Tarinapolut herättävät satuja henkiin

Tarinat ovat usein sidoksissa paikkaan ja paikat voivat elävöittää tarinoita. Paikan päällä kerrottuna tarina on helpompi herättää henkiin ja tarinan kuulija pystyy paremmin kuvittelemaan mielessään tarinan tapahtumat.

Paikkoja on mahdollista elävöittää eri tavoin tarinoiden avulla. Jyväskylässä toteutettiin Uno Cygnaeuksen ja Wolmar Schildtin juhlavuoden kunniaksi ”Unon ja Wolmarin matkassa” -äänipolku, jossa historian henkilöiden keskustelua on mahdollista kuunnella samalla kun kuulija kiertää tarinoiden paikkoja. Lohjalla Karnaisten tarinapolulla on laadittu koko perheelle tehtäviä, joiden avulla metsä ja sen haltiat sekä tarinat heräävät metsäretkellä henkiin.

Tarinoita on mahdollista elävöittää myös draaman ja elämyksellisyyden keinoin, mistä löytyy esimerkkejä Etelä-Karjalastakin.

Lemillä Iitiän Martat ja Lemin kotiseutuyhdistys ovat järjestäneet Lemin kotiseutumuseon alueella tonttupolkutapahtumaa joulun aikaan. Polulla pääsee kurkkimaan tonttuja ovista ja ikkunoista. Joulupukin poron kellojen kilinä metsässä kertoo joulupukin läheisyydestä. Museomäki ympäristöineen ja paikan tunnelma osaltaan virittävät joulun tunnelmaan.

Hiitolanjoella sadut heräsivät henkiin Rautjärven kulttuuriviikon yhteydessä vuonna 2006. Tuolloin Rautjärven kirjasto järjesti Sen seitsemän satua ja veljestä Hiitolanjoella! -satupolkutapahtuman, jossa monet eri satuhahmot näyttäytyivät Hiitolanjoen maisemapolun varrella.





Esimerkit osoittavat kuinka paikka voidaan herättää henkiin. Sadut on helppo kuvitella todellisiksi, kun ne toimivat yhdessä ympäröivän ympäristön kanssa. Tuvan takaa kurkkaava tonttu tai metsäpolun varrella huiluaan soittava Nuuskamuikkunen synnyttävät tarinasta elämyksellisen kokemuksen.

Pirunkirkko Rautjärvellä

Rautjärvellä Torsansalossa Linnavuoren kyljessä sijaitsee Pirunkirkko: luola, johon on liitetty monia tarinoita.

Paikka on toiminut piilona ja suojapaikkana niin Ison vihan kuin jatkosodankin aikana. Luolan katon muoto muistuttaa kirkon holvia, mistä paikan nimikin on peräisin. Menneinä aikoina pirun ajateltiin tehneen tämän kirkkomaisen paikan omaksi palvontapaikakseen.



Pirunkirkkoon liittyy paljon vanhoja uskomuksia ja taikuutta. Perimätiedon mukaan jo muinaiset tietäjät ja noidat käyttivät luolaa taikojensa tekemiseen tai parantamiseen. Usein sairauksien hoitoon kuului myös peseytyminen luolan lähellä sijaitsevassa Linnalammessa.



Viimeinen näistä noidista on ollut 1800-luvulla vaikuttanut Matti Hinkkanen, kenestä käytettiin nimitystä Pohu-Matti.

Pohu-Mattiin liittyen kerrotaan tarinaa hänen aarteenetsintäretkestään Pirunkirkkoon. Torsansalossa on vanhan tiedon mukaan piilotettuna Isonvihan aikainen arvokas raha-aarre. Piilo oli tehty 1700- luvun alkupuolella turvaan maassa valloittajina liikkuneilta venäläisiltä. Todennäköisesti kätkön tekijä oli levottomina aikoina kuollut ja kukaan ei enää tiennyt kätköpaikkaa. Aarteen sanotaan odottavan löytäjäänsä.

Pohu-Matti päätti ottaa selville aarteen kätköpaikan. Hän meni useiksi päiviksi taikakaluineen ja rohtoineen Pirunkirkkoon. Hänellä oli mukanaan sienistä ja rohtokasveista tehtyjä pulvereita ja huumaavia aineita sisältäviä kasveja, joita hän käytti ”langetaakseen loveen”, eli saadakseen huumattuna yhteyden henkiin, vainajiin ja ehkäpä itse Piruun.

Muutaman päivän kuluttua hän palasi kotiin hiljaisena miehenä. Häneltä kyseltiin: ”Saitko kätkön selville?” Pohu-Matti vastasi: ”Olisin kyllä saanut, mutta hinta oli liian korkea.” Sen jälkeen hän hävitti muut noidan välineensä paitsi ne, joilla hän perimiensä taitojen mukaisesti auttoi sairaita.

