Vappumuisto "Vuorelta"

"Tämä tarina sijoittuu Parikkalan Kaukolan kylään 1960-luvulle.

Kotitalon takana on kallio, jota kutsuttiin Vuoreksi. Vuori on toiselta puolelta jyrkkä, ulokkeinen seinämä, toiselta puolelta metsäinen loivahko mäki. Kylän lapsilla oli tapana viettää vappua vuorella. Mukana oli niin etukylän kuin peräkylän lapset, iältään noin 8-14-vuotiaita, poikia ja tyttöjä yhteensä reilu kymmenen. Paikat vuorella jaettiin perheittäin, en ole varma millä perusteilla paikat jaettiin. Minä ja veljeni saimme aina saman, parhaan paikan. Kallion kieleke, johon oli helppo tehdä nuotio ja kielekkeen toisella sivulla säilytettiin eväitä. Jokaisella oli kuitenkin oma paikka Vuorella.

Vapunpäivän aamuna lähdettiin eväitten kanssa Vuorelle. Mukana oli makkaraa, leipää, piirakoita ja lettutaikinaa pullossa sekä tietysti voita ynnä muita tykötarpeita. Juomaksi oli simaa. Näin siis oli ruokapuoli kunnossa. Lisäksi tulitikut, puukko, lettupannu….

Ensin pelattiin pum-peliä. Porukka jaettiin joukkueisiin ja sitten piiloon kallionkielekkeille ja puskiin. Ja aina, kun pystyi ”ampumaan” vastapuolen jäsenen tämän huomaamatta, joutui vastapuolen jäsen pois pelistä. Se joukkue, jonka jäsen jäi ampumatta, voitti. Voi olla, että oli muitakin pelejä tai leikkejä, ehkä piilosta, näistä ei ole minulla muistikuvaa.

Erityisesti muistan jyrkän kallion puolen, seinämä oli lähes pystysuora ja todella piti harrastaa kalliokiipeilyä ilman mitään varusteita. Jyrkällä seinustalla oli myös onkalo, johon piti kiivetä muutama metri, se oli hyvä piilopaikka. Jännää ajatella tilannetta, kun nykyisin pelkään korkeita paikkoja.

Sitten paistettiin makkaraa ja lettuja ja juotiin simaa. Minulla on vasemmassa peukalossa muistona arpi, joka tuli juuri Vuorella vappua vietettäessä, vuollessani makkaranpaistotikkua puukolla. Onneksi kotiin ei ollut pitkä matka.

Kun sitten lapset kasvoivat ”tarpeeksi” isoiksi, loppui vapun vietto Vuorella. Vuori ei ole mielestäni mikään virallinen nimi, vaan kansan suussa syntynyt nimi. Mukavat ovat muistot vapun vietosta Vuorella. Aikuisena Vuorella käydessäni, ei Vuori näytä enää vuorelta, vaan mäeltä. Niinhän siinä käy, aikuisen silmin, lapsuuden isot asiat, kutistuvat kummasti! Vuoresta tulee mäki."

Hevosen kutsunta sotaan tiettömien taipaleiden takaa

"Merenlahden kylä sijaitsee Taipalsaaren kunnassa, 18 kilometriä ”pikitietä” Lappeenrannan keskustasta, maaseudulla ja Saimaan ympäröimänä, mutta kuitenkin kohta jo ”kaupungin sylissä”. 10 minuutin ajomatkan päästä löytyvät Sammonlahden palvelut; supermarketit, Hesburgerit ja kebab-ravintolat. Lähes päivittäin nousee uusia taloja Merenlahdentien varteen kuin sieniä sateella. Vuonna 1990 vuoristorataa ”nimismiehenkiharoineen” muistuttava Merenlahdentie oikaistiin monesta kohtaa ja asfaltoitiin. Ensimmäinen, virallinen tie Merenlahdelle tehtiin 1950-luvulla.

1940-luvulla sota-aikana asiat olivat vielä toisin. Elettiin höyrylaivojen kulta-aikaa. Saimaa oli Merenlahden kyläläisille lähes ainoa kulkureitti Taipalsaaren kirkolle ja Lappeenrantaan. Joka talosta ja niemestä löytyi vene ja markkinapäivinä Tuulikki laiva kuljetti kyläläisiä kaupunkiin. Kylälle johti asumattoman salon läpi kyläläisten talkootyöllä raivaama, mutkainen, kuoppainen ja kivinen kärrypolku. Edes polkupyörällä ei tietä pystynyt ajamaan.

