessä seisoi tuo torni, jonka nimenä kansan suussa oli "kiisutorni". Muistan, kun tornin juureen tuli ajoittain laiva, jonka lastia rantaan tehtaalle kuljetti vaijereissa kulkevat kontit. Seurasin sitä usein leikkiessäni pihalla. Jossain vaiheessa mietin, että mitähän noissa konteissa kulki. Kysyin isältäni ja sain vastaukseksi ”sokeria”. Se meni silloin läpi minun ajatuksissani, vaikka en koskaan saanutkaan yhtään sokeripalaa. Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että Rikkihappotehtaalla tuskin tarvittiin sokeria mihinkään ja että konttien sisältö palveli aseteollisuutta tai vastaavaa maanpuolustuksessa.”

Kalterijääkärin hautakammio Iivanansaaressa

Rautjärvellä Koantakasen Iivanansaaressa sijaitsee Eerik Johan Reinikaisen eli Jussi Reinikaisen, ”Jääkäri-Jussinakin” tunnetun jääkärivääpelin, hautakammio. Hautapaikka on lähellä Jääkäri-Jussin synnyinpaikkaa Kontaus-järven rannalla.



Kalterijääkärin hautakammio on tehty täydelliseksi kopioksi Jussi Reinikaisen Spalernajan vankisellistä. Viipurissa kauppiaana ja matkustajakodin pitäjänä toimiessaan Reinikainen oli samalla Saksaan jääkäriksi menevien nuorten miesten värväri ja etappimies. Venäläiset pidättivät hänet 13.3.1916 ja oltuaan Viipurissa vangittuna hänet siirrettiin Pietariin Spalernajan vankilaan. Maanpetollisesta toiminnastaan hän oli saanut syytteen, jonka mukaan rangaistuksena olisi kuolemantuomio. Epävakaissa oloissa oikeudenkäynti ei koskaan alkanut. Niitä aktivisteja, jotka oli vangittu Spalernajaan alettiin kutsua kalterijääkäreiksi. Heitä oli Jääkäri-Jussin lisäksi 77.

Venäjän vallankumouksen melskeissä vankilan ovet avattiin kaikille ja myös suomalaiset matkustivat nopeasti takaisin kotiinsa. Vuonna 1917 Jääkäri-Jussi ilmoittautui Preussin Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoihin. Kenttäkelpoisuutensa liikenneonnettomuudessa menetettyään hän palasi Suomeen. Jussi toimi Suomessa komppanianvääpelinä ja esikuntavääpelinä vuoteen 1920, sen jälkeen liikemiehenä ja vuodesta 1927 maanviljelijänä kotiseuduillaan kuolemaansa asti. Talvisodan aikana hän palveli väestösuojelutehtävissä ja jatkosodassa Ilmasuojelukomppanian vääpelinä.

Jääkärien kokoontuessa Vaasassa 1958 Jussi Reinikainen kuuli ajatuksesta, jonka mukaan kunkin jääkärin kotipaikkakunnalla tulisi sopivalla tavalla säilyttää jääkärien muisto. Jussi päätti rakennuttaa Iivanansaarelle Spalernajan vankisellin kopion betonista omaksi hautakammiokseen. Lähes vuoden aikana olivat sellin mitat syöpyneet tarkkoina vangin mieleen. Kenkää mittana käyttäen selli piirrettiin ensin lattiaan ja sitten paperille.

Rakennus valmistui vuoden 1960 lopulla. Saaressa seisoi juhlallinen joukko, tilanteesta edelleen elävä kasku kertoo: ” Ja rivistön päässä seisoi vainaja itse!”.



Hautarakennus ehti olla 9 vuotta valmiina ennen Jussi Reinikaisen kuolemaa 29.7.1969. Jussi tuhkattiin Helsingissä ja tuhkauurna siirrettiin hautakammioon. Sitten hautakammio lukittiin ja hitsattiin kiinni. Vielä nykyäänkin saarella kävijä voi tarkkailla sellin sisälle ovessa olevan alkuperäisen vartijoiden tarkkailuluukun mukaisesta aukosta. Tuhkauurna on sijoitettu sellin ikkunan edessä olevalle pöydälle ja lisäksi sellissä on pronssinen jääkäripatsas. Muuten sisustus on tarkalleen samanlainen kuin Spalernajan sellissä.

Iivanansaari on listattu Etelä-Karjalan retkikohteisiin ja sinne pääsee vain vesitse. Saari sijaitsee kuitenkin lähellä rantaa ja kaikilla on mahdollisuus lainata julkista soutuvenettä sinne päästäkseen.

Lähde: Seppo Sahla

Tarinoita löytyy myös geokätköistä

Geokätköily on harrastus, jossa etsitään toisten harrastajien piilottamia kätköjä kartan tai gps-laitteen avulla. Suomen Ladun mukaan geokätköjä on Suomessa jo yli 15 000 ja lisää tulee koko ajan. Geokätköilyä voi verrata aarteenetsintään. Löydettävä aarre on usein (pieni) rasia, jossa on lokikirja, johon löytäjä merkkaa omat tietonsa. Joskus oikean paikan löytämiseksi täytyy ratkaista myös mysteeri.

Geokätköilyä harrastaakseen täytyy rekisteröityä kansainväliselle sivustolle http://www.geocaching.com/, sillä vain rekisteröityneet saavat tarkkoja koordinaatteja ja he voivat piilottaa myös oman kätkönsä muiden etsittäväksi. Geokätköily on oiva tapa tutustua lähiseutuihin, eikä se vaadi suuria investointeja gps-laitetta lukuun ottamatta. Tottunut kartankäyttäjä saattaa kyllä löytää kätköt ilman laitettakin. Suomalaisia geokätköilijöitä palvelee myös suomenkielinen sivusto http://www.geocache.fi/. Sivustolta löytyy aloittelijalle ”Älä ryhdy geokätköilijäksi” –ohje.

Etelä-Karjalan alueella on myös paljon geokätköjä ja nopealla vilkaisulla http://www.geocaching.com/ sivustolta (seek a cache) vaikkapa Lemiltä löytyy useita kymmeniä geokätköjä. Kätköjä on esimerkiksi Lemin kirkon, Kärmeniemen bunkkerin, Iitiän tanssilavan ja Rutolan uittorännin läheisyydessä. Mikä ilahduttavinta, useiden kätköjen yhteyteen on liitetty kertomus paikasta, jossa kätkö sijaitsee.

Seuraava tarina liittyy kätköön on nimeltä Hanhilampi (N61.06.083 E27.43.248) ja kätkön piilottajan mukaan paras reitti kätkölle on, kun kävelee kiikkuvalta kiveltä tietä pitkin pisteeseen N61.06.144 E27.43.350, josta lähtee polku. Kätköön liittyy seuraavanlainen tarina: "Lemi etäelt, iso kive takoa" on tuttu sanonta Lemillä ja lähipitäjissä. Lemillä onkin paljon "isoja kiviä", "kulkukiviä", jotka ovat aiheuttaneet lukuisia tarinoita. Kerrotaan jättiläisten tai hiisien heitelleen niitä milloin missäkin tarkoituksessa mm. kirkkoja tuhotakseen. Iso kive takoa löytyy jylhä kallio, jonka laelta aukeaa mahtava näkymä pienelle Hanhilammelle. Muista käydä myös heiluttamassa "kiikkuvaa kiveä". Mansikkamäentien varrella on (n. 4x3x3m) suurehko, kulmiltaan pyöristynyt siirtolohkare, joka on pysähtynyt kallion päälle siten, että sitä on helppo vähäisinkin voimin kiikuttaa.