Liekö neuvottelussa hintana ollut noidan tai jonkun hänen läheisensä sielu, arvuuteltiin jälkikäteen. Joka tapauksessa Pirunkirkon matkan jälkeen Pohu-Matti käytti noituutta vain parantamiseen ja jätti kirousten ja vastaavien haittaa aiheuttavien taikojen tekemisen kokonaan.




Lähde: Seppo Sahla

Valtionhotellin harmaa rouva

Imatralla kerrotaan tarinaa Valtionhotellissa asuneesta nuoresta, vihreäasuisesta pietarilaisesta rouvasta, joka vaelteli rauhattomana pitkin kosken rantapolkuja. Tarinan kertoja, tuolloin nuori hotellin palvelustyttö muistaa tämän olleen edellisenä vuonna Imatralla nuoren upseerin seurassa. Tuolloin he olivat häämatkalla.

Eräänä iltana tämä rouva antoi palvelustytölle kirjeen ja ruplan, sekä vannotti tyttöä postittamaan kirjeen. Onnettomuudeksi palvelustyttö unohti tehdä sen. Rouva katosi salaperäisesti. Pian alettiin kertoa tarinoita hotellissa öisin levottamana vaeltavasta vihreästä rouvasta, La Dame Verde. Toisen tarinan mukaan vaeltavan rouvan kerrotaan olevan harmaa.

Rouvan lähettämä kirje löytyi vuosia myöhemmin sattumalta. Se oli jäähyväiskirje aviomiehelle, joka oli pettänyt hänet. Kirjeessä rouva kertoo heittäytyvänsä tämän takia Imatran syliin.



Vielä tänäkin päivänä tarinat harmaasta rouvasta elävät ja monet ovat kertoneet nähneensä rouvan vaeltamassa hotellin käytäviä.

Lähde: Pentti Rossi - Imatralla (2006)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

Rakkaudesta Imatraan

Imatralla kerättiin tämän vuoden Imatra-päivään liittyen tarinoita teemalla "Rakkaudesta Imatraan". Alkuvuodesta 2011 käynnistyneessä tarinankeruussa kerättiin positiivisia ajatuksia, muistoja ja tunnelmia liittyen Imatraan. Tekstejä luettiin ja teemoiteltiin ja niistä tehtiin tauluja. Tauluista koottiin taidenäyttely, joka oli Imatra-päivänä näytilla Imatrankoskella pankin ikkunassa ja sen jälkeen kiersi ympäri Imatraa.



"Rakkaudesta Imatraan"-hankkeessa tarinoiden pääteemoiksi nousivat luonto ja erityisesti Vuoksi ja Imatrankoski, ihmisten ystävällisyys ja sosiaalisuus, Imatran teollistuminen, muistot lapsuudesta ja usealle palaaminen juurilleen Etelä-Karjalaan, Imatran kirkot, Valtionhotelli sekä muistot Imatran ajoista.

Vieraisilla Tuhannen Tarinan Talossa

Olimme Heinin kanssa esittelemässä Maaseudun merkkipaalut –hanketta yrittäjille suunnatussa tilaisuudessa, joka pidettiin Luumäen Kannuskoskella sijaitsevassa Tuhannen Tarinan Talossa. Tuhannen Tarinan Talo on maaseutumatkailuyritys, joka tarjoaa matkailijalle majoitusta ja ateriapalveluja sekä monenlaista toimintaa. Tuhannen Tarinan Talo on paikka, jossa tarinat ovat kerrostuneet vuosikymmenien ajan ja uusia syntyy jatkuvasti. Talo itse, sen pihapiiri ja maalaiselämään liittyvät tavarat herättelevät kävijöissä muistoja ja niihin liittyviä omakohtaisia tarinoita. Näin syntyy yhtä monta tarinaa kuin on kävijöitäkin. Vieraille myös kerrotaan tarinoita alueen historiasta ja seudulla eläneistä henkilöistä, ja näitä tarinoita hyödynnetään myös draaman keinoin.

Ympäröivä luonto tarjoaa omia tarinoitaan sinne uskaltautuvalle. Suomalaisille metsä on tärkeä paikka ja Tuhannen tarinan talon vieraitakin käytetään metsäretkillä. Retkillä heille kerrotaan erilaisista metsän asukkaista – nykyisistä ja entisistä, oikeasti olemassa olevista ja kuvitteellisista. Tarinoita kerrotaan myös alueella olleista myllystä ja sahoista. Metsään liittyviä tarinoita kerrotaan myös Ruovedellä. Mäkelän Lomatuvat –nimistä yritystä pyörittävä Mikko Lindell tarjoaa vierailleen opastettuja metsäretkiä teemalla ”Vihreän kullan poluilla”. Retken aikana vieraat saavat tutustua talousmetsien hoitoon, metsän kehitykseen sekä metsien moninaisiin käyttö­mahdollisuuksiin. Hänelle metsän merkitys näyttäytyykin pitkälti metsänhoidon näkökulmasta katsottuna. Metsäkin on siis täynnä tarinoita.