Sota-aikana rintamalle tarvittiin apuun kaikki kynnelle kykenevät ihmiset sekä hevosetkin. Merenlahdelta Ojansuun talostakin, lähes tiettömän taipaleen takaa luovutettiin Suomen armeijan käyttöön Esko niminen hevonen. Taloista luovutettiin myös piikkilankaa armeijan tarpeisiin. Eskon onneksi se ei koskaan ehtinyt rintamalle saakka. Sodan päätyttyä tuli ilmoitus, että hevonen odottaa kotiuttamista Lappeenrannan varuskunta-alueelta. Silloin 18-vuotias Aaro lähti hakemaan hevosta kotiin.

Varuskunta-alueella oli paljon sodasta palanneita hevosia ja löytyipä sieltä joukosta Eskokin. Hevonen hirnahti tunnistaessaan Aaron tutun äänen väkijoukon seasta. Aaro kertoi hevoselle, että se pääsee nyt omaan kotiin. Aaro kyseli ”sotaherroilta” valjaiden perään ja vastaukseksi tokaistiin, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, ota parasta mitä löydät. Kasarmialueella oli suuri röykkiö varusteita, joista Aaro valitsi parhaat. Eskolla oli ollut huono tapa näykkiä hampaillaan valjastajaansa. Tällä kertaa valjastettaessa hevonen seisoi aivan paikallaan ja kuunteli korvat hörössä. Se tiesi pääsevänsä kotiin. Varuskunta-alueelta lähdettäessä ei hevosta pidätellyt enää mikään. Vauhti oli kova ja Aaro pelkäsi, että pitkään paikallaan seisonut hevonen saisi sairaskohtauksen. Alkumatkasta maantie oli vielä tasainen ja leveä, harvoinpa sitä siihen aikaan pääsi kunnon tietä hevosella ravia ajamaan. Hevosen vauhti ei paljon hiljentynyt edes loppumatkan kuoppaisella kärrypolulla. Ihme, että valjaiden rahkeet ja aisat kestivät tällaista menoa. Vasta kotitielle käännyttäessä vauhti hiljeni, kotona valjaat riisuttiin pois ja hevonen pääsi omaan pilttuuseen syömään. Seuraavana päivänä Aaro aloitti hevosen kanssa kyntötyöt omalla kotipellolla."

Kun Jukajärven seurakuntaa suunniteltiin

Tämä muistelma on tallennettu ajalta, kun Ruokolahden Jukajärven seurakuntaa oltiin suunnittelemassa. Seurakunnan rajat olivat hahmoteltu, mutta kirkon paikasta ei ollut vielä täyttä selvyyttä.

Eräs rautjärveläinen, joka tunnettiin kaikenlaisten kepposten tekijänä, arveli, että kun jukajärveläiset eivät häntä tunne, niin hän vähän kujeilee kyläläisten kustannuksella. Hän otti hevoskyydin Jukajärvelle ja ajoivat kylän komeimman talon pihaan.

Mies istui sen aikaa reessä, kun hevosmies kävi ilmoittamassa talon väelle, että tuli rakennusinsinööri kirkon paikkaa tutkimaan ja halusi tiedustella, että missä voisi tarvittavan ajan asua. Talossa siistittiin kiireesti paikkoja ja mentiin kutsumaan vieras sisälle.

”Meille sopii majoittua, jos vaan vieraalle käy”, sanoi isäntäväki ja toivotti vieraan Jukajärvelle tervetulleeksi. Vieraalle tarjottiin kahvia ja ruokaa. Vielä tiedusteltiin, mitä vieras seuraavana päivänä mielellään halusi ruoaksi. Tämä ilmoitti haluavansa lammaskaalia. Melkein niiltä seisomilta isäntä meni ja teurasti katraan suurimman lampaan.

Päivisin vieras oli kävellyt jossain ikään kuin etsien sopivaa kirkon paikkaa ja palasi illansuussa runsaan ruokapöydän ääreen. Viikon päivät hän nautti talon vieraanvaraisuutta ja tiedusteli lähtiessään, paljonko on velkaa täysihoidosta. ”Sellaista ei edes ajatella”, sanoivat isäntä ja emäntä. Tämä ei maksa mitään, kun kerran kirkko saadaan omaan kylään. Vieras kiitteli ja lähti.

Kun Jukajärven seurakuntaa ei perustettu, niin ei sinne rakennettu kirkkoakaan eikä jukajärveläislle selvinnyt, että kirkonpaikan katselija ei ollutkaan rakennusinsinööri, vaan koiranleuka Rautjärveltä.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto V

Riihen uusi elämä

Änkilänsalolla vuonna 1800, tarkempaa tietoa siitä ei ole, Kojon tilalla miehet veistivät hirsiä riihtä varten. Olihan riihi elinehto, antoi leivän ja itävän siemenen. 1930 luvulla riihi siirrettiin ensimmäisen kerran vastaamaan sen ajan tarpeita. Myöhemmin ovia suurrennettiin, hirsiä katkaistiin, tuli öljypoltin ja traktorit, mutta sama tärkeä tehtävä, viljan kuivatus jatkui. Aikaa kului ja tarvittiin uusia ratkaisuja kuivatukseen, riihi jäi käytöstä pois.