Eletyn elämän muistot ja kokemuksellisuus ovat piirteitä, jotka hyvässä tarinassa nousevatkin ylitse muiden. Olen täysin samaa mieltä Mikko Lindellin kanssa siitä, että suomalaisten on rohkeasti uskallettava arvostaa myös niitä asioita, joita on olemassa ja kerrottava matkailijalle niistä. Kokemus tuo tarinalle merkityksen ja tarinoita on myös helppo kertoa, kun ne syntyvät omasta kokemuspiiristä. Hyvä tarina syntyy ennen kuin huomaakaan.

Kirjavalan kanavapolku

Parikkalassa entisen Saaren pitäjän alueella kaivettiin 1800-luvulla useita kanavia järvien laskemiseksi ja viljeltävän maa-alan lisäämiseksi. Kirjavalan kanavapolulla voi tutustua menneiden sukupolvien kanavankaivuu-urakkaan. Vanhaa kanavaa kiertävän parin kilometrin pituisen polun varrella opaskyltit kertovat kanavan vaiheista. Reitti lähtee liikkeelle Röksän kyläkaupan pihasta ja kauppa on itsekin 1860-luvulle asti uloittuvan historiansa takia mielenkiintoinen osa reittiä.




Vuonna 1827 Parikkalan pitäjä oli Viipurin läänin köyhin ja alueella oli kaskeamista harjoitettu niin paljon, että siihen soveltuva puu alkoi olla lopussa. Viljelykelponen maa oli lopussa, järvenrantojen alavat maat olivat liian kosteita viljelyyn. Lupa Suur-Rautjärven laskuun saatiin, ja vuosina 1835-1838 kyläläiset tekivät kanavankaivuutyöt osittain valtion varoilla. Ensimmäisen laskun myötä järven pinta laski kaksi metriä ja myös useiden soiden kuivaaminen peltoviljelylle tuli mahdolliseksi. Peltomäärän lisäännyttyä köyhyys ja nälkä alkoivat väistyä alueelta vuosikymmenten kuluessa. Vaurautta tuli lisää ja useita meijereitä ja myllyjä rakennettiin. Alavissa järvien rantamissa katsottiin olevan vielä paljon käyttökelpoista viljelymaata kuivattamatta. Lisää maata saataisiin syventämällä Kirjalavan kanavaa. Hankkeen vastaisia mielipiteitä esitettiin koskivoiman ja kauniin maiseman säilyttämiseksi. Joessa oli tuolloin Myllylampi, kolme saarta ja koskia. Epäiltiin myös, olisiko tulos kaiken sen työmäärän arvoinen.




Kirjavalan kanavan syventäminen aloitettiin 1920. Suur-Rautjärven toinen lasku oli pitkä ja työteliäs urakka. Työ jaettiin osakastilojen kesken verotusarvon mukaan. Työt alkoivat miesten omilla tiloilla jäädä rästiin kanavan teon edetessä, ja vuoden kuluttua työmäärää vähennettiin. Maa oli kivistä ja routaantunutta maata lohkottiin kiiloilla sekä ammuttiin kantopommeilla altapäin irti. Kun työt olivat kestäneet jo kahdeksan vuotta ja osakkaiden omien tilojen hoito oli rappiolla, alkoi kyllästymistä kaivutyöhön ilmetä. Joulukuussa 1929 haettiin jatkoaikaa kanavan kaivuulle, syyksi mainittiin kallioperä sekä kesä 1928 tulvahaitat. Työt päätettiin silloin viedä päätökseen ja vihdoin marraskuussa 1931 työt todettiin tehdyiksi. Työhön käytettiin arvioidun 4 vuoden sijaan 11 vuotta ja uutta viljelymaata toisessa laskussa saatiin 661 hehtaaria.

Nykyisin pätkä vanhaa kanavanuomaa muistuttaa 1800- ja 1900-luvuilla tehdystä suuresta kanavankaivuu-urakasta.

Joutsenon hiidet

Joutsenon nykyistä kirkkoa on edeltänyt kaksi aiempaa kirkkorakennusta. Näistä ensimmäinen purettiin huonon kuntonsa takia vuonna 1760.

Ensimmäisen kirkon rakentamishistoriaa ei tunneta. Vanha joutsenolainen tarina kuitenkin kertoo, että hirsiä alettiin vedättää kirkon rakentamiseksi Hiidenmäelle, joka Honkalahden ja Punnanlahden välissä kohoaa huomattavasti ympäristöään korkeammalle. Kirkon rakentaminen ei kuitenkaan ollut mäen haltijoiden, jättiläisten mieleen. Minkä rakentajat saivat päivällä pystytetyksi, sen hiidet yöllä purkivat. Lopulta kyllästyttiin ja kuljetettiin hirret Kesolan kylässä sijaitsevan harjun reunalle, joka myöhemmin sai nimekseen Kapakkamäki siellä olevan krouvin mukaan. Nyt rakennustyöt alkoivat sujua hyvin. Mainitaan myös, että nämä hiidet olisivatkin olleet Pätilän kylän miehiä, jotka halusivat kirkon kyläänsä lähemmäksi ja päivisin levittivät juttua hiisistä.

Joutsenon nykyinen kirkkorakennus ja kirkon sivussa oleva aiemmista paikalla olleista kirkoista kertova teksti.

Jättiläisillä on muutenkin vahvoja näyttöjä käynnistään Joutsenossa. Toinen tarina kertoo jättiläisten kulkeneen Joutsenon läpi ja jättäneen askeltensa jäljet maastoon. Se oli tullut nykyiseltä Nuijamaalta päin. Ensimmäisen askeleen jälkeen syntyi Konnunsuolla Höytiön lampi eli Konnun Meri, toinen ulottui Haukkavuoren viereen Vesikkolan salolla ja syntyivät Haukksasuon lammet, sitten olikin jo Kiukkaanlammen vuoro. Sen jälkeen Lapinsuon Mustalampi ja varpaansa kulkija iski Jänhiälässä kiveen, jolloin syntyi Rakokivi ja viimeinen askel painaitui Korvenkylässä Repokiven lähelle, jonka jättiläinen jätti muistoksi käynnistään Joutsenossa.

Lähde: Pertti Vuori: Tullentallojain tarinoita (1979)

Mikkiksen tarinapolku

Mikkolanniemen kylässä Parikkalassa sijaitsee Mikkiksen tarinapolku, jonka varrella kyltit kertovat tarinoita kylän menneiltä ajoilta. Mikkolanniemen toimintakeskukselta liikkeelle lähtevä reitti tarjoaa mahdollisuuden tutustua kuinka kylän maisemissa on eri aikakausina eletty.



Vanhan kyläyhteisön eräs tärkeimmistä käsityöläisammateista oli seppä. Tästä muistuttaa tarinapolun pajakallio, jossa 1800-luvun lopulla sijaitsi kylän toinen paja.




Vanhempaa historiaa edustaa uhrikivi, jonka kylkeen on kaiverrettu kuppeja. Kuppeihin on tuotu uhrilahjoja: tällekin kivelle kerrotaan tuodun jyviä, teurasjätteitä sekä marjoja linnuille ja metsän eläimille. Kuppikivien alkuperäinen tarkoitus on epävarma. Mahdollisesti vuodentulon edistäminen uhriantimin edustaa varhaisimpia uhrauksen tarkoitusperiä. Kupeille uhraaminen on myös liitetty vainajainpalvontaan ja kiviä on käytetty myös parannustaikuuteen: kuppien vedellä on esimerkiksi hoidettu ihosairauksia. Kansanrunouden loitsuissa vaivoja manataan ”kipukivien” kuppeihin.

Näiden kahden esimerkkipaikan lisäksi Mikkolanniemen tarinapolku tarjoaa tarinatietoa muun muassa tervanpoltosta ja kivikautisesta asutuksesta.

Hyvä tarina on elämys!

Parhaimmillaan tarina voi olla elämys. Elämys on moniaistinen, merkittävä ja unohtumaton kokemus. Se on useiden tekijöiden summa, joka Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskuksen (LEO) mukaan voi johtaa jopa muutokseen. Elämys on paljon enemmän kuin esimerkiksi hyvä palvelu tai miellyttävä kokemus.

LEO:ssa on kehitelty elämyskolmio työkaluksi elämyksiä kehittäville. Se voi auttaa myös tarinoiden kirjoittamisessa.

Elämyksellisyyden lisäksi Lapissa koulutetaan myös tarinankertojia. Tapani Niemi kirjoittaa Hiidenkivi 3/2011 lehdessä Lapin yliopiston TarinaMesta-koulutusohjelmasta, joka kouluttaa tarinakertojia matkailun tarpeisiin. Koulutusohjelmassa vanhan Lapin kulttuuri, perinteinen tarinankerronta ja draamallinen ilmaisu yhdistyvät mielekkääksi kokonaisuudeksi. TarinaMesta ei tuota teatteria lappilaisiin kulisseihin, vaan tarinassa myös kuulijalla on oma tehtävänsä. Kuulija muokkaa tarinaa keskeyttämällä, kyselemällä tai kommentoimalla.