Riihi oli vuosia unohduksissa ja lahoamassa, kunnes kesällä 2010 halusimme pelastaa rakennuksen. Purimme sen ja toimme kotiin. Riihi sai uusia hirsiä, ovia, uudet lattiat ja uuden katon. Sen katon suojiin veimme pellavaloukut, lihtan, varstat, viikatteet, justeerin, kiesit, reet, tuultokoneen ja monet muut esineet kertomaan ihmisten työstä. Riihi seisoo vahvana ja arvokkaana uudella paikallaan lähellä Hiitolanjokea, paikallisten keskuudessa myös Kokkolanjokena tunnettu. Riihessä vierailleet ihmiset ovat kertoneet, että täällä tulee hyvälle mielelle. Niin tuleekin. Riihen matalasta ovesta sisään astuessa vastaan tulee vahva ja hyvä tuoksu. Sitä ei pysty kuvailemaan, se on koettava. Tunnelma on rauhaisa, ikkuna antaa valoa pehmeään hämärään, voi hiljentyä, mitä nämä tummat hirret voisivatkaan kertoa? Riihellä on jälleen uusi tärkeä tehtävä, se voi antaa vieraillensa hyvän mielen.

Lähde: Mikkolan tilan emäntä

Kauppamuisto Vanhasen kaupasta

"Siellä se seisoi tien laidassa pinnassaan muhevan keltainen multamaali. Yksiruutuisesta puodin ikkunasta katsoivat Paula-tytön hymyilevät kasvot. Asunnon ikkunat olivat kuusiruutuiset ja niistä pilkistelivät pitsiset salusiinit. Ulkorappusten edessä oli puinen, kaluttu puomi, johon isännät laittoivat hevosensa kiinni siksi aikaa, kun hoitelivat kauppa-asioitaan.

Sisään tullessa tulvahti nenään vastajauhetun kahvin aromikas tuoksu. Vanhasen kauppiaspariskunta seisoi pienen tiskin takana. Heillä oli yllään valkoinen työtakki ja päässään moitteettoman puhdas suikkalakki. Tavarat olivat sievissä riveissä seinällä olevissa puuhyllyissä. Sieltä löytyi kaikkia tykötarpeita, mitä pienten maalaiskylien väki tarvitsi.

Ja ne karamellit! Vesi valui pienen tytön kielelle, kun hän katseli nekkuja ja punaisia tikkukaramelleja. Ikään kuin makuuasennossa olevissa, läpinäkyvissä lasipurkeissa houkuttelivat hedelmäkaramellit. Jotkut niistä olivat vormukkaisia ja toiset sokerilla päällystettyjä. Tytön leuka ylettyi juuri ja juuri purkkien korkeudelle, niin että hän voi ihailla auringossa kiilteleviä namusia.

Rahaa ei ollut koskaan enempää kuin mitä tarpeellinen ruoka maksoi. Oli turha pyytää äidiltä mitään. Hän piti kukkaron nyörit tiukasti kiinni. Joskus harvoin isä toi tuliaisiksi karamelleja, nekin kaupunkireissulta ostettuja.

Kun äiti oli saanut hinkkiinsä maitoa, hiivapalan ja viimeisellä kortilla kahvia tiskin alta, oli maksun aika. Hilkka-kauppias otti äidin rahat ja veivasi kassakoneen kammesta. Kone aukesi iloisesti kilahtaen ja nielaisi tyytyväisenä paperisetelin.

Oli aika lähteä. Töppöset tuntuivatkin jo märiltä, kun lumi oli sulanut puodin lattialle lätäköksi.

Ulko-oven jo sulkeuduttua äidin ja tyttären perässä, kuului kauppiasrouvan kutsuva ääni. Tyttö pyörähti sukkelasti takaisin kaupan puolelle ja otti silmät loistaen vastaan punaisen hedelmäkaramellin, jota rouva kauppias hänelle ojensi alumiinisesta kauhasta. Vielä kotiportillakin pieni karamellin näpykkä tuntui kielen päällä."


Kuvaus liittyy sotien jälkeisiin vuosiin ja Kiiskinmäellä (Pontuksella) sijainneeseen Hilkka ja Reino Vanhasen kauppaan.

Lähde: Ella Heinon teksti teoksessa:
Lappeen kotiseutuyhdistys: Juuret Lappeella – kirjoituksia ja muistoja Lappeesta