Lappilaiset ovat tarinoiden ytimessä, kun he kertovat, että tarinan totuus käy harvoin yksiin ns. virallisen totuuden kanssa. Tarinan "totuus" piileekin sen elämyksellisyydessä: jos kertomus saa tunteet liikkeelle, se koetaan totena ja aitona. Jos tarina jättää kylmäksi, se ei kiinnosta.

Hyvä tarina kestää aikaa eikä kulu käytössä. Siksi kerromme vieläkin samankaltaisia tarinoita kuin esi-isämme. Matkan varrella tarinoiden henkilöt ovat voineet vaihtua, mutta tarina itsessään on pysynyt hyvin samanlaisena. Paikkaan liittyvä hyvä tarina saa kuulijan kuvittelemaan paikan elävästi. Se lähes pakottaa kuulijan liikkeelle paikkaan tutustumaan.

Nuijamaan sormuskivi

Nuijamaan keskustassa sijaitsee sormuskivenäkin tunnettu suuri siirtolohkare, johon on liitetty monia tarinoita.

Kivi sijaitsee idän ja lännen välisellä rajalla, ja tästä tarinat saavat alkunsa. Venäjän keisari Pietari sopi vuonna 1721 Ruotsin kuninkaan kanssa kiven kuulumisesta juuri perustetun Pietarin kaupungin suojavyöhykkeeseen mahdollista läntistä vihollista vastaan. Ilmeisesti siihen aikaan tuon kiven päältä löydettiin sormus, jonka kantajan sormi oli jäänyt kivelle sormuksen mukana. Tarina ei kerro sitä kuinka sormi sormuksineen oli kiven päälle joutunut. Olot olivat siihen aikaan epävakaat ja lähiseudun lukuisat luolat suosittuja piilopaikkoja.

Yli sata vuotta myöhemmin aloitettiin Saimaan kanavan rakentaminen. Kyseisen kiven sanotaan olleen niin erikoinen ja päältään tasainen, etteivät herrat hakkauttaneet sitä kanavatarpeisiinkaan, vaan rakennuttivat sen loivemmalle sivulle kierreportaat. Siellä herrat vapaapäivinään ja joskus kai muulloinkin nauttivat virvokkeita ja kauniista näköalasta järvelle. Pyhäisin kerääntyi kiven ympärille myös muuta väkeä, kuten rakennustyöläisiä ja muita paikkakunnan asukkaita.

Ennen talvisotaa kokoontuivat Nuijamaan miehet tämän saman kiven juurelle lähteäkseen sotaan. Tuon tapahtuman merkiksi on kiven juurelle kiinnitetty vieläkin siinä näkyvä laatta, jossa asia mainitaan. Kiveä oli ennen sitä käytetty mm. lentokoneiden tähystykseen sotaa harjoiteltaessa. Ennen rajalinjan selviämistä kivi oli monta kuukautta itäisen naapurin hallussa eli ei kenenkään maata.

Toiseen sotaan lähdettiin samalta paikalta. Sodassa kiven lähellä olleen kirkon risti timantteineen tuhoutui tai hävisi. Timanttia ei ole sittemmin löydetty. Erään vielä toteutumattoman tarinan mukaan timantti palautuu aikanaan sormuksen muodossa.

Lähde: Heikki Piiparinen: Sormuskiven tarina (teoksessa: Etelä-Karjalan maakuntayhdistys: Pessää kirjavia ja valkosia – Etelä-Karjalan vuosikirja 2009–2010)

Skinnarilan hovin valkoinen laiva / The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor / Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Skinnarilan hovissa asuneen Alma Kuulan viimeisiin elinhetkiin liittyy legenda, jonka mukaan hänen aiemmin kuollut puolisonsa Toivo Kuula olisi luvannut hakea Alman valkoisella laivalla.

Alma menehtyi vuonna 1941 matkalla kohti konserttiaan Lappeenrannassa. Konserttia edeltäneenä päivänä Alma oli ikkunasta ulos katsoessaan nähnyt valkoisen laivan Kotaniemen kärjessä paikallaan. Sitten se oli siirtynyt luodon ja saunarannan väliselle alueelle. Myös Skinnarilan niemen edustalla oli havaittu tuntematon alus täysissä valoissaan Alman poismenoa edeltävänä iltana. Seuraavana aamuna alus oli kuitenkin poissa, eikä kenelläkään ollut mitään havaintoa siitä sen jälkeen. Lisäksi Saimaan vesi oli tuohon aikaan niin matalalla, ettei niin suuri alus olisi voinut purjehtia niillä main.

Alma ja Toivo Kuulan tytär Sinikka Kuula-Marttinen kertoi tapahtumasta Eeva-lehdessä 4/1967:

”Muutamaa tuntia ennen kuin äitini lähdön hetki koitti, istuimme jälleen rakkaan Skinnarilamme kuistilla. Ilta oli kaunis ja tyyni, mutta viime sotamme (1941) oli alkanut ja tykkien jylinä kantautui korviimme kaukaa rintamalta. Äänettöminä ja masentuneina katselimme puiden välistä siintävää Saimaata. Äitini näytti väsyneeltä ja hauraalta. Hän keskeytti hiljaisuuden: ’Mikä laiva tuolta tulee? Onko se tullut minua noutamaan?’ Äidillä piti olla konsertti seuraavana päivänä Lappeenrannassa, minä säestäjänä. Ehdin ihmetellä mielessäni, miksi jo nyt noutaisivat konserttiin. Katsoin järvelle tarkemmin. Mikään alus ei rikkonut sen pintaa. Mutta äitini näki sen sittenkin: ’Tuonen tuiman purren’, josta Eino Leino kertoo runossaan Sinikan laulu ja jonka isäni on säveltänyt. Tuo pursi oli tullut noutamaan hänet rakastamansa puolison luo.”


Lähde: Mikko Kohvakka: Skinnarilan hovi (2007)

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

The Village of Sunila and the White Ship of Skinnarila Manor

The village of Suninen used to be in what is now the large residential area of Skinnarila and the surroundings of the Lappeenranta University of Technology. The Manor of Skinnarila was a famous place. It was the family villa of Alma Kuula, the wife of the famous composer Toivo Kuula. Each summer, Alma’s extended family gathered at the villa. Alma Kuula was a familiar sight in the village. She was often seen hitchhiking to town, as there were no local buses in those days. Although the family probably had cars, they couldn’t be used as petrol was not available for civilian use during the war.

The last days of Alma Kuula are the subject of legend. According to legend, her husband Toivo - who had died before her - had promised to come and get Alma on a white ship.

Alma died in 1941 on her way to her concert in Lappeenranta. The day before, Alma looked out of the window and saw a white ship standing by Kotaniemi. From there, it moved between the islet and the beach where the sauna was located. Sinikka Kuula-Marttinen, Alma and Toivo’s daughter, described the event in Eeva magazine, issue 4/1967:

“Some hours before my mother passed away, we were sitting on the porch of our beloved Skinnarila. It was a beautiful still night, but our most recent war (1941) had started, and you could hear the booming gunfire from the front. Silent and downhearted, we watched over Lake Saimaa as it glimmered through the trees. My mother looked tired and frail. She broke the silence: “What is that ship over there? Has it come for me?” Mother was supposed to give a concert in Lappeenranta the next day, with me as her accompanist. I thought to myself, “Why are they coming to pick us up for the concert this early?” I had a closer look at the lake. There was no ship breaking the water’s surface. But my mother saw it: “the boat of the underworld, the grim boat,” as depicted in Sinikan Laulu, a poem by Eino Leino for which my father had composed music. The boat had come to pick her up and take her back to her dear husband.”

Kuula Hill was located behind the Kuula family villa. The hill had a footpath flanked by stones, and a bench. The place had a beautiful view over Lake Saimaa. Perhaps the composer used to sit on the bench thinking about new compositions. The house used to be surrounded by several outbuildings, which have since been demolished. The sauna, Kuula Villa, and the caretaker’s house still remain.

The village of Suninen was a handful of farms and some summer cottages. A former resident remembers how the site where the university stands today used to be a great spot for picking berries and mushrooms. There were blueberries, raspberries, lingonberries, and the marsh also had cranberries. For children, picking berries was like pulling teeth, but they had no choice when their mothers told them to go and bring back a certain amount of berries. Each summer, Skinnarila Manor hosted a sports competition to which all the children from the village were invited. In still weather, one could hear the beautiful sound of a grand piano from the manor.

The village residents remember the war very well. The troops of General Lagus were in the Skinnarila Manor area, and the truck company was stationed in the vicinity of the summer cottage. The fortification workers were building anti-tank barriers using rocks over one metre high, starting from the lake and extending far across the fields and woods. Bunkers and trenches were also built extensively. The university site used to have the canteens where soldiers could buy whatever was available during rationing.

One person who spent her childhood in the village remembers how her musically gifted father used to play the guitar on summer evenings. One beautiful summer night, a rowing boat was crossing the bay. The boat was occupied by two soldiers; one rowed the boat while the other played guitar and sang. Father called the soldiers over to the cottage. The singer was Tapio Rautavaara, a famous Finnish recording artist, and the men spent the night singing and playing. The men came back a few more times to spend a night with music.

Sources:
A submitted story

Mikko Kohvakka (2007)

Беревня Сунила и белый пароход усадьбы Скиннарила

Нынешний большой микрорайон Скиннарила и территория Технического университета назывались раньше деревней Сунила. Усадьба Скиннарила была всем известна. Она была летней дачей рода певицы Алмы Куула, жены композитора Тойво Куула, и там весь род проводил лето. Алма Куула была хорошо знакома жителям деревни, поскольку ее частенько видели, как она отправлялась в город на попутных. В те времена автобусы еще не ходили на близкие расстояния, их хотя в семье наверняка были машины, но ими нельзя было пользоваться, поскольку в военные годы гражданским негде было взять бензина.

С последними мгновениями жизни Алмы Куула связана легенда, согласно которой ее тогда уже покойный муж Тойво обещал забрать ее на белом корабле.

Алма умерла в 1941 году по пути на свой концерт в Лаппеенранта. Накануне концерта Алма видела из окна белый пароход на якоре у конца мыса Котаниеми. Потом корабль переместился в пролив между маленьким островком напротив и усадебной баней. Дочь Алмы и Тойво Куула, Синикка Куула-Марттинен рассказала об этом случае в журнале «Ээва» №4 за 1967 год:

 «За несколько часов до того, как настал миг ухода мамы, мы сидели, как обычно, на крыльце нашей любимой Скиннарилы. Вечер был красив и тих, но война уже началась, и гул пушек доносился до нас с далекого фронта. Притихшие и подавленные, мы глядели на синеющее за деревьями озеро Саймаа. Мама выглядела уставшей и хрупкой. Она нарушила молчание: «Что это за корабль там плывет? Не меня он пришел забирать?» На следующий день у мамы должен был быть концерт в Лаппеенратна, а я аккомпанировала. Про себя я удивилась, почему уже сегодня приехали забирать. Я взглянула на озеро пристальнее. Никакое судно не нарушало его глади. Но мама его видела, «жестокую лодку Туонелы», о которой Эйно Лейно пишет в своем стихотворении «Песня Синикки», и которое мой отец положил на музыку. Эта лодка из потустороннего мира прибыла забрать маму к любимому мужу.»

За усадьбой возвышался высокий кряж, который называли «Куулан харью», кряж Куула. По нему проходила тропа, обложенная по бокам камнями, и скамейка. Оттуда был прекрасный вид на Саймаа. Возможно,  что, сидя на скамейке, композитор обдумывал новые мелодии. Вокруг главного дома было множество дворовых построек, которые нынче разобраны. Остались лишь сама дача, баня и избушка дворника.

В прелестной деревне Сунила было всего несколько крестьянских домов и дачи горожан. Бывший житель деревни вспоминает, что на месте университета были хорошие ягодные и грибные места. Была черника, малина, брусника и даже клюква на болоте. Дети собирали ягоды, потому что мать так велела, и каждому была дана мера. Для детей это занятие было, что «смолу пить». Летом в усадьбе Скиннарила проводились соревнования, на которые приглашались деревенские дети. В тихую погоду из усадьбы в деревню доносились прекрасные звуки фортепиано.

Военное время запомнилось жителям деревни. В конце войны на землях Скиннарилы квартировали солдаты генерала Лагуса. Автомобильная рота располагалась неподалеку. Солдаты ставили противотанковые надолбы из больших камней, врытых в землю так, что над поверхностью оставалось больше метра. Полоса надолбов начиналась от берега Саймаа и уходила через поля глубоко в лес. Строились бункеры, рылись окопы. На месте нынешнего университета был солдатский буфет, в котором парни могли покупать то, что в это нелегкое время продавалось за деньги.

Один из бывших жителей деревни вспоминает, что его отец был очень музыкален и часто летними вечерами играл на гитаре. В один прекрасный вечер по заливу скользила лодка. В лодке один солдат греб, а другой играл на гитаре и пел. Отец пригласил солдат в свой дом. Певцом из лодки был Тапио Раутаваара, будущая знаменитость, и вечер продолжался уже  в доме за игрой и пением. После этого случая солдаты заходили еще несколько раз посидеть вечерок и помузицировать.

Esimerkkejä eteläkarjalaisista tarinoista

Eteläkarjalaisia tarinoita on kerrottu ja kerätty paljon ennenkin. Monia tarinoita on kirjoitettu kirjojen kansien väliin. Esimerkiksi Pertti Vuori on koonnut joutsenolaisia tarinoita Tulentallojain tarinoita -julkaisuihinsa ja Sulo Siitonen keräsi tarinoita Ruokolahdelta omiin kirjoihinsa.

Ihmisten kertomia tarinoita Etelä-Karjalasta on myös mahdollista lukea internetistä. Joitain tarinaesimerkkejä löytyy kaupunkien ja kylien kotisivuilta. Imatran kaupungin sivuilla ”Minun Imatrani” -kohdassa voi lukea imatralaisten tarinoita Imatralta. Parikkalaisen Kirjavala-Kesusmaan kylän kotisivujen historiaosiossa on esillä tarinoita kaupoista ja Maironiemenpirusta. Taipalsaarelaisen Vehkataipaleen kylän sivuille on koottu Vehkataipaleen kylän historiaa Helka Kuisman kertomana.

Tarinoiden kirjoittamiseen apua "Matkailun tuotekehittäjän käsikirjasta"

Lapin korkeakoulukonsernin matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti on kehittänyt Matkailun tuotekehittäjän käsikirjan, josta on apua myös tarinoiden kirjoittajille. Käsikirjasta löytyy erilaisia työkaluja ideointiin ja tuotteistamiseen. Draaman kaareen kannattaa tutustua, kun kokemuksesta halutaan jännittävä, mukaansatempaava ja mieleenpainuva.

Tarinat elävöittävät eteläkarjalaisuutta

Tarinat ovat ikivanha tapa kertoa siitä, mikä on yhteistä ja jaettua. Tarinoiden avulla jäsennetään, uusitaan ja siirretään kollektiivista identiteettiä sukupolvilta toiselle. Niiden käyttö on luonnollinen tapa ymmärtää ja selittää elämää. Tarinat koskettavat ja ne auttavat oivaltamaan. Tarinoiden kautta ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet mennyttä ja tulevaa. Paikkojen ja ihmisten muuttuessa tarinat pysyvät.

Etelä-Karjala-instituutin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa kerätään, dokumentoidaan ja analysoidaan eteläkarjalaista ja karjalaista kulttuuriperintöä. Keräämme Etelä-Karjalan paikkoihin liittyviä tarinoita. Tarinoiden avulla on mahdollista hahmottaa eteläkarjalaista identiteettiä sekä sitä mitkä paikat ja kertomukset luovat maakunnalle sen omat erityispiirteensä. Tarinat nostavat esille mielenkiintoisia kohteita ja ne mahdollistavat uusien asioiden löytämisen omasta tutusta elinympäristöstä. Hankkeen tavoitteena on tallentaa erityisesti maaseudun kulttuuriperintöä.

Tarinoiden myötä Etelä-Karjalaa voidaan esitellä myös muille. Tarinat avaavat alueelle tuleville matkailijoille karjalaisuutta sekä eteläkarjalaista kulttuuria. Matkailuyrittäjät voivat tarinoiden kautta löytää tuoreita tapoja kertoa tuotteestaan. Tarinoiden myötä matkailija löytää uusia kohteita.

Jos sinulla on jokin eteläkarjalaiseen paikkaan kertova tarina, voit kertoa siitä meille. Tarina voi olla vanha tai uusi, omakohtainen kokemus tai joltakin kuultu kertomus mielenkiintoisesta paikasta. Kiinnostuksemme kohteena ovat kaikenikäisten ihmisten tarinat.

Hyvä tarina kertoo mielenkiintoisen tapahtuman, joka on sattunut jossain tietyssä paikassa. Tarina voi olla jokin muisto Saimaan rannalta, hauska sattumus kylältäsi, kertomus lapsuuden leikkipaikasta tai muuten vain mukava hetki, johon liittyy paikan tunnelma. Meitä kiinnostavat myös ruokaan liittyvät tarinat ja tunnettuun historialliseen tai nykypäivän henkilöön liittyvät kertomukset. Etsimme siis paikan henkeen liittyviä suuria tai pieniä tarinoita.

Voit lähettää tarinasi sähköpostitse Heini Kähköselle tai Kristiina Korjonen-Kuusipurolle (sähköpostisoitteet muotoa etunimi.sukunimi(ät)lut.fi) tai postitse osoitteeseen Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, PL 20, 53851 Lappeenranta. Tarinat voi lähettää nimettöminä tai nimen kanssa vuoden 2011 loppuun mennessä. Tarinoista kootaan tarinaopas, joka julkaistaan kesällä 2012 suomeksi, englanniksi ja venäjäksi.

Lisätietoja hankkeesta löytyy Etelä-Karjala-instituutin nettisivuilta.